Ei ollut kovin hyvä päivä tänään. Töissä heti päivän aluksi yksi työkaveri sanoi aika ilkeästi. Meitä oli siellä vain kolme, joten hirveää yleisöä ei ollut. Molemmat muut olivat pitempään olleita työntekijöitä ja se toinen sitten ei sanonut mitään tässä pienessä konfliktitilanteessa. Yritin kysyä neuvoa että mitä toimia se saamani puhelu edellyttikään. Se on aika uusi palvelu ja hankala ja aika epäselväkin, joten ajattelin, että varmistan ennen kuin teen mitään. Minulla oli pieni aavistus mitä pitäisi tehdä ensin, mutta ei mitään käsitystä siitä mitä sen jälkeen. No, kysyin sitä sitten ja tämä yksi sanoi että no katso ohjeista. Minäpä sitten katsoin ohjeista. Sieltä löytyi täysin vastakkainen tieto ensimmäisestä toimenpiteestä kuin mitä minun aavistukseni oli ja se ei oikein käynyt järkeen. Siinäkään ei ollut mainintaa mitä sen jälkeen pitäisi tehdä. No, lueskelin sitä ohjetta ja lopulta minun oli pakko kysyä uudestaan, koska siinä ei ollut selkeää kuvausta. Siitä tämä työkaveri hermostui ja sanoi että vittu jos et osaa edes ohjetta lukea niin pitäiskö sun olla jossain ihan muualla. Kuulemma se ohje on niin selkeä, että ei kukaan täysjärkinen voi olla ymmärtämättä sitä. Sitten hän alkoi valittaa siitä, että miksi en ole vieläkään tehnyt mitään sen työjutun edistämiseksi, koska sen hoitaminen pitää aloittaa heti kun puhelu loppuu. Osittain minusta tuntui siltä että alan itkeä, mutta ehkä terapiasta on ollut jotain hyötyä, kun en kuitenkaan alkanut. Sen sijaan suutuin jopa hieman ja vastasin ihan yhtä tylyllä äänensävyllä takaisin, että no en ole tehnyt mitään, koska en tiedä mitä tehdä, ja kerran jo siitä kysyin ja sen jälkeen olen lukenut ohjetta, joka on selkeästi ristiriidassa muun ohjeistuksen suhteen, niin en edelleenkään tiedä mitä tehdä ja siksi kysyikin neuvoa heiltä. Sitten hän lopulta kertoi miten tulee toimia. Kiitin häntä ja aloin hoitaa sitä juttua heti.

Sillä kolmannella tyypillä oli samantyyppinen case kuin minulla ja hän oli saanut sen jo aikaisemmin, mutta minä sain omani hoidettua silti nopeammin kuin hän. Siitä tuli hyvä mieli. Lisäksi tämä kolmas tyyppi teki näpyttelyvirheen, jonka meidän asiakasyrityksen yhteyshenkilö huomasi ja huomautti siitä yleiseen sähköpostiin. Siitäkin tuli osittain hyvä mieli, koska tiesin, että jos minä olisin tehnyt sen mokan, niin se olisi ollut kaikille merkki huonoudestani. Hänelle se ei ollut merkki siitä, koska hänhän on vanha työntekijä, hänelle se oli vain simppeli virhe. Häntä vastaan minulla ei ole mitään, vaikka tuntuikin aika pahalta, kun hänkään ei sanonut siinä mitään, ei yrittänyt neuvoa, eikä mitenkään hillitä tätä toista. Ennen tätä episodia he olivat vain keskustelleet kaksistaan (ja minä istuin vieressä ja tunsin oloni aika ulkopuoliseksi) ja tämä ikävästi tokaissut valitti vain siitä kun uusille ei kouluteta palveluja tarpeeksi nopeasti ja miten hän aikoo valittaa siitä joka kerta kun hänen vuoroonsa sattuu joku, joka ei ole "tasavertainen" työntekijä, koska onhan se epäreilua häntä kohtaan.

Toinen meidän tiimissä kanssani oleva uusi aikoo vaihtaa toiseen tiimiin ja se tuntuu kurjalta. Hänellä ei ole mennyt niin kauhean hyvin, mikä on toisaalta ymmärrettävää, koska opeteltavaa on niin paljon. Itse olen voinut lohduttautua sillä, että olen ollut sentään häntä parempi, mikä tuntuu jotenkin todella ikävältä ajatukselta. Huomaan kyllä, että ne vanhemmat työntekijät ärsyyntyvät välillä meihin ja kun meitä on kaksi, niin tietysti suurin osa kohdistuu sitten meistä huonompaan. Monet ihan mukavanoloisetkin tyypit puhuvat tästä toisesta uudesta pahaa hänen selkänsä takana, ihan siis täysin työhön liittymättömistä asioistakin. Osa on välillä aika ikäviä päin naamaakin. Olen aika varma, että minustakin puhutaan jotain pahaa selkäni takana. Todennäköisesti se liittyy siihen, että kyselen niin paljon. Toisaalta, minun mielestäni on parempi kysyä kuin olla kysymättä ja tehdä väärin - joka on sitten enemmän se tapa jolla se toinen uusi on toiminut. Mutta mitä muutakaan voisin tehdä? Jos en löydä mistään ohjeista selkeää vastausta, niin minun pitää joko kysyä tai arvata. Ja miksi arvata, kun voin kysyä ja tehdä oikein ja muistaa sen sitten seuraavalla kerralla?

Tiedän, että en ole yhtä hyvä niissä kaikissa palveluissa kuin ne vanhemmat, koska heillä on paljon enemmän kokemusta. Ja minusta tuntuu pahalta, että yö/ilta/viikonloppuvuoroissa kanssani olevat valittavat pomoille siitä, että minut on laitettu sellaiseen vuoroon, koska en heidän mielestää osaa tarpeeksi enkä ole tarpeeksi hyödyllinen, joten olisi parempi jos siellä olisi joku muu. Useimmat sanovat, että "eihän se sun vika ole, MUTTA..." Siltikin, vaikka en ole ehkä työntekijänä tasavertainen, niin enkö minä ihmisenä ansaitse kuitenkin saman kohtelun kuin muutkin? Osa minusta on ylpeä siitä, miten puolustin itseäni tänään, koska en yleensä tee sitä. Tällä kertaa kuitenkin itkemisen sijaan sanoin jotain ikävästi takaisin. Tai en tiedä oliko se ikävästi sanottu, mutta ainakin se oli jotain muuta kuin itkeminen tai anteeksipyytely. Itsensä puolustaminen tuntuu ihan hyvältä, koska kai se on kaiken alku, että minä ajattelen, että ikävä käytös ei nyt ole sellaista mitä minun pitäisi kiltisti vain kuunnella.

Etenkin tämä tuntuu saavutukselta sen takia, koska terapiassa ollaan nyt varmaan vuoden ajan käyty tätä läpi, ja olen vasta sen aikana tajunnut, että se yllättävissä tilanteissa tuleva itku on defenssi "kiellettyjä" tunteita kohtaan. Ensimmäisen kerran oikeasti havaitsin sen eläinlääkärissä, kun se lääkäri ei pitänyt rottani hengitysrohinaa niin vakavana että lääkekuuria olisi pitänyt jatkaa. Silloin aloin melkein itkeä, mutta muistin mitä me oltiin terapiassa puhuttu ja mitä terapeuttini oli sanonut, joten järkeilin tilannetta ja tulin tulokseen, että se tilanne on kyllä juuri sellainen, että se pakottava tarve itkeä kuulosti nimenomaan siltä defenssimekanismin laukeamiselta, koska tuollaisessa tilanteessahan kuuluisi olla vihainen. Kun olin järkeillyt sen, niin saatoin oikein hyvällä mielikuvituksella aistia jotain muutakin kuin vain ahdistusta: aavistuksen verran vihaisuutta.

Samoin huomasin latinantunneilla, kun teki mieli itkeä, kun en osannut mitään. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että miten muka on voinut olla tietämättä edes sitä että on vihainen. Se ei ole koskaan tuntunut vihalta. Olen ajatellut vain, että se on surua, mutta kun terapiassa sen "surun" tullessa terapeutti on kysellyt että missä se tunne tuntuu ja miltä se tuntuu ja tuntuuko se samalta kuin esimerkiksi silloin kun rakas rotta on kuollut, niin olen huomannut että ei, ei se tunnu yhtään samalta. Oikea suru tuntuu... No, en ole ihan vielä siinä vaiheessa että osaisin tässä kohtaa sanoa missä se tuntuu, mutta välillä kun olen oikein sitä miettinyt, niin olen tullut tulokseen, että se tuntuu ainakin hyvin erilaiselta. Tämä toinen "suru" tuntuu kurkussa ja rintakehällä, kuin näkymätön käsi kuristaisi ja kuin joku istuisi rintakehän päällä. Eikä ahdistus ole sinänsä tunne, vaan se on ennemminkin reaktio johonkin. Ja ilmeisesti se on reaktio tunteeseen, jonka ehdin blokata niin nopeasti että en edes itse ehti tiedostaa sitä. No, se kai on defenssin pääasiallinen määritelmäkin.

En tosin ole varma oliko koskaan tavoitteena, että tekisin muuta kuin vain oppisin tunnistamaan sen että olen vihainen. Ainakin kun olin huolissani siitä, että en jatkossa olisi enää niin rauhallinen ja kiltti, terapeuttini sanoi, että se, että tiedostaa omat tunteensa ei automaattisesti tarkoita että niiden mukaan toimisi myös. Mutta tuossa itsensä puolustamisessa on yksi ongelma, jota en ole oikein onnistunut vielä ratkaisemaan. Joskus aikaisemminkin on ollut tilanteita, joissa olen lopulta puolustanut itseäni ja laittanut jollekin vastaan. En koe olevani ihminen, joka irrationaalisesti suuttuu ja joka on seuraavana päivänä taas valmis sopimaan. Se on kuin hidas prosessi, jonka aikana on monesti tilanteita, joissa jätän sanomatta mitään. En sano vastaan, en puolusta omaa näkemystäni tai ota esille jotain seikkaa, minä vain yritän mukautua ja ajattelen, että no ei se nyt sillä kuitenkaan varmaan pahaa tarkoita, ei tämä nyt niin iso juttu ole vaikka siitä tuleekin minulle paha mieli.

Sitten lopulta tulee se kuuluisa viimeinen pisara. Yleensä se tulee aika pitkän ajan jälkeen vasta ja henkisesti se tuntuu siltä, että jos sillä hetkellä olisin vain hiljaa, niin yksinkertaisesti lakkaisin täysin olemasta. Siinä kohtaa sanon sitten tälle minua satuttaneelle ihmiselle jotain tyyliin "voisitko poistua elämästäni". Yleensä itken. En huuda, en hauku heitä, yleensä selitän, miten he ovat minua satuttaneet, miten he ovat saaneet minut tuntemaan ja sitten en vain halua olla heidän kanssaan enää yhtään missään tekemisissä. Se on lopullinen juttu, sen jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. En ole koskaan oikein edes halunnut palata, mutta kyse on myös siitä, että en yksinkertaisesti pysty. Tuntuu että kun olen vihdoin sanonut ääneen sen miten pahaksi he minun oloni saavat, en enää voi unohtaa sitä. Ennen kuin sanon mitään, voin vain unohtaa sen välillä, voin vain olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, sillä tuntuu että ne kaikki aikaisemmat tunteet realisoituvat vasta siinä konfliktivaiheessa.

Mutta miten hitossa minä pystyn töissä olemaan normaalisti, kun jo tässä vaiheessa olen joutunut siihen pisteeseen, että sanoin jotain jollekin vastaan. Tällaisessa tilanteessa tuntuu, että mielessäni jaan kaikki ihmiset ja he ovat joko puolellani tai vastaan, ainakin hypoteettisesti. Ja se nyt ainakin olisi kohtuutonta pyytää muita valitsemaan minun puoleni, joten normaalisti joku muu saa pitää ne yhteiset ihmiset ja minä etsin uusia. Eero on ainoa ihminen, jonka kanssa olen olen pystynyt tekemään mielessäni rauhan jonkinmoisen riidan jälkeen. Joten ilmeisesti se on mahdollista, mutta en vain tiedä yhtään miten saan käännettyä sen lopullisen vaihteen pois. Se olisi todella hyödyllinen tässä kohtaa, kun minun pitää kuitenkin käydä töissä ja haluan tulla toimeen kaikkien kanssa. Me kaikki olemme siellä aikuisia ja minusta ei ole mitenkään liikaa vaadittua että me kaikki siellä myös käyttäytyisimme kuin aikuiset eikä ketään syrjittäisi eikä työkavereille ilkeiltäisi.

Mikäli joku kuitenkin jatkossakin ilkeilee minulle vielä jotain, aion kyllä sanoa jotain takaisin. Muut uusista ehkä lähtevät (jos tuo toinen uusi lähtee meidän tiimistä, niin sitten meistä kolmesta aloittaneesta enää minä olen jäljellä), mutta minusta eivät kyllä pääse eroon niin helposti. En tosin usko, että he yrittämällä yrittävätkään sitä, he eivät vain viitsi käyttäytyä kivasti kaikkia kohtaan. Mutta he ovat siellä tekemässä työtä, todennäköisesti rahan takia - ja minä olen tekemässä siellä työtä, myös rahan takia, joten mitä jos me kaikki vain yritettäisiin tulla toimeen eikä ehdoin tahdoin tehdä toistemme elämää kurjaksi. Kaikki meistä on asiakaspalvelijoita, joten kaikki kyllä tietävät miten toisia kohtaan pitäisi käyttäytyä.

Yhdessä yövuorossa tosin yksi kaikkein kivoin vanhemmista työntekijöistä sanoi juuri tästä ikävästi tokaisseesta tyypistä, että hän on välillä vähän nihkeä, mutta että siitä ei kannata ottaa itseensä. Silloin en oikein sitä ajatellut, mietin vain, että hän on vaikuttanut ihan kivalta. Nyt sitten sekin muuttui ihan kerrasta. En tosin sitten tiedä miten vain päättämättä olen ottamatta itseeni jostain joka tuntuu kurjalta.

Niin ja siis vaikka en töissä itkenyt, niin heti kun sain kotioven takanani kiinni, aloin itkeä. Rotat lohduttivat tosin. Minulla on muutama uusi taas ja yksi niistä on jo raivaamassa tietään uudeksi suosikikseni. Se näyttää tosin vähän siltä edelliseltä suosikiltani, joka oli ehkä kaikkien aikojen suosikkirottani, joka kuoli alkuvuodesta. Se entinen suosikki oli "Kalju-setä", koska se kaljuuntui osittain jo nuorena. Niin ei pitäisi käydä, mutta ilmeisesti sillä ei ollut kuitenkaan mitään sairautta eikä se itse eikä muukaan rotta nyhtänyt niitä karvoja - sen kihara turkki oli vain sellaista ohutta untuvaa joiltain paikoin. Se syntyi silloin kun olin sairaalassa. Ja nyt on uusi nuorehko poju, sekään ei ole erityisen nätti, mutta jotenkin mukava ja se on ensimmäisenä katsomassa kun häkin luukun avaa ja se on jotenkin todella seurallinen. Se on nuolija-tyyppiä, se nuolee sormiani ja naamaani sillä pikkukielellään. Ja se tykkää yrittää napata hiuksiani kiinni käpälillään. Ilmeisesti hiukset ovat jännä juttu kun ne roikkuvat vain siinä naaman vieressä sellaisina pitkinä.

Kaksi poikaa ovat nyt kahden vuoden ikäisiä ja alkavat jolla jo siellä elämän ehtoopuolella. Toinen niistä on muuttunut syliotukseksi ja kun istun tuolilla häkin edessä luukku auki, se tulee syliin ja kiipeää sitten leuan alle ja sitä pitää tukea vähän kuin vauvaa pitäisi sylissä ja sitten sitä pitää rapsuttaa. Ja siinä se on vaikka miten pitkään. Ihania lössyköitä. Ja miten voi muka itkeä ja olla surullinen kun semmoinen innokas pikkurotta lipoo lämpimällä kielellä kaikki kyyneleet huolellisesti pois? Se ei ole varmaan hygieenistä ja ehkä vain lapset saavat oikeutetusti tykätä siitä että joku eläin nuolee heidän naamaansa, mutta ehkä olen sisäisesti sitten lapsi vielä.

Olen ollut jotenkin niin jännittynyt tänään että joka paikka tuntuu olevan jumissa, tosin ehkä myös takana oleva kuuden päivän työviikko on vaikuttanut siihen. Huomenna ja ylihuomenna onkin "viikonloppu" minulle, sillä olen ollut oikean viikonlopun kokonaan töissä. Perjantaina tulee puolen kuun palkka, joten ehkäpä kokeilisin käydä lopultakin siellä hierojalla. Olen töiden alkamisesta asti suunnitellut sitä, mutta en vain ole saanut aikaiseksi käydä.