Toinen päivä uusilla lääkkeillä. Vaikka sen piti olla samanlaista kuin sen edellisen, haittavaikutukset alkavat taas näkyä: jatkuvaa päänsärkyä (erilaista kuin migreenissä), entistä pahempaa unettomuutta ja voimakasta pahoinvointia.

Kävin tänään taas verikokeissa. Kävin eilenkin. Nukuin yöllä kolmisen tuntia. Suunnilleen kaksi tuntia yöllä, kun sain viimein nukahdettua joskus hieman ennen kahta. Heräsin puoli neljältä ja sain nukahdettua uudestaan vähän kuuden jälkeen aamulla, kun minun piti nousta seitsemältä ja lähteä pyörällä terveyskeskukseen. Mitä riemua. Ja sitten tulin kotiin, otin lääkkeen ja menin nukkumaan. Sain ihan hyvin unta, ainakin pätkittäin. Nousin, kun äiti tuli kotiin, joskus neljän tienoilla.

Olen väsynyt ja minuun sattuu. Mustelmia ilmestyi viime yön aikana paljon ja nyt niitä on enemmän kuin koskaan ennen. Yritin laskea niitä, vaikka se on aika vaikeaa, kun siellä täällä on isompia alueita, joilla on mustelmia vierivieressä, niin en tiedä, miten ne pitäisi laskea. Mutta jotain hyötyä oli sentään laboratoriotyöskentelystä Kuopiossa, kun piti laskea mikroskoopilla bakteeripesäkkeitä. Minulla on noin viisikymmentä mustelmaa. Osa on yksittäisiä, osa esiintyy tiiviinä rykelminä. Niitä ei ollut vielä eilen illalla.

Toivotin Nanille tekstiviestillä onnea äidinkielen kirjoituksiin, jotka alkavat huomenna tekstitaidon osiolla. Mutta sen sijaan, että olisin toivottanut onnea tekstitaitokokeeseen, toivotin onnea esseekokeeseen. Jäi harmittamaan.

Tajusin myös, miksi se eilinen mieslääkäri oli sitä mieltä, että en mielialani perusteella vaikuta kauhean masentuneelta. Hän käski minun kuvailla mielialaani asteikolla 0-10, missä nolla on pahin. Minä käytän aina silloin tällöin tuota asteikkoa. Erona on vain se, että käytän asteikkoa 1-10 ja kymmenen on se pahin. Joten kun mietin vastausta siihen kysymykseen, käänsin mielessäni vahingossa sen asteikon väärin päin. Vastasin, että mielialani on ehkä jossain seitsemän tienoilla. Jos 10 olisi paras mahdollinen mieliala, niin seitsemän olisi ihan hyvä. Mutta jos 10 on se huonoin, niin sitten se ei olekaan enää niin kiva. Tajusin sen vasta kotona. Se vaivasi myös.

Unohdin myös pyytää jotain, mitä voisin ottaa illalla, joka auttaisi minua nukkumaan. Mainitsin kyllä unettomuudesta ja selitin hieman, millaista se on, mutta se ohitettiin aika nopeasti. Minun oli myös tarkoitus soittaa sille YTHS:n lääkärille, jos en jäisi osastohoitoon sinne mielisairaalaan, mutta soittaessani eilen, kuului vain automaattinen ilmoitus, että puhelinpalvelussa on tällä hetkellä ruuhkaa ja että pitäisi soittaa myöhemmin. Sitten minä unohdin sen ja kun muistin sen lopulta, niin ajattelin, että mitä pointtia soittaa enää, kun en minä edes tiedä, miksi hän halusi minun soittavan. Kai siksi, että saisin lääkäriajan sieltä vielä täksi viikoksi, mutta miksi tarvitsisin sellaisen, kun olin siellä mielisairaalan lääkärillä? Ja siitä olisi kauhea vaiva ja minä olen väsynyt.

On yksinäinen olo. Olen nähnyt netti-ihmisiäkin enemmän viime aikoina kuin Nania. Hän sanoi tammikuun alussa, että pidetään nyt enemmän yhteyttä, mutta ei hän ole pitänyt. Se tuntuu pahalta. Minusta tuntuu, että en ole enää lainkaan osa hänen elämäänsä. Tiedän kyllä, että hän on kiireinen, mutta tuntuu silti pahalta, kun en välillä kuule hänestä yhtään mitään kuukausiin.

Minulla on uusi rutiini. Jokaisena päivänä minä maalaan vesiväreillä jonkun maalauksen. Jos sitä voi edes sanoa maalaukseksi, koska se on pelkkä söherrys vesiväripaperilla. Ja tiedoksi: minä olen ihan käsittämättömän huono vesivärien kanssa. Mutta se ei ole se pointti. Olen valinnut jokaiselle päivälle aiheen. Koska olen käsittämättömän huono valitsemaan myös aiheita, olen massiivisesta DeviantArt –kokoelmakansiostani online-noppien avulla valinnut satunnaisia teoksia ja niiden nimi määrää sitten minunkin aiheeni, oli se sitten miten typerä tahansa.

Takana on Angel of Fire, josta tuli aika karmea ja se jäi keskenkin. Alaston nuori nainen, ilkeä ilme, tulinen tukka ja kirkkaankeltaiset siivet. Taustalla ei ole mitään, paitsi yläpuolella hieman punaista söherrystä. Tämän päivän aiheena oli Leading Me Home. Kauhean suttuinen, mutta sain sen sentään valmiiksi. Siinä on kompassi pöydällä etualalla, taustalla näkyy veneen kaide ja myrskyävä vesi ja harmaa taivas. Huomisen aihe on Moth eli suomennettuna joko yökkö tai koiperhonen. Alkuperäisessä teoksessa on tällainen perhonen sormella ja siitä on otettu valokuva, niin ehkä jäljittelen sitä. En tiedä vielä.

Onpahan jotain tekemistä. Ja se on tietyllä tavalla rentouttavaa vain sotkea jotain epämääräistä paperille eikä piitata niin kauheasti kaikesta ja stressata jokaisesta viivasta. Ja se on sentään jotain uutta, mitä teen kaiken tavallisen epätekemisen sijaan, niin kai se on hyvä juttu?

Äiti käy taas hermoilleni. Hän tietää mukamas kaiken ja sanoo minulle, mitä minun pitäisi tehdä, milloin herätä, milloin nukkua, milloin syödä, mitä syödä, koska ottaa lääke, koska katsoa televisiota, miten paljon katsoa televisiota, miten paljon olla koneella, miten paljon tehdä mitäkin ja miten toimia ja mitä sanoa seuraavilla käynneillä.

Ja minut haluttiin osastohoitoon osittain sen takia, koska en ole väleissä isäni kanssa ja äiti sanoo aina, miten minun pitäisi elää elämääni. Sanoin äidille, että älä tee sitä, mutta ei mitään vaikutusta. Olen sanonut siitä hänelle ties miten monta kertaa, mutta hän ei ikinä kuuntele tai vaikka kuuntelisikin, niin ei ymmärrä. Samalla lailla kuin koko yläasteen ja lukion ajan hän kysyi joka päivä vähintään kolme kertaa, että onko kaikki läksyt tehty. Ja minä aina raivostuin hänelle ja käskin lopettaa, mutta ei, seuraavana päivänä taas samat kysymykset.

Tuntuu hieman siltä, että tuo maalaaminen uutena rutiinina on näin alussakin muodostunut jo yhdeksi suosikkihetkekseni päivässä. Vaikka ne maalaamisen tulokset eivät olisikaan niin hyviä. Mutta pitäisi varmaan yrittää mennä taas nukkumaan. Päässä pyörii vain kauheasti ajatuksia, mutta tuntuu silti siltä, että voisi ehkä saada unta. Kunhan ei vain sitten heräisi joskus aamuyöstä, mutta voihan sitä sitten nukkua päivällä. Kun vain joskus saa nukuttua. Ilman unta olo tulee niin sietämättömäksi.

Äiti sanoo siitäkin, että minun ei pitäisi nukkua päivällä, koska sitten menee rytmi sekaisin. Hän sanoo, että pitäisi vain herätä aamulla aikaisin, joskus kahdeksalta ja mennä hyvissä ajoin ennen kymmentä nukkumaan. Sillä kaikki ratkeaisi hänen mielestään. Minä näen sen puolestaan niin, että tärkeintä on, että saan nukuttua, edes jotain kahdeksan tuntia yössä. Jos nukun vain muutaman tunnin useana yönä peräkkäin, niin olo tulee niin sietämättömäksi. Ja sitä paitsi joululomalla testasin, että päivällä ”päiväunien” nukkuminen ei vaikuta lainkaan siihen, miten nukun seuraavana yönä. Äiti ei vain halua käsittää sitä, vaan jankuttaa rutiinista ja rytmistä.

Mutta niin. Nukkumaan.