Yllättäen tämä päivä ei ollut niin vaikea, mitä pelkäsin. Tulin tänään siihen tulokseen, että eläinlääkärien ammattitaidolla ja yleensäkin sosiaalisilla tavoilla on paljon vaikutusta siihen, miten kovasti lemmikin kuoleminen sattuu. Halusin olla Tolstoin vieressä kun se kuolee, mutta toisaalta en halunnut. Lähinnä minusta tuntui, että pettäisin sen, jos en olisi sen vieressä kuoleman hetkellä. Itse tilanteen tultua lääkäri vei Tolstoin kuitenkin laatikossa leikkaussaliin, oli siellä kymmenen minuuttia, jonka jälkeen se toi pyynnöstäni kuolleen Tolstoin näytettäväksi vielä.

Ajattelin, että turha minun olisi itseäni syyllistää, koska en usko, että rotalle on kauheasti väliä sillä minuutilla tai kahdella, jonka se on yksin ennen tajun lähtemistä. Olinhan ollut sen kanssa niin monet hetket aiemmin ja eläinlääkärin silittäessä sitä Tolstoin saapuessa, Tolstoi melkein aloitti dramaattisen kirkumisensa, mutta silittelin sitä ja se rauhoittui. Se ei äännähtänytkään, kun siirsin sen siihen pieneen muovirasiaan, jossa oli kannessa pieni reikä. Siihen reikään meni letku, josta tuli leikkauksissa nukutukseen käytettävää kaasua. Sitä annettiin tulla yliannostus, jonka jälkeen lääkäri tarkisti, että sydän oli pysähtynyt.

Kun Tolstoi tuli takaisin kuolleena, se näytti vain niin rauhalliselta, että en itkenyt edes yhden kyyneleen vertaa. Sen silmät olivat vain puoliksi auki, eivät sillä lailla ammottavan mollollaan kuin Dostojevskilla oli ollut. Eikä se ollut jähmettynyt sellaiseen kammottavaan asentoon, kuin äänettömään huutoon, jollaisena näin Doskun viimeisen kerran ja josta laitoin kuvankin tänne silloin. Tolstoi oli asennossa, jossa usein nukkuikin. Ainut, mistä tiesi, että se ei nukkunut, oli se, että sen silmät olivat jähmettyneet, eivätkä kyljet vipattaneet hengityksen tahdissa. Kokeilin hieman Tolstoita ja se oli yhä lämmin, pehmeä ja liikkumaton. Silitin vielä sitä hieman leuan alta hyvästiksi ennen kuin lähdin. Se aina piti leuan alta silittämisestä ja siitä, että käden laittoi sen leuan alle. Vielä eilen niin tehdessäni se ilmaisi tyytyväisyytensä huomioon narskuttamalla hieman hampaitaan ja tutisuttamalla silmiään. Ja kuin ihmeen kaupalla se antoi eilen vieläpä sellaisen oikean pusun, sellaisen jonka se oli antanut edellisen kerran vain ennen Doskun kuolemaa.

Kaikki meni siis oikein täydellisesti, jos jotain tuollaista voi ylipäätään sanoa täydelliseksi. Kirjoitin pienen tiivistelmänkin Tolstoista, kuvien kera, joka sai oloni tuntumaan paremmalta ja rauhallisemmalta. Tuntui, että vain minä itse tiesin ja muistin niitä asioita Tolstoissa, mutta tiivistelmän myötä kaikki saavat mieleensä sen Tolstoin, jota minä niin rakastin.

***
KopioSetjaoppipoika.png 
KopioNurkkanukkujat.png

Tänään sanoin hyvästit toiselle ensimmäisistä rotistani, Tolstoille. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja hienon persoonallisuutensa takia Tolstoille kehittyi myös monia lempinimiä, kuten Herra Vatsa, Diiva-Tolstoi, Drama Queen ja Setävauva. Tolstoille maistui aina ruoka ja se oli aina huvittavan ylidramaattinen kaiken suhteen. Kun sitä pesi tai siltä leikkasi kynsiä, niin jos se oikeasti pelkäsi, niin sitten kakkaa alkoi tulla, mutta muutoinkin se kirkui niin kovaa, että se otti oikeasti korviin. Kertaakaan en ole kuullut yhdenkään muun rotan pitävän sellaista kauheaa läpitunkevaa ääntä joka kuulosti siltä kuin sikaa tapettaisiin. Kotona asuessani muu perhe sai aina naureskella olohuoneessa, kun meteli kuului helposti sinne asti.

Toinen diiva-ominaisuus Tolstoissa oli se, että melkein kaikki valokuvat siitä tuntuvat onnistuneen. Dostojevsky-veljestä sen sijaan oli todella hankalaa saada yhtään hyvää kuvaa, mutta Tolstoi osasi aina olla juuri sopivassa asennossa ja paikallaan, että kuvat onnistuivat.

Eikä Tolstoi ollut pelkkää pintaa, vaan tämä komea herra (poikkeuksellisen kookas herra myös) oli myös fiksu, etenkin jos tähän fiksuuteen yhdistettiin jokin ruoka. Tolstoi oppi nimensä ja luoksetulonaksutuksen. Aina kun parikin kertaa naksutti, niin se juoksi loikkien mistä tahansa namun toivossa. Se on myös ainoa rotistani, joka on oppinut hunajatempun. Juon paljon teetä hunajan kanssa ja Tolstoihan keksi, että hunaja on todella hyvää, mutta hankalassa purkissa vain. Pidin sitä hellyttävänä ja opetin sille, miten se sai kannen auki. Siitä tuli oikein hyvä siinä ja palkinnoksi se sai aina hunajaa.

Tolstoi saavutti 2 vuoden ja 8 kuukauden iän ja eli hyväkuntoisena melkein loppuun asti. Viimeisen kuukauden aikana sen jalat heikentyivät ja lopulta tulin tulokseen että on parempi päästää se Dostojevsky-veljensä luo, jota se niin kauheasti kaipasi tämän kuoltua.


Koskaan ei Tolstoi tule unohtumaan, sillä se oli niin tärkeä minulle. Elämäni rankimpana aikana se ja Dosku auttoivat minua eteenpäin ja yksin asuessani halutessani katsoa pelottavan leffan, Tolstoi tuli syliini antamaan minulle rohkeutta. Itkiessäni se tuli nuolemaan kasvojani ja sai pelkällä olemassaolollaan aiemmin rottapelkoisen äitini muuttamaan käsitystään rotista.

Kiitos Tolstoi, kaikista vuosista ja hetkistä, avusta ja lohtuksesta ja kaikesta mitä opin sinulta.


KopioUteliasset.png