Viime päivien aikana olen miettinyt Lesteriä taas enemmän. On harmittanut vähän, ettei tullut juteltua hänen kanssaan silloin siellä ryhmähengauksessa silloin lauantaina, niin olin suunnitellut, että tänään siellä graduseminaarissa kysyisin häneltä kuulumisia, mutta meidän opettaja sanoi tunnin aluksi, että Lester oli ilmoittanut, että hänellä oli joku tärkeä työjuttu, niin hänen täytyi jättää se välistä. Joten hetken harmittelun ja tuskailun jälkeen päätin, että what the hell - laitan hänelle viestin, jossa kysyn häneltä, että miten menee.

Ja laitoin sen jo ja juuri äsken kännykkä naputti viestin merkiksi kolme kertaa, niin näköjään hän vastasi jo, joten tietysti pitää heti lukea ne viestit tai saan sydärin tästä hermoilusta!

Edelleen viestittelen hänen kanssaan - menee ihan hyvin (tämä vaikuttaa olevan niitä meidän parempia keskusteluja), mutta hikoilen ja tärisen ihan sikana, niin se vähän vie tätä hyvää fiilistä. Olin etukäteen miettinyt, että jos keskustelu menee oikeaan suuntaan, niin jossain kohtaa voisi sanoa jotain siitä, että oli kiva nähdä häntä enemmän syksyn aikana ja sanoa vähän jotain, joka vinkkaisi, että voisi olla kivempi nähdä enemmän nytkin. Ja itse asiassa nyt kun mietin, niin juuri tässä kohtaa, missä me nyt ollaan keskustelussa (puhutaan yliopistokursseista), voisi olla ihan sopiva hetki heittää se kommentti, mutta minusta ei taida kyllä olla siihen.

Pitää yrittää hengittää syvään, koska en ole varmaan ikinä hikoillut näin paljon näin lyhyessä ajassa, ja tärisen edelleen ja nyt päätäkin alkaa jo särkeä. Todella rumaa jälkeä tulee näköjään kaikenlaisista tunnejutuista... Okei, se ikkuna sen suunnittelemani kommentin sanomiseen vähän niin kuin meni, mutta ihan sama. Kai se aloitusviestini tuohon keskusteluun kuitenkin varmaan osaltaan viestitti, että välitän hänestä.

Joo, nyt varmaan tapoin keskustelun. Kai tämä puolen tunnin viestittely kulutti jo kaiken aivokapasiteetin, niin kykenin enää vain "Jep. 😃 " -viestiin. Ja Lester on vähän sen tyyppinen ihminen, että jos keskustelumyllyä ei pidä pyörimässä, niin sitten kaikki tökkää. Paitsi että aikaisemmin tuon keskustelun aikana olin myös ihan jumissa ja kirjoitin ja kumitin ja kirjoitin ja kumitin yhden viestin varmaan jotain 5-6 kertaa, kun tajusin, että en ollut huomannut kysyä häneltä viimeisimmässä viestissäni mitään keskustelun ylläpitämiseksi, joten oli pieni paniikki keksiä äkkiä joku keskustelua jatkava kysymys. Ja Lester tuli sen jahkailuni aikana onlineen, niin koska WhatsApp toimii niin kun se toimii, niin hänelle varmaan näkyi se, että "Amia kirjoittaa" ja sitten se hävisi, ja sitten taas "Amia kirjoittaa" ja sitten se taas hävisi. Niin hän sitten vain laittoi minulle viestin, vaikka en kysynytkään häneltä suoraan mitään. Vaikka välillä (tai aika usein) minut valtaa se "minä olen kykenevä itsenäinen nainen, enkä tarvitse ketään miestä pelastamaan minua yhtään mistään tilanteesta!" -ajatusmalli, niin arvostan kyllä, että hän tuossa kohtaa vähän niin kuin otti tilanteen haltuunsa, kun minä jäädyin. No, kun olen katsonut viimeiset pari kuukautta (vai jo pitempään?) YouTubesta kaikenlaisia "5 asiaa, jotka jokainen mies haluaa kuulla" ja "8 seikkaa, jotka saavat sinut vaikuttamaan puoleensavetävältä", niin monissa niistä miehet selittävät, että siitä tulee tosi hyvä ja miehekäs fiilis, jos pystyy auttamaan naista jossain tilanteessa jollain tavalla. Minulle on todella vaikeaa tosin tulla kenenkään miehen auttamaksi yhtään millään tavoin, joten vaikka tämäkään tilanne nyt ei mikään ilmiselvä "neito pulassa" -tilanne, niin toivottavasti tämä nyt sitten pönkitti Lesterin miehistä itsetuntoa.

Mutta joo, babysteps. Ja tosiaan niin siinä aloitusviestissäni sanoin hänelle sen, että ei tullutkaan juteltua hänen kanssaan silloin lauantaina ja sitten että kun hän ei tullut sinne seminaariinkaan tänään, niin ajattelin laittaa viestiä ja kysyä, että miten menee. Eikö tuosta nyt jotenkin saa koodattua ulos sen merkityksen, että välitän hänestä? Ja ehkä jopa että minulla oli ikävä häntä tänään, kun hän ei ollut siellä tunnilla? Vaikka ei minulla oikeastaan ollut, kun tuntui, että se seminaari meni ihan hirveän paljon paremmin, kun hän ei ollut siellä. Koska vaikka se on edelleen äärettömän hermostuttavaa, että jotain minun kirjoittamaani analysoidaan ja kritisoidaan siellä, niin pystyin olemaan paljon luonnollisempi, kun Lesterin läsnäolo ei sekoittanut päätäni.

Huomasin tosin, että olen joko kehittänyt uuden tavan reagoida tuollaisiin stressaaviin tilanteisiin tai sitten vain olen alkanut vasta nyt huomaamaan sen, mutta sekä tänään yliopistolla että viime viikolla siellä työpaikan gradukokouksessa huomasin, että tärisin. En mitenkään ihan hillittömästi, eikä sitä varmaan näe ulospäin, mutta kun aina välillä tilanne hetkeksi rauhoittui ja sain mahdollisuuden kasata itseni, huomasin, että olin kai niin ylivireystilassa, että minulla oli sellainen tärisevä olo, joka vaikeutti sitä rauhallisen itsevarman olotilan saavuttamista. Ja tuollainen rauhallisen itsevarma olotila olisi erittäin tärkeä - no ei nyt välttämättä yliopistolla, mutta ainakin töissä, jos minun pitää vakuuttaa joukko tympiintyneitä insinöörejä siitä, että minun humanistijuttuni voisi oikeasti hyödyttää heitä.

Mutta tuo on nyt varmaan jotain, johon voin keskittyä nyt kevään aikana, jotta en ihan nolaisi itseäni siellä konferenssissa. Vaikka se on hyvin lyhyt hetki, minkä joudun puhumaan; tänään se konferenssin järjestelyvastaava laittoi sähköpostia, että jokaiselle meistä gradulaisista on varattu 10 minuutin pätkä ja sitten 5 minuuttia kysymyksille. Mutta olisihan se hyvä antaa itsestään hyvä kuva, kun onhan tuo ihan järjettömän ainutlaatuinen tilaisuus päästä jäämään alan ihmisten ja potentiaalisten tulevien työnantajien mieliin. Mutta olen jo huomannut, että se auttaa, jos keskityn siihen, että hengitän rauhassa ja syvään, joten ehkä pitää yrittää huomata nopeammin, että olen ajatutumassa siihen tärinätilaan ja rauhoitella itseäni hyvissä ajoin.

Eli gradu meni ihan hyvin eteenpäin ja nyt on sitten huomenna ensimmäiset koodausharjoitukset, joten tänään pitäisi oikeasti kokeilla tehdä niitä tehtäviä, että en aloita huomenna sitten ihan nollasta. Vaikka meillä on tosin tällä kurssilla tentti, niin tehtäviä ei tarvitse tehdä yhtä paljon, mutta niistä saa hyvityspisteitä kokeeseen, niin tietysti on vain järkevää tehdä nyt alussa niin paljon kuin vain pystyy, kun tehtävät ovat oletettavasti vielä suht helppoja.

Mutta joo. Niin aluksi piti sanoa siitä Lesteristä ja siitä lauantaista vielä se, että kun nyt sain taas sulateltua asiaa ja kumottua ne kaikki vanhat tutut defenssini ("varmasti olen väärässä" ja "ei sanattomasta viestinnästä pysty päättelemään mitään" ja "tietenkään Lester ei voi pitää minusta, koska eihän kukaan voi pitää minusta"), tulin johtopäätökseen, että se tunne, joka minulle tuli silloin lauantaina oli se, että ikään kuin... Miten minä nyt selittäisin sen niin että se ei kuulosta ihan tyhmältä? No, siis, kai vain sitten sanon ne asiat ihan suoraan ja kiertelemättä tai jossittelematta. Eli tuntuu, että tilanne on seuraava:

  1. Minä pidän Lesteristä.
  2. Lester pitää minusta.
  3. Se ei ole enää salaisuus.

Ja siis sillä, että se ei ole salaisuus, tarkoitan sitä, että vaikka muut eivät välttämättä tiedä sitä, niin me molemmat Lesterin kanssa tiedetään ja kai asiat on menossa siihen suuntaan, että kumpikin alkaa pikkuhiljaa kokea entistä vähemmän tarpeelliseksi yrittää piilotella sitä. Tietenkin voi olla, että olen väärässä, mutta nyt selitänkin vain sitä, millainen tunne minulle tilanteesta tuli. Siis perustelut tuohon ovat typerät: se on se katse, josta puhuin edellisessä kirjoituksessani. Nyt kun olen miettinyt asiaa tarkemmin ja vähän rauhallisemmin, niin siinä tekijöitä olivat paitsi se, että Lester katsoi minuun, niin myös se, missä tilanteessa hän katsoi minuun, miten hän katsoi minuun ja ehkä painavimpana se, että hän antoi minun nähdä, että hän katsoi minuun. Viime kirjoituksessa listasin suuren määrän positiivisia, negatiivisia ja neutraaleja asioita, joita se hänen katseensa olisi hypoteettisesti voinut tarkoittaa, mutta en tietenkään sanonut sitä, mikä minulle tuli siitä mieleen. Se ei ollut mikään analysoinnin tulos, vaan se tuli mieleeni heti sillä hetkellä siellä baarissa, mutta kai minun oli vain hyvin vaikea myöntää sitä tulkintaani edes itselleni. "Lähde mun kanssa." En saanut mitään Harjoittelupaikkarohmu-tyyppistä bootycall-vibaa, minkä voisi kuvitella olevan aika potentiaalinen tulkintamahdollisuus baarissa lauantai-iltana. Se näytti vain siltä, että Lester oli oma ujo ja viaton itsensä, mutta olisi vain halunnut, että olisin lähtenyt sieltä hänen kanssaan.

Varmaan tämä kirjoitus kaduttaa sitten taas viimeistään huomenna (todennäköisesti jo aikaisemminkin), jos nyt en tee sitä, mitä aika usein teen, eli vain poista viimeistä kolmea kappaletta.

Mutta kai haluan selittää tämän, koska yritän jotenkin saada ajatukseni kasaan, jotta voisin yrittää estää traumaani tai persoonallisuushäiriötäni tai mikä epävakaa kiintymyssuhdejuttu onkaan estämästä minua yrittämästä uskaltaa tavoitella jotain, mitä kaipaan, mutta toisaalta pelkään. Ja kun mietin tuota juttua nyt, niin kun ottaa huomioon sen, että lapsena olen joutunut pelkäämään niitä lapselle kaikkein läheisimpiä ja tärkeimpiä ihmisiä - vanhempiani - koska isäni oli väkivaltainen ja äitini ei kokenut sitä ongelmana eikä suojellut minua, niin sitten kun huomaan, että minulla on tunteita jotain ihmistä kohtaan, niin miten muutenkaan aivoni voisivat suhtautua siihen kuin kauhulla? Pystyn näkemään sen nyt aika selkeästi ja kai tuntemaan myös empatiaa itseäni kohtaan (tuo empatia itseä kohtaan on terapeuttini uusi suosikkikysymys), niin kai se on ainakin alku sille, että oppisin suhtautumaan siihen?

Mutta ainahan on mahdollisuus, että olen vain väärässä. Juuri eilen katsoin taas niitä YouTube-videoita ja pahoitin mieleni, kun yksi niistä miehistä, joka jakaa kaikenlaisia vinkkejä, oli tehnyt kaksi videota, joissa toisessa hän selittää, miksi lyhyet naiset ovat upeita ja toisen, miksi pitkät naiset ovat niin upeita. Vaikka olen ajatellut olevani jo sinut pituuteni kanssa, niin ilmeisesti en sittenkään ole, kun eilen mietin, laitanko aamulla ne helpot ja ihan kivannäköiset lattakengät vai ne hienot ja kalliimmat nahkakengät, joissa on n. 5-6 sentin korko. Mietin, että vaikka olisin halunnut laittaa ne korkeakorkoisemmat, pitäisi varmaan laittaa ne lattakengät, jotta en olisi liian pitkä, koska Lester on jo muutenkin minua lyhyempi. Kun eihän kukaan mies halua itseään pitempää naista.

Niin sitten ajattelin, että saan varmaan vähän itseluottamusta siitä videosta ja se mies sanoikin siinä videon alussa, että haluaa saada pitkät naiset tuntemaan olonsa mahdollisimman hyväksi itsensä suhteen, joten hän aikoo listata heistä positiivisia asioita. Ihan kiva premissi, mutta sitten ne "positiivisuudet" olivat, että jos haluaa ottaa selfien tyttöystävänsä kanssa, niin jos tyttöystävä on pitkä, niin miehen ei tarvitse aina olla se, joka ottaa sen selfien, koska pitkän naisen kädet riittävät viemään puhelimen/kameran tarpeeksi kauas. Ja toinen oli se, että jos omistaa auton, jota ajaa vuorotellen tyttöystävänsä kanssa, niin penkkiä ei tarvitse välttämättä säätää yhtä paljon, jos on pitkä tyttöystävä. Ja niin edelleen. Monet kommentoivatkin siihen, että ai jaa, eli lyhyet naiset ovat ihania ja saavat olon hyväksi ja miehekkääksi, mutta pitkistä naisista on vain pragmaattista hyötyä.

Joten mietin sitten sen videon jälkeen, että minun pitäisi jotenkin kompensoida pituuttani olemalla muuten sellainen, että en uhkaa miesten miehisyyttä. Miehestä huolehtiva ja apua tarvitseva ja sellainen hempeän naisellinen, jne. Niin siis paitsi että nuo asiat eivät todellakaan tule minulle luonnostaan, niin ne ominaisuudet summaavat aika hyvin sen ytimen siitä, mitä minä EN halua olla. Ja toisaalta jos Lester ei halua minua tällaisena, koska olen liian pitkä tai koska en ole sellaista 50-luvun vaimotyyppiä, niin miksi edes harkitsen sitä, että minun pitäisi muuttaa itseäni, jotta sopisin hänen mielikuvaansa sopivasta ja hyväksyttävästä naisesta?

Pääsin kuitenkin ilmeisesti siitä yli, kun lähetin Lesterille kuitenkin sen viestin, vaikka todella pelkäsin, että hän reagoisikin siihen jotenkin kummeksuen tyyliin: "Öö, miksi sä puhut mulle?" Mutta hän suhtautui niin kivasti ja sen sijaan, että olisi vain vastannut kysymyksiini, hän kysyi myös minulta kysymyksiä ja tuntui taas, että klikkasi. Lester on kiva. Lester on ihana. Ehkä nyt voin taas rauhassa ja hyvillä mielin olla ajattelematta häntä ihan niin paljon ja keskittyä velvollisuuksiin.

Joista puheen ollen... Olen kirjoittanut tätä taas ikuisuuden, niin pitää nyt ehkä syödä jotain ja sitten katsoa niitä koodaustehtäviä. Edelleen tosin tuntuu, että olen toipilaana siitä Lester-viestittelyn aiheuttamasta järjettömästä stressistä. Mutta eteenpäin on mentävä.