Täytyy kyllä myöntää, että olo tuntuu erittäin kuolleelta juuri nyt. Eilen meni vähän myöhään, kun ensiksi oli mesekeskustelu (iik, mese on ottamassa minusta yhä tiukempaa otetta!), ja sen jälkeen minä sitten rääkkäsin aivojani puoli kolmeen sen kanssa, että onko minulla yhtään pelkästään hyvää muistoa. Sitten mietin, että jos eläisimme Pottereiden maailmassa, pystyisinkö minä loitsimaan suojeliuksen? Näköjään uusi tapani on lainata pitkiä pätkiä Pottereista, mutta tjaa...

"Ankeuttajat ovat inhottavimpia olentoja tämän maan kamaralla. Niitä on kuhisemalla kaikkein pimeimmissä, saastaisimmissa paikoissa, ne nauttivat rappiosta ja epätoivosta, ne vievät rauhan, toivon ja onnellisuuden ympäriltään. Jopa jästit tuntevat niiden läsnäolon, vaikkeivät niitä näekään. Jos menet ankeuttajan lähelle, joka ainoa hyvä tunne, joka ainoa onnellinen muisto imeytyy sinusta pois. Jos ankeuttaja voi, se ottaa ravintonsa sinusta niin kauan että latistaa sinut itsensä kaltaiseksi – sieluttomaksi ja pahaksi. Jäljelle eivät jää kuin elämäsi ikävimmät kokemukset."

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä yritin löytää jonkun hyvän, vain hyvän muiston, jota minä voisin käyttää, jos yrittäisin luoda suojeliuksen. Minä en aluksi löytänyt mitään. Kaikki asiat, joita muistin, kaikki positiivisetkin, liittyivät jollain tapaa johonkin pahaan asiaan. Varmasti minulla on vaikka miten paljon pelkkiä hyviä muistoja, mutta minä en vain muista niistä yhtään.

 

Kaikki hyvät hetket, joita vietin Thesin kanssa... Niistä on vain tullut jotain, joka lisäsi sitä tuskaa, kun hän sitten sai minusta tarpeekseen. Ja Merryn kanssa hauskuuttelut... Ne vain muistuttavat, miten hän laittoi niitä hauskuutteluja nettiin omina juttuinaan. Ja miten hän sitten sanoi myöhemmin, että ei välittäisi vaikka kuolisin. Tai joku lapsuuden talvipäivä, kun minä, äiti ja veli tehtiin lumiukkoa. Siitä tulee vain mieleen, että minun isäni ei ollut ikinä mukana. Hän oli sisällä katsomassa telkkaria, ei ikinä meidän kanssamme pihalla.

 

Rääkkäsin aivojani sitten entistä enemmän. Löysin sitten yhden hyvin onnellisen muiston. Se on oikeasti aika typerää, että se on minulle ensimmäinen melko lailla puhtaasti onnellinen muisto, koska se ei ole kovin looginen tai mitään, se on vain yksi sattumanvarainen tapahtuma.

 

Olen puhunut riparista ennenkin, koska se oli minulle niin merkityksellinen. Ei siten, että olisin uskonut tai tullut uskoon, olen yhä aivan yhtä ateisti kuin ennen sitäkin, mutta se, millaista siellä oli... Kun ympärillä oli muita ihmisiä, jotka eivät olleet ilkeitä. Kukaan ei huutanut eikä nimitellyt, eikä mitään. Jotkut ennen minulle melko etäiset ihmiset olivatkin yhtäkkiä ystävällisiä. Etenkin pojat, en tullut riparini tyttöjen kanssa toimeen. Kun kerran oli tyttöjen saunavuoro, niin neiti KK (joka on nykyisinkin luokallani) puhui kovaan ääneen pukuhuoneessa niin, että kaikki saattoivat kuulla. Hän selitti kaikille, että miten yhdellä toisella riparilaistytöllä oli kauheat säärikarvat ja että ehkä heidän pitäisi ihan syvän armeliaisuuden takia mainita hänelle tästä. Ja sitten oli aina sitä, että jossain oli joku tyttöporukka ja heti kun meni tarpeeksi lähelle, puhe loppui ja kaikki katsoivat sinua juuri sillä tietyllä "sinua-ei-tarvita-tänne" -ilmeellä.

Merry tietysti oli riparilla ja samassa huoneessa, mutta tuo ripariviikko oli oikeastaan lopun alkua, jos niin voi sanoa. Meillä meni aika huonosti ja me riitelimme melkein koko ajan.

 

Ripari oli minulle kaikin puolin hyvin käänteen tekevä asia elämässäni. Se on kummallista, mutta siihen ripariin ajoittuivat kaikki muutokset. Yksi, eikä mitenkään edes vähäisin muutos, oli se, miten suhtauduin vanhempiini. Riparilla saimme vanhempainpäivän jälkeen kirjeet kotoa. Meidät vietiin metsään ja jätettiin yksitellen johonkin muilta näkymättömiin lukemaan niitä kirjeitä. Olen koko aamun (sen jälkeen siis, kun heräsin 8:00 siihen, että veljeni kuuntelee Nightwishia viereisessä huoneessa, argh) etsinyt sitä kirjettä ja lopulta sitten vihdoin löysin sen.

 

Paperi oli violetti ja siihen oli tehty viivat, jotta kirjoituksen saisi menemään tasarivein. Minun äitini oli kirjoittanut sen kirjeen, mutta ei käsin, vaan koneella. Ja aloituskin on kaikkea muuta, mitä tällaiselta tunteikkaaksi tarkoitetulta kirjeeltä odottaisi: "Hei vaan Amia". Äitini selitti aluksi, että leiriaika on todennäköisesti ollut minulle monenlaista kärsimystä, mutta että hän toivoi, että siitä jäisi edes jotain kivaa muisteltavaksi. Tuossa vaiheessa tunsin oloni vain epämukavaksi.

 

Toisessa kappaleessa hän kirjoitti, että sen kirjeen kirjoittaminen oli annettu heille tehtäväksi ja että siinä piti käsitellä jotain sellaista, joka on ajankohtaista. Tuossa vaiheessa tuli sellainen "Hmph, jaa, pitikö tuokin nyt sanoa? Mitään kirjettä ei taatusti olisi siis tippunut, jos ei olisi pakotettu? Hmph."

 

Kolmas kappale oli ihan törkeä ja se sai minut melkein pimahtamaan. Lainaan siitä tässä pätkän, jotta kukaan ei ajattele, että tämä on taas jotain, jonka minä tulkitsen väärin:

 

"Haluammekin isän kanssa sanoa sen, että olet todella upeasti hoitanut kouluasiasi ainakin numeroiden perusteella. Mitä ne olisivatkaan, jos olisit jo aikaisemmin huomannut lukemisen merkityksen koenumeroihin ja jaksanut kaiken aikaa Thesin tavoin lukea."

 

Tuoko on jotain, mitä kirjoitetaan riparille lähetettävään kirjeeseen, jonka takia raahataan keskelle metsää hyttysten syötäväksi ja jätetään mättäälle istumaan, jotta voisi lukea sen yksin? Noinko välittämistä osoitetaankin? Vertaamalla minua kaveriini? Puhumalla kouluarvosanoista ja huomauttamalla siitä, että enemmän lukemalla saisi parempia tuloksia?

 

Myöhemmin kirjeessä oli myös toinen pätkä, joka oli minun mielestäni aika asiaton:

 

"Toisaalta kyllä toivomme, että opiskelisit myös toisten ihmisten huomioimista monellakin eri tavalla, sillä emme valitettavasti tai onneksi, miten milloinkin, ole yksin maailmassa. Niidenkin kanssa, joista emme pidä, on jotenkin tultava toimeen edes kitkutellen ja välillä kärsien."

 

Se ei kuulosta tuossa ehkä niin kauhean pahalta, vaan pelkästään hyvältä ohjeelta, mutta kyse onkin siitä, että äitini puhuu tuossa yleisesti, vaikka tarkoittaa tarkasti. Nuo ajat olivat niitä aikoja, kun hän yritti saada minut ja isäni taas väleihin. Hän siis sanoo, että vaikka en pidä isästäni, enkä siitä, että hän lyö minua ja haukkuu minua aina kun tulen kymmenen metrin säteelle, minun olisi tultava toimeen hänen kanssaan ja puhuttava hänelle. Minun kärismykselläni ei ole väliä, vaan sillä, että tulen toimeen isäni kanssa.

 

Loppu oli sitten kaiken huippu:

 

"Antoisia leirin loppupäiviä. Tervetuloa taas kotiin! Yritetään yhdessä selviytyä eteenpäin. Terveisin äiti ja isä."

 

Minä tiedän kyllä varsin hyvin, että isäni ei ollut mukana kirjoittamassa tuota kirjettä. Hän ei ole ikinä tehnyt mitään. Hän ei ikinä käynyt vanhempainilloissa eikä allekirjoittanut edes mitään lupalappuja tai kokeita. Hän ei ikinä kirjoittanut nimeään edes synttärikortteihin, vaan äiti teki sen aina hänen puolestaan. Nyt äiti sitten kirjoittaa jotain tuollaista ja esittää sitten, että isäni on ollut mukana. Hah! Ja koko kirje on tiivistettävissä (ei sillä, ei sitä paljon tarvitse edes tiivistää, kun koneella kirjoitettuna neljä kappaletta ja alle sivun) siihen, että minun pitäisi opiskella ahkerasti ja tulla toimeen isäni kanssa.

 

Muistan, kun olin lukenut sen kirjeen. Minä istuin kivellä sammalen päällä keskellä metsää kertakäyttösadetakki päällä, kun hiukseni haisivat hyttysmyrkylle vaikka siitä huolimatta kaikki maailman ötökät olivat minun kimpussani. Ripari, kerran elämässä, ja sitten mahdollisuus äidilläni sanoa minulle jotain, mitä hän on aina halunnut sanoa. Ja hän kirjoittaa tuollaisen kirjeen. Sillä hetkellä minua itketti. Melkein kaikki riparilaiset itkivät, kun palasimme tuon kirjetuokion jälkeen takaisin, mutta minusta jotenkin tuntuu, että he eivät itkeneet, koska olivat raivoissaan ja pettyneitä.

 

Tuon jälkeen minä en enää halunnut, että ripari loppuisi ikinä. Minä en halunnut mennä enää kotiin. Etenkin tuon jälkeen tunsin kauheaa läheisyyttä niihin muihin riparilaisiin ja kaikkein eniten isoseeni ja salaiseen ystävääni. Kun Merryn kanssa meni huonosti, oli jotenkin kumman lohduttavaa, kun sai lukea jonkun lyhyenkin viestin siltä salaiselta ystävältä. Tietysti siinä oli se salaperäisyyskin, joka kiehtoi, mutta se tuntui silti, niin kuin hän olisi ollut ihan oikeasti ja sananmukaisesti minun Salainen Ystäväni. Minäkin kirjoitin hänelle takaisin ja minulle on aina ollut helpompaa ilmaista itseäni kirjoittamalla kuin puhumalla, niin se kommunikointi onnistui paremmin, mitä yleensä IRL-ihmisten kanssa.

 

No, se onnellinen muisto on juuri tuosta salaisesta ystävästäni. Oli viimeinen ilta riparilla ja kaikki isoset ja ohjaajat järjestivät jotain sisällä ja leiriläiset oli komennettu pihalle odottamaan. Sitten ihmisiä haettiin yksitellen jossain tietyssä järjestyksessä sisälle. Merry haettiin ennen minua ja yksin ja surumielisenä (siitä, että oli viimeinen ilta) minä istuin sen päärakennuksen portailla. No, se salainen ystäväni sitten istui siihen minun viereeni:

 

Salainen ystävä: "Krhm, ööm, tuota, mä en siis tienny, että se viesti piti kirjottaa vielä tänäänkin, niin siksi sä et saanu sitä tänään lainkaan. Sori."

Amia: *nyökkää hermostuneena* "Öö, okei."

Salainen ystävä: "Ööm, mä oon siis sun salainen ystävä."

Amia: "Joo, mä arvasin sen."

Salainen ystävä: "Mm. Okei."

Amia: *nyökyttelee*

Salainen ystävä: "Ööm, tuota mut - ööm - hei." *nousee ja kävelee pois*

 

Tuo ei kuulosta lainkaan hyvältä keskustelulta, mutta sitä se oli. Eikä pelkästään se keskustelu, vaan se, että hän istui minun viereeni. Kukaan ei ikinä istu minun viereeni. Mutta hän istui, eikä hänen olisi edes tarvinnut, eikä kukaan pakottanut häntä, vaan hän tuli omasta vapaasta tahdostaan istumaan minun viereeni ja puhumaan minulle. Ja minä melkein kuolin hermostuksesta. Ja kai hänkin oli hermostunut. Hän ainakin vaikutti siltä.

 

Myöhemmin sitten, kun tuli se salaisten ystävien virallinen paljastaminen, minä päätin tietysti tehdä edes jotain poikkeuksellista, jotta se minunkin puheenvuoroni ei olisi sitä samaa mitä kaikilla muillakin tyyliin: "Joo, kivoja viestejä oli ja niitä oli mukava lukea. Arvataan nyt vaikka, että niiden lähettäjä oli vaikka tuo." Minä en saa ihmisiä nauramaan suunnilleen ikinä. Haluan uskoa, että se ei johdu välttämättä aina siitä, että olisin huumorintajuton, vaan siitä, että en uskalla sanoa mitään, koska pelkään, että kukaan ei nauraisi, vaan pitäisivät minua typeränä. Mutta tuolloin minä en huolehtinut siitä, vaan täräytin kaikki outoudet, joita hän oli kirjoittanut ja sitten sanoin, että siksi minä LUULEN, että hän on salainen ystäväni. Kaikki nauroivat ja vaikka tämä salainen ystäväni löikin päätään lattiaan, kun selitin niitä outouksia, niin minusta tuntuu, että hän ei laittanut paljon pahakseen.

 

Tuon illallisen jälkeen hän sitten tuli toistamiseen puhumaan minulle ja sitten se meni jo hieman paremmin. Meillä oli hyvin mielenkiintoinen keskustelu siitä, että onko mitenkään loogista, että kun joku, jolta haluaa salata jotain, tulee vastaan, automaattinen refleksi on piilottaa salattava esine suuhunsa. Ja konfirmaatiopäivänä, kun sanoin niille riparilaisille, että minun tulisi ikävä heitä ja että toivoisin, että riparille voisi vain mennä takaisin, kun siellä oli niin ihanaa, niin tämä salainen ystäväni tuli sanomaan (jälleen kerran aika nolostuneena), että hän ymmärsi, mitä minä tarkoitin ja että hän oli samaa mieltä. Hän sanoi vain sen hyvin nopeasti ja käveli pois ennen kuin ehdin sanoa mitään.

 

Hän oli kauhean herttainen aina ja minulla tuli hänestä mieleen jotenkin Samvais Gamgi. Hän oli kauhean lyhyt ja vähän pyöreähkö, ja vaikka hänellä olikin ihan suora vaaleanruskea lyhyt tukka, niin hänellä oli sellaiset ruskeat söötit Sam-silmät. Hän tuli sitten aina myöhemmin minun mieleeni, kun katsoin TSH ykkösen pidennettyä versiota. Etenkin siinä yhdessä kohdassa, jossa Sam näyttää ihan täsmälleen minun salaiselta ystävältäni, ainakin ilmeen puolesta.

 

samvaisgamgi.jpg

 

Tuotakin muistoa vähän himmentää se, että sen kesän jälkeen me molemmat olimme kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Se on vähän sääli, koska hän oli niin huippu tyyppi. Hän oli kaikkein huipuin poika, jonka olen ikinä tavannut. Hän oli paljon ihanampi kuin NN ja TKK ja SK yhteensä. En minä koskaan ajatellut häntä hetkeäkään muuten kuin ystävänä, mutta hän oli niin mahtava tyyppi, että jos en olisi tavannut häntä, en uskoisi, että sellaisia ihmisiä onkaan. Hän on vieläkin samassa lukiossa, mutta me olemme toisillemme ihan vieraita ihmisiä.

 

Tuo on outoa, että minulle yksi onnellisimmista muistoista on jonkun ihmisen kanssa, joka ei merkinnyt minulle mitään ennen, eikä meillä jälkeenpäin ole ollut mitään yhteistä. Ja että tuo onnellinen muisto on jostain pojasta, vaikka minä olen aina selittänyt, miten minä en pidä pojista niin paljon kuin tytöistä.

 

Muutkin onnelliset muistot ovat saman tyyppisiä. Yksi on se, miten yhdeksännen luokan keväällä meillä ei ollutkaan yhtä tuntia, niin minä menin istumaan pihalle aurinkoon koulun seinää vasten ja aloin tehdä läksyjäni. Siihen tuli muitakin ihmisiä ja Jumpula tuli istumaan siihen minun viereeni. Nättipoika Jumpula, kaikkien tyttöjen (paitsi minun) suosikki, tulee ja istuu minun viereeni. Sitten hän yritti kaiketi näyttää siltä, että otti mukavat ja tyylikkään näköiset unoset, jonka jälkeen hän makasi siinä minun vieressäni ja huomautti, että olin pahis, koska en ollut tehnyt läksyjä kotona (jonka jälkeen hän itse alkoi tehdä omia läksyjään samasta aineesta).

 

Ja sitten ne onnelliset muistot, kun neiti M ja R ovat pyytäneet minua tekemään heidän kanssaan jonkun tehtävän tai kun he ovat tulleet istumaan ruokalassa viereeni.

 

Ja sitten uusin ylionnellinen muisto, kun NN istui viimeisellä koeviikolla minun viereeni penkille. Se oli se, mistä minä mainitsin täälläkin toukokuussa kirjoitukseni "Arwen-kompleksi" alussa. Kovin moni ihminen ei olisi istunut siihen, vaikka siinä olikin tilaa ja hänen kaverinsa oli siinä. Ihmiset eivät istu minun viereeni tai ole minun lähelläni. Toisaalta se on huojentavaa, sillä kun ihmiset ovat lähellä, se tuntuu joskus kauhean ahdistavalta. Toisaalta se tuntuu myös ajoittain kauhean turvalliselta.

 

Minulla on hyviä muistoja, mutta minusta vain tuntuu, että ne ovat vääränlaisia. Minä en voi pitää niistä kiinni, koska ne ihmiset eivät ole minulle oikeasti läheisiä. Eivät virallisesti ainakaan. Minulla pitäisi olla hyviä muistoja Nanista tai jotain, mutta aina kun yritän löytää jonkun hyvän muiston, jossa hän on mukana, mieleeni tulee vain, että hän on aina poissa, enkä minä näe häntä melkein koskaan ja että hän ei tiedä minusta paljon mitään ja että minä olen vain yksi hänen lukuisista ystävistään.

 

Muita onnellisia hetkiä... Kun ihmiset pitävät jostain minun kirjoituksestani. Kun saan muut ihmiset tuntemaan jotain ja eläytymään tarinan henkilöiden elämään vain laittamalla sanoja peräkkäin. Tai kun soitan pianolla konsertissa ja soitan kappaleeni hyvin.

 

Suurimman osan ajasta minä olen kuitenkin vain surullinen. Minun mielestäni teen siinä väärin. Onhan se välillä kurjaa, jos kaikki ei mene hyvin, mutta ei kaikilla muillakaan mene. Kaikki muut jaksavat, mutta minä vain kitisen ja ruikutan. Minulla on elämässäni paljon hyvää, mutta en vain takerru niihin. Takerrun vain kaikkeen huonoon ja puhun aina kaikesta negatiivisesta.

 

Viime aikoina minun mielessäni on kasvanut ajatus, että tämä kaikki on minun vikaani. Olen surullinen ja itken ja välillä olen niin angst, että kuoleminen tuntuisi armahdukselta. Minä olen itse saanut itseni tällaiseen tilaan, mutta olen niin heikko, että en saa itseäni tästä tilasta pois. Minä olen tehnyt virheitä ja tämä olo on kai sitten seurausta siitä, mitä tapahtuu, kun tekee liian monta virhettä. Mutta eikö virheitä voisi korjata? Eikö olisi jotain, mitä minä voisin tehdä, että kaikki olisi taas hyvin? Olenko minä vain tyhmä, kun en tajua, mitä minä voisin tehdä päästäkseni eroon tästä tuskallisesta olosta?

 

Minulla on hyvä elämä, moni olisi enemmän kuin onnellinen, jos pääsisi elämään minun elämääni. Miksi minä olen sitten niin kiittämätön, enkä osaa kunnioittaa sitä? Mitä vikaa minussa on, kun en vain osaa olla onnellinen?

 

Tämä ärsyttää minua ja saa minut kiukkuiseksi ja turhautuneeksi. Vaikka miten yritän ajatella ja miettiä ja pähkäillä ja kirjoittaa ajatuksiani ylös ja tarkkailla, miten muut ihmiset elävät onnellisina elämäänsä, niin miksi minä en osaa? Sen ei järjen mukaan pitäisi olla lainkaan vaikeaa, kun kaikki osaavat sen, joten onko kyse siitä, että minä en vain yritä tarpeeksi? Miksi minä en osaa? Kaikki muut osaavat, niin miksi minä en osaa?

 

Velhomaailmassa voisi syyttää ankeuttajia, mutta niitä ei ole oikeasti. Ei ole mitään ulkopuolista voimaa, joka saisi minun oloni tällaiseksi, vaan tämä on kaikki lähtöisin minusta, minun omasta päästäni. Minä vain olen aina surullinen ja ahdistunut, ja sitten ärsyynnyn helpommin ja sanon ihmisille asioita, joita en oikeasti halua sanoa. Loukkaan ihmisiä ja jos on joku hetki, kun en loukkaa, saan heidät vain huolestuneiksi.

 

Kuudes aisti tuli televisiosta viikonloppuna ja katsoin sen. Nyt tarkoitukseni on katsoa se tänään uudestaan videolta. Se on hyvä leffa ja jotenkin kaunis, vaikka se onkin kai tyylilajiltaan kauhua. Kun minä katsoin sitä, niin en voinut olla miettimättä, miltä tuntuisi olla se pikkupoika Cole. Sitten kun ajattelin tarkemmin, niin minusta tuntui, että jos minä olisin joku henkilö siinä leffassa, en olisi se pikkupoika, enkä Bruce Willisin näyttelemä psykiatri. Minä olisin joku niistä kuolleista ihmisistä. Minun pitäisi olla vain kuollut, mutta säikyttelen niitä ihmisiä, jotka vähiten sitä ansaitsevat. Ja että ihmiset pelkäävät minua ja haluaisivat vain, että menisin pois.

 

Minä en ole kauhean vihainen enää. Minä en ole enää niin herkkä ärsyyntymään. Tämä oloni ei ole muiden ihmisten vika, tämä on minun vikani, ja vaikka miten yrittäisin syyttää siitä muita ihmisiä, niin se on silti yksin minun oma vikani. En ole niin turhautunut kuin ennen, olen vain väsynyt ja surullinen. En ole varma, onko se parempi vai pahempi. Se on ainakin erilaista kuin ennen. Muiden mielestä tämä kai on ainakin parempi. En ole niin sietämätön kuin normaalisti. Ja minullekin se on ainakin siinä suhteessa myös parempi, jos se on muille parempi.

 

Aurinko paistaa, tänään pitäisi mennä varmaan ottamaan aurinkoa ja vaalentamaan tukkaa. Ja maantietoa voisi lukea myös. Kirjoituksiin on reilu kuukausi, enkä minä ole lukenut edes kahta ensimmäistä kurssia vielä loppuun.