Veljen lahja (sämplätty Nightwish-levy) on vihdoinkin kuivumista ja kokoamista vaille valmis. Eihän sen tekemiseen mennytkään kuin kolme ja puoli tuntia. Ensiksi kauhea vaiva, kun piti valita ne biisit. Sitten kauhea vaiva, kun piti valita niiden järjestys. Sitten inhottavin osuus: piti etsiä netistä joitain sopivia kuvia kansikuviksi. Takakannen kuvan kanssa oli vähän ongelmia, kun teksti ei minkään värisenä erotu niin hyvin kuin olisi pitänyt. Lopulta kuitenkin löysin kaikki neljä kuvaa, jotka tarvitsin: Etukanteen, takakanteen, sisäkanteen ja sitten itse levyyn. Nyt ne kuivuvat ja kokonaisuus näyttää pirun hienolta, vaikka itse sanonkin. Veli tykkää taatusti ainakin Tarjan ja Aneten kuvista siinä sisäkannessa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Vielä pitäisi paketoida kaikki lahjat, mutta päätä särkee jo jonkin verran. Paketoiminen on toisaalta ihan kivaa. Minusta aina ollut niin törkeän mahtavaa paketoida lahjoja. Etenkin veljeni lahjoja, koska tiedän, miten innoissaan hän niistä joka vuosi on. Tietysti toivon myös, että hän innostuisi siitä itse levystäkin myös kuunneltuaan sitä.

 

Nyt on jo virallisesti jouluaatto. Koskaan jouluaatto ei ole tuntunut yhtään vähemmän merkittävältä. Minä en kunnolla vieläkään tajua, että se on nyt. En ole lainkaan innostunut tai mitään. En ole päässyt fiilikseen. Tuntuu kuin huominen olisi ihan mikä tahansa viikonlopun päivä, kun saa nukkua pitkään eikä tarvitse mennä kouluun.

 

Minusta tuntuu, että abivuosi on tehnyt joulustakin jotenkin vähemmän tärkeän. Syksyllä oli kauhea kiire ja kauheasti hommia. Niitä on nytkin. Tänäänkin olisi vielä tarkoitus lukea vanhaa englannin YO-vihkoa ja alleviivata minulle tuntemattomia sanoja ja kirjoittaa ne muistiin.

 

Tietysti myös NN:n tapaus saa joulun tuntumaan jotenkin niin mitättömältä. Tämä joululoma ei ole mitään, ei niin yhtään mitään muuta kuin pelkästään tauko. Ainoa, mitä väliä sillä on, on sen alkaminen ja päättyminen. Minä niin halusin saada jotenkin NN-tilannetta muutettua ennen lomaa, mutta se epäonnistui. Ja kun vaikutti vahvasti siltä, että NN aikoi lähestyä minua torstaina, niin tämä loma tuntuu aina vain merkityksettömältä. Kun se loppuu, niin on taas koulua. Hetken. Silloin alkaa viimeinen pinnistys. Sekä kirjoitusten että NN:n suhteen. Tämä loma on kuin tyyni henkäys ennen myrskyä.

 

Ja NN sitten... Kun olen ajatellut tätä tilannetta... Välillä kun pysähdyn miettimään ajatuksiani, niin pelkään, että olen liian positiivinen. Periaatteessa pikkuhiljaa oikein kunnolla itsekään sitä huomaamatta alan laskea sen varaan, että NN on kiinnostunut minusta, että hän yritti lähestyä minua torstaina ja että hän aikoo lähestyä minua uudestaan koulujen alettua (viimeistään, kun Nan menee ”salaa” kertomaan hänelle minusta).

 

Välillä huomaan ajattelevani käytännön asioita: mitä sitten, jos alammekin seurustella? Miten käytännön asiat toimivat? Minä pyörittelen niitä mielessäni ja pohdin, miten asiat järjestyisivät loogisimmin ja mistä olen valmis luopumaan edes osittain ja mistä en lainkaan millään hinnalla. Ihan kuin asia olisi jo selvä. Ihan kuin tietäisin jo varmasti, että se tulevaisuus odottaa.

 

Se tulee melkein itsestään, sillä vaikka miten oloni tuntuu välillä ristiriitaiselta ja pessimisti ja Kuiskaus tuntuvat taistelevan, niin syvällä sisimmässäni minä oikeasti uskon siihen. Välillä pessimismi pääsee hieman voitolle ja silloin pelkään kamalasti. Mutta silti minä luotan melkein kivenkovaa siihen, että suhteellisen pian loman jälkeen NN-asiat selviävät.

 

Jos tuossa käyttäisi pelkästään logiikkaa, niin tuohon tulokseen ei päätyisi. Mutta minulla on tunne, hyvin vahva tunne, joka tuntuu ensimmäisiä kertoja elämässäni käyttävän logiikkaa Kuiskauksen hyväksi. Välillä yritän toppuutella itseäni, kun on pelko siitä, että kärryni ovat suuntaamassa kohti jyrkännettä, mutta se ei ole lainkaan helppoa. Sanoo kuka mitä tahansa, on optimistinen tai skeptinen, niin se ei suuresti vaikuta. Jokainen mielipide ja kommentti tuntuu vain tukevan jotain käsitystä, jota minä en edes tiennyt itselläni olevan.

 

Pelkään vain tippuvani ja korkealta. Voin yrittää sanoa tällaista, tiedostaa asian ja sanoa itselleni: ”Mitä jos NN:llä onkin tyttöystävä? Mitä jos hän ei ole kiinnostunut sinusta? Mitä jos hän haluaa vain nolata sinut?” Niillä ei kuitenkaan ole enää yhtä voimakasta negatiivista vaikutusta kuin ennen. Usko siihen, että minusta ja NN:stä tulee jotain, pysyy kaikesta huolimatta.

 

Tämä ei ole hyvä aika kirjoittaa yhtään mitään, kun on vielä niin paljon hommia tekemättä. En kuitenkaan halua laittaa tätä jouluaattona. Tai siis nythän se on jo, mutta nukkumisen jälkeen. Minä haluan tuntea edes jotain jouluun liittyvää, edes jotain tuttua, en vain pelkkää samaa mitä joka viikonloppu. En halua ajatella näitä asioita kaiken aikaa.

 

Luin Nanin joulukortin minulle jo tänään, kun mietin, mitä kaikkea minun pitäisi hänen korttiinsa kirjoittaa. Nan oli kirjoittanut taas asian, jonka hän on kirjoittanut kaikkiin minulle antamiinsa kortteihin jo vähän reilun vuoden ajan: Olen hänelle tärkeä. Me emme kauheasti puhu tuollaisesta. Minä en oikein osaa puhua siitä, varmaan hän osaisikin, mutta minulle se on vain vaikeaa. Tietysti hänkin on minulle todella tärkeä, mutta en silti ole koskaan sanonut sitä hänelle. Olen halunnut, mutta se tuntuu vain niin tyhmältä. Minä en osaa sitä.

 

Minä en ole koskaan sanonut kenellekään, että tämä on tärkeä minulle. Minä en ole ikinä, en edes pienenä omille vanhemmilleni, sanonut ”minä rakastan sinua” tai ”olet rakas” tai muuta vastaavaa. Minä en ole ikinä sanonut mitään tuollaista kenellekään. Pääasiassa siksi, että se tuntuu tyhmältä, mutta hieman myös siksi, että pidän sitä itsestäänselvyytenä, jota ei turhaan tarvitsisi sanoa.

 

Minä en halaile ihmisiä, en ainakaan vapaaehtoisesti. Tänä vuonna Nan sanoi vain: ”No halataan mekin”, kun hän toivotti minulle hyvää joulua. En ollut osannut varautua siihen lainkaan, joten mitäpä sitä hanttiinkaan laittamaan. Minun kädessäni oli kuitenkin Nanin antama lahjapaketti ja meidän välissämme kummankin polkupyörät, joten voisi sanoa, että se oli halaus Amia-tyyliin: mahdollisimman etäinen.

 

Minä en siis kerro ihmisille, että he ovat minulle tärkeitä ja merkityksellisiä enkä halaile ihmisiä (tuota halausta edeltävä halaus oli yli kaksi ja puoli vuotta sitten). En myöskään halua, että ihmiset koskevat minuun tai ovat liian lähellä muutenkaan. Tuonkin takia minusta tuntuu välillä mahdottomalta, että NN:n kanssa tulisi mistään yhtään mitään. Minä olen vain niin arka läheisyyden suhteen. Sekä fyysisen että henkisen. Tarvitsen vain kauhean paljon tilaa aivan kaikilta. Se on minulle ominaista, se tulee itsestään. Joskus se tuntuu kuitenkin pahalta. Veikkaan, että minulle tärkeät ihmiset ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä minulle kuin jotkut toiset ihmiset toisilleen, vaikka nämä halailisivatkin toisiaan jatkuvasti ja olisivat henkisestikin tiiviisti yhdessä. Joskus minua kuitenkin huolettaa se, että nämä minulle tärkeät ihmiset eivät tajua sitä.

 

Se on tässä joulussakin. Kauheasti välittämistä ja lahjoja ja halauksia ja toivotuksia ja vaikka mitä. Jos minä ilmaisisin välittämiseni tuolla lailla, niin siinä olisi ihan sanoinkuvaamattoman paljon tekemistä. Mutta minä en tee. Eivätkä muutkaan ihmiset tee sitä minulle. Joskus se tuntuu kurjalta, kun ajattelen, että se on merkki siitä, että he eivät välitäkään minusta. En minä sellaista kaipaa, minä en välitä muuta kuin siitä, että olenko yhtään tärkeä niille, jotka ovat minulle tärkeitä.

 

Jotenkin synkkä kirjoitus, mutta parempi oli kirjoittaa se nyt kuin nukkumisen jälkeen. Nyt paketoimaan lahjoja.