Oli joulu, oli uusivuosi, kaikki meni. Yhteensä olin kotona vähän yli viikon, mutta se tuntui ainakin tuplasti pidemmältä. Oli pakko vähentää kierroksia, eli päästää irti siitä ylikierroksilla olosta. Ilmeisesti olenkin onnistunut vajoamaan suohon syvemmälle kuin tajusinkaan. Välipäivinäkin tein vain vähän töitä, koska en yksinkertaisesti mitenkään jaksanut tehdä täyttä päivää. Lisäksi nukuin taas päiväunia, kuten silloin kun tulin Kuopiosta. Sentään en yhtä huonossa kunnossa ole, mutta jos en saa nukkua vähintään yksiä päiväunia, päätäni alkaa särkeä. Lisäksi jos en laita herätyskelloa, tällaiset "nokoset" venähtävät tyypillisesti n. 2 tunnin mittaisiksi. Siltikin kun herään, olen melkein yhtä väsynyt.

Sentään nyt on lääkkeet, niin unirytmi ei voi mennä yhtä pieleen, mutta syksyn aikana ilmeisesti olen paitsi mennyt jaksamisen äärirajoille, niin myös sen rajan yli, kun viikon lepäämisen jälkeen olen melkeimpä väsyneempi.

Tänään tulin takaisin Tampereelle. Kaikki oli mennyt lomalla hyvin. Tai no, kerran sain silmittömän raivokohtauksen, kun yritin saada rottahäkin tikkaita takaisin kiinni. Heittelin tavaroita ja hakkasin saksilla rumia koloja puulattiaan.

Muuten meni hyvin ja sain poljettua kuntopyörälläkin taas pitkästä aikaa. Siinäkin näkyy toisaalta se, että olen ehkä ajoittain yhä hieman ylikierroksilla, sillä tämä viikko tuntui pitkältä ja se polkemani kilometrimäärä viikon ajalta - n. 40 km - tuntuu hurjalta, vaikka todellisuudessa se tuntui vain parilta hassulta hetkeltä.

Veljen kanssa maalattiin paljon ja siinäkin välillä meinasi mennä hermo, mutta pääasiassa meni todella hyvin. Veli ihastui erityisesti Apollo-rottaan, joka on siis yksi niistä oman poikueeni poikasista.

Consu lähti. En muista edes ihan tarkkaan mikä päivä se oli. Torstai kai. Se oli laihtunut ja jalat olivat alkaneet jo toimia huonommin ja se oli ihan raukka, vaikka se ei ehtinyt täyttää edes kahta vuotta. Torstaille äitini sai sitten sille ajan lopetettavaksi, jonne minä sen sitten vein. Se vietiin pois ja kysyttiin, haluaisinko nähdä sen. Minä halusin ja kun se oli ensin kaasulla nukutettu ja sen jälkeen pistetty yliannostus jotain rauhoittavaa, se tuotiin takaisin. Minä silitin sitä vielä ja näin, että sen silmät eivät pullottaneet niin järkyttävästi kuin Doskulla silloin joskus, niin tunsin, että se oli päässyt ehkä rauhassa pois niistä kivuistaan.

Enkä minä itkenyt. Yhtään. Jälkeenpäinkään. Istuin siinä odottamassa Consua ja mietin, että miksen minä itkenyt. Kun Gouda lopetettiin, itkin järkyttävästi, vaikka ajattelisin kyllä, että Consu oli se rakkaampi. Sen jälkeen onkin ollut kauhea olo. Olen miettinyt, että rakastinko minä sitten sitä tarpeeksi. Olenko nykyisin jonkinlainen kylmäsydäminen hirviö, kun vain katsoin sitä kuollutta rottaa tietämättä oikein mitä tunsin. Mitä jos minä en rakasta noita muitakaan rottia, kun välillä ne tuntuvat niin työläiltä otuksilta.

Ilmoitin jo perjantaina töihin, että en maanantaina tule. Sanoin syyksi jotain epämääräistä, mutta todellisuudessahan nyt alkaa se osastohoitojakso. Mutta nyt kun äsken tänne kämppääni takaisin tulin, huomasin, että se alkaakin vasta tiistaina. Olen perjantain jälkeen tuntenut oloni ensimmäistä kertaa taas sellaiseksi, että jaksan ainakin jotenkin. Olen voinut välillä vain huokaista ja tuntea helpotusta siitä, että vaikka tulenkin Tampereelle takaisin, en joudu palaamaan enää siihen arkeen, että joudun takaisin töihin tappotahtiin. Mutta ei kun huomenna sitten vielä töihin. En tiedä, miten kestän edes sen yhden päivän.

Olen ihan lopen uupunut. Nyt kun piti aamulla herätä aikaisemmin ja ajoin vielä yli tunnin autossakin, jotenkin kai väsyin liikaa. Äiti sitten sanoi, että hänellä kun ei ole kiire, niin hän voi laittaa vielä sen rottahäkin alakerran kuntoon, niin minun ei sitten tarvitse tehdä sitä, vaan voin levätä. Ennen sitä hän pyysi apuani puhtaan lakanan laittamisessa sänkyyni. Kysyin, että oliko minun pakko auttaa, koska minua väsytti niin. Lopulta sain asian hoidettua, minkä jälkeen romahdin takaisin tuoliin.

Sitten äiti tosiaan alkoi sitä rottahäkkiä laittamaan ja yhteen kohtaan tarvittiin rautalankaa. Ja rautalankaa varten piti etsiä tongit, joita en ole käyttänyt pitkään aikaan. Taas kerran nousin ylös ja aloin etsiä niitä. Lopulta aivan täysin uupuneena romahdin takaisin tuoliin ja sanoin, että en jaksa etsiä niitä enää. Ongelma ratkaistiin käyttämällä keittiösaksia sen yhden pätkän leikkaamiseen. Ja sitten se rottahäkki tulikin todella valmiiksi ja enää puuttui keraaminen maja ja tikkaat tasolle. Yläkerran tikkaat tulevat sen keraamisen majan katolle, mutta alakerrassa suoraan puruihin. Äitini kuitenkin vahingossa laittoi sen majan juuri siihen, mihin ne portaat tulivat, jolloin huomautin, että se ei kuulu siihen.

Sitten äiti siirsi sitä majaa ihan vähän sivummas. Siitäkin huomautin, että se ei kuulu siihen, kun ne rotat eivät pääsisi siitä ohitse enää. Äiti sitten sanoi, että kyllähän ne pääsevät kiertämään sitten sieltä tikkaiden alta ja menemään majan yli. Tuossa vaiheessa yksinkertaisesti menetin malttini. Huusin, että minä laitan sen itse, mutta kun koskin häkkiin, olin vain niin raivoissani, että tönäisin sitä voimakkaasti. Sekään ei vielä auttanut, joten potkaisin ulkokengät jalassa sitä puoliksi koottua häkkiä. Sekään ei vielä millään tavoin tuntunut riittävältä, joten potkaisin muutaman kerran voimakkaasti niitä muovisia kantohäkkejä, joissa rotat olivat.

Äitini sanoi sitten, että antaa sen häkin olla ja mennään nyt hakemaan sieltä Subwaysta se leipä sinulle lounaaksi ja sitten annan samalla sen 30€ bussikorttiin. Minä kuitenkin huusin hänelle, että en halua mitään leipää enkä rahaa. Äiti alkoi itkeä ja sanoi sitten, että hän sitten lähtee, jos kerran hän saa minut vain vihaiseksi. Ja niin hän lähti. Sitten parin minuutin päästä hän tuli uudestaan ovelle ja sanoi, että meidänhän piti käydä katsomassa, missä se taloyhtiön sauna voisi olla. Huusin hänelle, että etsin sen itse ja pamautin oven kiinni.

Äiti oli ennen lähtöään ollut huolissaan rotistakin, ettei niille vain ollut sattunut mitään, kun olin niiden häkkiä potkaissut. Vasta kun hän oli lähtenyt, menin tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa.

Sen jälkeen olen lähinnä itkenyt. Ja vihannut itseäni. Sain äitini itkemään ja ajoin hänet pois, minkä lisäksi vielä potkaisin kantohäkkiä, jossa pienet kultani olivat.

Oli tarkoitus ottaa nokoset, mutta en voi nukkua, koska minua itkettää koko ajan. Sattuu vain niin kauheasti, kun saatoin tehdä jotain niin kauheaa, mikä olisi voinut johtaa viattomien rottien loukkaantumiseen. Millainen ihminen tekee jotain sellaista?

Olen menossa takaisin kotiin jo torstaina. Otan kaikki rotat mukaan, mutta veli on silloin koko viikon hoitokodissa. Hänestä todella näki, miten hän rakasti niitä rottia. Eikä hän ole siellä minullekaan kun menen takaisin. Ei ole mitään tehtävää, eikä ketään "normaalia" ihmistä, jolle voi jutustella mitä sattuu.

Loma on ollut varsinaisesti ihan ok, mutta silti paska. En ole nähnyt Ericaa, en Naniakaan, enkä edes toimittanut hänelle hänen joulukorttiaan. Olen niin hajalla, että en vain jaksa. Oli melkeinpä kiva olla ylikierroksilla, kun silloin en ollut näin loputtoman väsynyt ja samalla lailla ailahteleva kuin edelliselläkin kerralla. Haluan vain olla rauhallinen ja tyytyväinen.

Töissäkin pitäisi jotenkin sanoa tuosta kuukauden sairauslomasta. Koska todellakin pidän aika välttämättömänä, että minä sen sairauslomana saan, koska olen yksinkertaisesti sellaisessa kunnossa, että en pysty jatkamaan sitä perus 37,5 tuntia viikossa. Toivon että osastolla on piano. Ja että siellä ei olisi mitään syömishäiriöryhmiä.

Välillä sitä miettii, että miksi jotkut hoitohenkilöt ovat niin tyhmiä. Syömishäiriöiset eivät käsittääkseni oikein hyödy vertaistuesta - päinvastoin. Vaikka minä olen jo kohtalaisessa kunnossa, niin heti kun ajattelenkin keskusteluryhmää syömishäiriöisten kanssa, minua harmittaa, koska en laihimmillani ollut kuitenkaan yhtä laiha kuin muut ja nyt kun olen normaalipainoisen ja ylipainoisen rajalla, ne muut taatusti ajattelisivat, että olen epäonnistunut läskiplösö. Niin kun yhdessä syömishäiriödokumentissa sanottiin, että Suomessa on yksi paikka erittäin vakavista syömishäiriöistä kärsiville ja potilaat kutsuvat sitä ironisesti syömishäiriöiden korkeakouluksi, koska viimeistään siellä sitten oppi kaikki mahdolliset niksit ja mahdollisesti meni vielä pahempaan kuntoon.

En halua sellaiseen ryhmään, mieluummin jätän koko syömisasian kokonaan käsittelemättä. Niina sanoi ennen joulua minut nähdessään, että näytän todella paljon paremmalta jo ja että olinko muka yhä menossa sinne osastolle, kun kerran pystyisin varmasti itsekin pitämään taas huolta itsestäni. Todellisuudessa jo ennen joulua tuntui, että se edessä häämöttävä osasto oli ainoa asia, joka sai minut jaksamaan yhtään hiukkaakaan.

Eilen olin vielä ihanassa kotona katselemassa raketteja ja nyt kuuntelen liikenteen ääntä ikkunan läpi ja olen yksin.