Olen hukassa. Ihan hukassa. Tajusin sen eilen soittotunnilla. Tämä hiusten leikkaaminen on vaikuttanut minuun kauheasti. Olen ollut rohkeampi ja puhunut enemmän. Siis periaatteessa äitini töissä ja sitten kun kävin kokeilemassa kenkiä ja sitten kun me käytiin katsomassa sitä kannettavaa. Ajattelin sitten luonnollisesti, että nyt menee soittotuntikin paremmin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta se ei mennyt. Se meni huonommin. Soittotunnit ovat aina olleet jonkinmoinen mittapuu minulle. Siellä ei voi feikata. Kun soittaa pianoa, ei voi teeskennellä osaavansa. Ei voi uskotella olevansa itsevarma. Sitä joko on tai ei ole. Hiustenleikkuu on sinänsä merkittävä asia ja se voi muuttaa hieman käytöstäni, mutta pianonsoittoon se ei yllä.

 

Minun on vaikea selittää sitä, mutta jotenkin pianonsoitto määrittelee kaikkein parhaiten sen, mitä olen ja mitä tunnen ja olenko muuttunut vai en. Kun minua vertaa vaikka tänään ja viikko sitten, niin minussa huomaa paljon eroa. Miksei se sitten näy lainkaan pianonsoitossa? Koska se ei ole oikeaa eroa.

 

Otetaan vertauksella. Kuvitellaan luokallinen ihmisiä ja matikantunti. Opettaja kysyy todella hankalan kysymyksen. Oppilas A tietää siihen vastauksen, mutta ei viittaa. Oppilas B:kin tietää vastauksen ja opettaja kysyy häneltä. Mutta mitä jos opettaja olisikin kysynyt oppilas A:lta? Olisiko se tehnyt hänestä fiksumman? Olisiko se saanut hänet ymmärtämään jotain enemmän tai olemaan jotenkin parempi kuin muuten? Tietysti sillä olisi merkitystä, koska kaikki muutkin tietäisivät, että oppilas A tiesi vastauksen, mutta ei se olisi muuttanut hänen fiksuutensa tasoa mitenkään.

 

Tämä on vähän sama juttu. Pianoa soittaessani pystyn kyllä huomaamaan, millä mielellä olen ja miten hyvin se menee. Minä olen tiennyt jo pitkään, että aion leikata hiukseni, eikä se muuttanut minussa varsinaisesti mitään sisällä. Ulkomuotoni kuvastaa nyt paremmin sitä sisällä olevaa, mutta ei se tarkoita, että se sisäpuoli olisi muuttunut. En minä osaa soittaa pianoa paremmin kuin viikko sitten. En ole sen suhteen itsevarmempi, koska mikään ei ole muuttunut.

Nyt minusta alkaa tuntua, että jankutan tuota "mikään ei ole muuttunut" –kohtaa koko ajan, mutta en kuitenkaan saa selitettyä tätä pääpointtia. Höh.

 

Mutta kuitenkin. Joskus on tullut sellaisia hetkiä, kun pianoon koskeminen on tuntunut ihan erilaiselta. On tuntunut sellaiselta kuin ei olisi nähnyt pianoa kymmeneen vuoteen, eikä soittanut sitä lainkaan koko sinä aikana. Sellainen oli heti ensimmäisellä soittotunnilla silloin sen jälkeen, kun olin pyytänyt NN:ää ulos ja saanut pakit.

 

"Ja eilen huomasin soittotunnilla, että ne biisit on ihan erilaisia kuin ennen."

 

Minä huomasin sen eron silloin ihan selkeästi. En ole huomannut konkreettisia eroja tuosta NN-jutusta johtuen, paitsi tuollaisia pieniä: itken helpommin liikuttuessani, kuuntelen eri biisejä, piano tuntui ihan eriltä... Eivät nuo ole mitään oikeita asioita. Minun olisi pitänyt itkeä silmät päästäni joka yö ja menettää ruokahalu kokonaan ja sitten laihtua viisitoista kiloa ja menettää kaikki elämäntahto ja maata vain sängyssä tekemättä mitään. Tuo olisi jotain, mikä olisi oikea oire pakitetuksi tulemisesta. Mutta minä en tehnyt noin. Sen jälkeen tuntui niin eriltä, mutta kuitenkin kaikki muuttuneet asiat olivat tuollaisia pieniä yksityiskohtaisia seikkoja, joita kukaan ei varmaan huomaa.

 

Ja nyt kun leikkasin tukan, niin kaikki huomaavat sen. Siksi kai minun on helpompi käyttäytyäkin hieman erilailla. Ihmiset näkevät, että olen erilainen, joten on luonnollista, että se näkyy muutenkin kuin vain tukasta. Mutta ei se vaikuttanut minuun. Ei se vaikuttanut tuollaisiin pikkuseikkoihin, jotka määrittelevät muutoksen minussa.

 

Minä soitin vain aivan yhtä huonosti kuin viikko sittenkin. Teki mieli itkeä. Piti taistella itkemistä vastaan, kun minä olin jo itsekin ollut varma siitä, että nyt kun olen leikannut tukkani ja muuttunut itsevarmemmaksi Amiaksi, menee ne kappaleetkin paremmin. Mutta ei. Ei mitään vaikutusta. Se oli kauhea pettymys. Nähtävästi se myös näkyi, sillä aina kun lopetin biisin ja kirosin itseni mielessäni alimpaan helvettiin, se opettaja sanoi vastoin tapojaan: "Menihän se ihan hyvin." Nähtävästi nyt viimeisen tutkinnon alla hänkään ei uskalla huutaa kauheasti, kun pelkää, että minä sitten sössin koko tutkinnon. Okei, kyllä hän yhdessä vaiheessa huusi: "Mikset sä soita sitä oikein!" mutta ei sekään ollut kauhean paha.

 

Ja kun ongelma on se, että kyllä minä ne kotona osaan. Juuri ennen soittotuntia soitin kaikki biisit vuorotellen läpi. Kaikki menivät ulkoa ja sujuvasti. Muutamia virheitä tuli, mutta ei mitään pahoja möhlejä. Sitten pääsen tunnille ja pitää soittaa, niin mistään ei tule yhtään mitään. Moneen kertaan soitin jotain IHAN muuta kuin piti ja sitten sen jälkeen olin ihan pihalla siitä, miten se menee oikein ja mitä minun pitää soittaa seuraavaksi ja kun yritti miettiä kohtia mahdollisimman läheltä aikaisemmin, josta saisi otettua uudestaan ja saisi otettua uudestaan kiinni, niin pää tuntui ihan tyhjältä. Sitten unohdin senkin, mitä olin äsken soittanut ja koko biisin. Istuin siinä vain ja tuijotin koskettimia ja käsiäni kuin olisin nähnyt ne ensimmäistä kertaa.

 

Opettaja yritti tietysti neuvoa, että "ota se c", mutta se ei sanonut minulle yhtään mitään. Ajattelin vain, että mikä c? Pelkästään c? Kummalla kädellä? Mitä muuta? Minä vain unohdin ihan totaalisesti. Niin kävi sellaisenkin biisin kanssa, jonka olen koko viikon ajan soittanut ulkomuistista ilman virheitä tai unohtamisia. Minä vain yhtäkkiä söhläsin ja unohdin kaiken ihan kokonaan.

 

Tuntuu nyt melkein siltä, että turhaan minä tukan leikkasin, kun ei sekään auttanut minua löytymään. Ei sekään tehnyt minusta uutta ja parempaa ihmistä, eikä sellaista, että olisin perillä siitä, mitä haluan elämältäni tai kuka edes olen.

 

En tiedä tykkäänkö tästä tukasta enemmän kuin siitä vanhasta. Se on kylmempi. Se tuntuu hassulta. Ja kun katsoo alaspäin, niin se tulee heti siihen kasvojen sivulle niin, että eihän niin edes näe mitään! Ja kun kääntää päätä vähän, niin tukka heiluu puolelta toiselle. Se tuntuu häiritsevältä ja sellaiselta, että se on vain enemmän tiellä kuin se edellinen. Se sentään pysyi takana ja selässä, eikä tunkenut kasvoille. Tai jos tunkikin, niin sitten tuli sellaisia ylipitkiä suortuvia, jotka liikkui hitaasti ja pystyi heiluttamaan päätään vaikka mitenkä, mutta silti ne pysyi niin kuin ne sattuivat olemaan. Nykyisin vähänkin liikahtaa tai muuttaa pään asentoa, niin tukka heiluu ja tunkee leualle ja joka paikkaan. Kun pitää takkiakin, niin sitten se tukka on niin lyhyt, että se tunkee niskasta sinne takin sisään ja tuntuu äärettömän epämiellyttävältä.

 

Kun katsoin itseäni peilistä edellisen tukan kanssa, ajattelin, että ei se näyttänyt lainkaan minulta se tyttö, joka sieltä peilistä katsoi takaisin. Ei se ollut yhtään sellainen, miltä minusta tuntui. Peilissä oli vain joku tyttö, jolla oli ylikasvaneet tylsän väriset värjäämättömät eikä mitenkään erityisesti leikatutkaan hiukset. Ajattelin, että kun leikkaisin tukan, näyttäisin jotenkin enemmän särmikkäältä. Sellaiselta, miltä minusta tuntui. Että kun katsoisin itseäni peilistä, pystyisin sanomaan, että nyt minä näytän itseltäni.

 

Mutta nyt se, joka katsoo peilistä takaisin, näyttää vieraammalta kuin koskaan. Kun katson tuota "jälkeen" –kuvaakin, niin ensimmäinen asia, mikä minulla tulee siitä mieleen, on yksi 13-vuotias tyttö, joka käy samalla opettajalla pianotunneilla. Se kuvajainen näyttää vähän häneltä. Ja sitten se näyttää vähän hänen isosiskoltaankin. Ja vähän Merryltäkin. Se tuntuu näyttävän vähän melkein kaikilta muilta, paitsi minulta.

 

Ja se on sellainen kumman värinenkin. Kun sataa vähän ja tukka kastuu tai jos kävelee kaupungissa parikin tuntia, niin tukka näyttää heti paljon tummemmalta. Se näyttää sellaiselta likaisenvaalean ja maantienruskean sekoitukselta. Ei se takaa näytä niin erikoiselta, mutta edestä. Kun viimeistelin sitä ja lyhensin sitä vielä vähän lisää sivuilta, siitä tuli minun mielestä hienomman näköinen. Mutta se näyttää kauhean paljon tummemmalta, kun sieltä lyhyempien hiusten takaa näkyy ne alemmat ja tummemmat hiukset.

 

Ja minun hiukseni kihartuvatkin. Minä luulin, että tukkani olisi suora, sellainen ihan suora. Ei minulla ennen tukka ole kihartunut, vaikka olen miten toivonut. Mutta nyt, kun sen pitäisi olla suora, se kihartuu niistä uusista latvoista ihan kummallisesti ja laajasti ja epäsymmetrisesti ja saa sen näyttämään vielä oudommalta. Nyt vain toivon, että se näyttäisi edes hieman paremmalta, kun se kasvaa.

 

Kannustan taas kauheasti ihmisiä muuttamaan ulkonäköään radikaalisti. No ei. Tämä vain todistaa, että minä en tiedä, kuka minä olen. Minä en kelpaa itselleni, vaikka miten muuttuisin ja vaikka tekisin mitä, minkä luulisin saavan minut näyttämään jotenkin hyväksyttävämmältä omissa silmissäni. Jos en olisi leikannut hiuksiani, olisin vihannut niitä. Leikkasin hiukseni ja nyt vihaan näitä uusia hiuksia.

 

Aika tyhmää, eikö vain. Minä välitin NN:stä enemmän kuin kenestäkään koskaan aikaisemmin. Olisin vihannut itseäni, jos en olisi edes yrittänyt. Joten minä yritin. Ja epäonnistuin. Luulisi, että olisin itkenyt silloin silmät päästäni, mutta en itkenyt. Itkin melkeinpä vähemmän kuin normaalisti sitä ennen. Otin sen hyvin, se ei vaikuttanut oikeastaan lainkaan minun toimintaani. Nyt sitten, leikkaan hiukset. Leikkaan ne vain siksi, koska tuntuu, että haluan jotain uutta. Ei niillä ole kauheasti väliä minulle, ne ovat vain keino itseni ilmaisemiseen. Ja se ei onnistu niin kauhean hyvin. Ja nyt sitten itken silmät päästäni aivan kuin nämä uudet hiukseni olisivat olleet maailman epäonnistuneimmat ja pahin asia, mitä minulle on koskaan sattunut.

 

En minä tiedä miksi. Minulla on taas kauhean paljon uusia ajatuksia. Hyvin harvat niistä liittyvät suoranaisesti hiuksiini, vaan enemmänkin siihen, millainen minä sisäisesti olen. Ja kauhean monet ajatukset liittyvät myös NN:ään ja etenkin minun nykyiseen suhtautumiseeni häneen.

 

Väen vängällä halusin uuden tukan:

"Tehdä edes jotain, että jokin olisi erilailla. Minun mieleni... Ajatukseni... Minusta tuntuu niin erilaiselta. Kuin minut olisi yhtäkkiä repäisty irti elämästäni ja laitettu elämään jotain toista elämää.

Mutta kaikki on kuitenkin melkein samalla lailla. Minä haluan, että asiat ovat erilailla. Se, miten minun ajatukseni ovat nyt ja miten asiat ovat... Se ei ole oikein. Se ei tunnu oikealta. Minusta tuntuu, että asioiden pitää olla jotenkin erilailla, että jonkun pitää olla jotenkin erilailla, että minä olisin... Jotenkin enemmän kokonainen. Olen hukassa. En tiedä mitään. Varmaan tuntuu typerältä ajatella, että vaikka hiusten leikkaaminen muuttaisi mitään, mutta kyllä se muuttaisi."

 

Ja nyt sitten ruikutan, kun olen saanut asiat muuttumaan hieman. Enkä minä ole lainkaan enempää kokonainen. Minä vain tajuan entistä enemmän, että olen ihan kauhean hukassa. Haen opiskelemaan aineita, joista en halua opiskella oikeastaan mitään. Jos pääsenkin useampaan paikkaan, niin minulla ei ole aavistustakaan, minkä minä valitsisin. Minulla ei ole siis yhtään mitään aavistusta, ei pienintäkään. En viitsi lukeakaan kauheasti, vaan olen vain mentaliteetilla: "Mennään nyt ja katsotaan vähän." Ei minua kiinnosta, pääsenkö sisään. Haluaisin vain jonnekin, ihan minne tahansa, että voisin sanoa, että joo, pääsin opiskelemaan heti ensimmäisenä vuonna ja joo, opiskelen ahkerasti ja aion hankkia hyvän ammatin ja turvata elantoni sillä.

 

Olisi vain parempi, jos menisi johonkin kokeeseen, jossa kysytään vähän kaikkea kaikesta ja sen perusteella sitten sanottaisiin: "Joo, sinä tulet opiskelemaan tätä ainetta yliopistossa x." Ja sillä asia olisi sitten pois päiväjärjestyksestä ja ensi vuonna olisi taas joku paikka, jossa elää anti-elämää. Ja saanhan läppärinkin YO-lahjaksi, niin mitä minä sillä kotona tekisin? Äiti suunnittelee jo asuntojuttujakin ja sitä, miten usein tulisin kotiin ja kaikkea sellaista.

 

Nyt tuntuu taas siltä, että voisi vaikka romahtaa. Olen hukassa. En tiedä kuka olen, enkä tiedä, mitä haluan. Minulla ei ole mitään, mistä pitää kiinni ja sanoa itselleni: "No, tuo on ainakin jotain, mikä on selkeästi jotain, minkä elämässäni haluan pitää." Paitsi Nan. Mutta tuskin sekään sitten kesällä muuttaessa kauheasti liikuttaa, kun siirtyy monen sadan kilometrin päähän hänestä ja kaikesta tutusta. Sitten olen opiskelemassa jotain ainetta, jota en halua opiskella, jotain, jolla ei ole minulle niin tippaakaan väliä, niin mikä minua sitten auttaa? Mitä minulla on silloin elämässäni? Minusta tulee vain sellainen rutiini-ihminen.

 

En tiedä, mitä aion sanoa Nanille silloin sunnuntaina, kun hän tulee. Uudella tukalla pitäisi olla itsevarmempi ja kaikkea. Mutta ehkä tämä uusi tukka on vaikuttanut minuun myös hieman sisäisesti. Se on vähän niin kuin jokin tukos, joka on poistettu ja nyt minä sitten tunnen enemmän ja kaikkea. Ei sillä, että ne asiat, joita tuntisin, olisivat kauhean mukavia. Kuka haluaa ulkomuotonsakin kuvaavan sitä sisäistä seikkaa, että on ihan eksyksissä eikä tiedä mitä tehdä?

 

Tänään on YMT:n harjoitus kurssitutkinto, maanantaina on se varsinainen. Silloin on myös se pianotutkinto. Sitten tiistaina menen hakemaan ne YO-tulokset ja sitten torstaina on ensimmäinen pääsykoe. Joten sanoisinko, että ei ihanteellinen aika romahtaa.

 

Mutta jotain hyvääkin. Olen melko tyytyväinen, koska huomasin tänään aamulla, että olen jo -2,5 kilossa. Eihän siitä tarvitse enää pudottaa paljon mitään. Ja sain taas vaihteeksi leikittyä kameralla ja tietokoneella, kun näppäsin itsestäni kuvan itkiessäni ja se on äärettömän hieno ja esteettinen. Siinä kuvassa oli juuri oikea ajoitus ja se näyttää hienolta. Ja realistiselta myös, koska se on realistinen. Ulkona näyttää siltä, että tänään sataa.