Huono olo. Tänään en mennyt osastolle. Eilen oli vähän kipeä olo ja muutenkin kurja fiilis, niin aamulla sitten oli myös vähän paha olo ja väsytti ja mieli oli maassa. Nukuin koko päivän.

Sitten sain riemukkaita uutisia: minulle on nyt varattu kaksi sinisehköä rottavauvaa ja ilmoitin jo alustavasti hakevani ne 6.-7.3. Siis siihen on vain reilut kaksi viikkoa! Ja sain lopultakin sen Nanin "huomenna" -sähköpostin, jossa hän ehdotteli tekemistä ja sitä, että minä päivänä tulisin ja mihin aikaan ja selitti jotain, mitä supertärkeää hänellä on.

Mutta. Tuo sana aina tulee. Annoin rotille tänään perunoita ja porkkanoita ja koska kuppi tyhjeni nopeasti, niin myös yli jäänyttä riisiä. Pienet tykkäsivät ja äitikin tuli katsomaan. Yhdellä tasolla siellä häkissä on sellainen kangassuikale, jonka on tarkoitus olla muka makuualusta, mutta se putoaa aina joko pois tai on ainakin putoamaisillaan. No, äitini sitten päätti, että hän vähän suoristaa sitä ja yritti sormillaan ylettyä oikomaan sitä suikaletta.

Nyt kaikki ovat jo arvanneet, kuinka kävi. Tolstoi, joka oli sillä samaisella tasolla, yksinkertaisesti vain syöksähti äidin sormen kimppuun. Minua vielä kaiken lisäksi turhauttaa se, että minä näin kyllä tilanteen ja ehdin miettiä, että pitäisikö käskeä äitiä ottamaan sormensa pois häkistä (koska rotat jostain syystä tykkäävät purra sormia, jotka työnnetään häkin pinnojen välistä), mutta sitten ajattelin, että en raaski, koska sitten äiti voisi ottaa sen pahalla ja ajatella, että en arvosta, jos hän yrittää oikoa jotain riepua rottien häkissä. Mutta olisi ehkä pitänyt, niin äiti olisi selvinnyt haavoitta.

Ei se haava ollut ihan kauheankauhean paha. Siitä vuosi verta jonkin aikaa aika paljonkin (tippui jopa lattialle rottahäkin viereen), mutta tiedän, että Tolstoi olisi halutessaan pystynyt paljon pahempaankin. Lisäksi suuri osa niistä haavoista oli tullut luultavasti kauhean paljon pahemmaksi sen takia, että äiti sattui vetämään sormeaan samalla kun Tolstoi puri.

Mutta eipä mitään kai voi selitellä, Tolstoi puri ja sillä siisti. Se on minun lemmikkini ja minun pitäisi olla siitä vastuussa ja pitää huolta siitä, että se ei pure ketään. Kannan yhä kaunaa äidille siitä, että hän ei tehnyt Qarolle mitään, kun se puri minua, mutta nyt päästän Tolstoin puremaan äitiä.

Kun äiti meni vessaan pesemään sitä haavaa, niin minä riuhtaisin Tolstoin häkistä ja rähjäsin sille. Se vinkui ja inisi ja tuijotti minua, ja minä pitelin sitä käsissäni ja mietin, että pitäisikö minun nyt oikeudenmukaisuuden nimissä kantaa vastuuni vääntämällä Tolstoilta niskat nurin ja tappamalla se. Äiti ei koskaan tehnyt niin Qarolle, vaikka minä pyysinkin, joten pitäisikö minun nyt ottaa vastuu lemmikistäni ja osoittaa äidille jotain, mitä hän ei koskaan osoittanut minulle.

En vääntänyt niskoja. Rähisin vähän enemmän ja laitoin sen kuljetusboxiin jäähylle. Mutta siitä huolimatta mielessäni pyörii nyt vain kuva siitä, että rutistan Tolstoita ja väännän sitä kahtia ja se rimpuilee ja kiljuu, kunnes yhtäkkiä rusahtaa ja muuttuu löysäksi. Se on kuvottavaa ja minua pelottaa. Olen selvinnyt pitkän aikaa ilman tällaisia oireita. Siis että pelkään tekeväni jotain, mikä vain pälkähtää mieleeni. Siis että pelkään käsiäni ja sitä, etten hallitsisikaan niitä.

Eilen illalla samantyyppinen oire nosti myös päätänsä: illalla mennessäni nukkumaan, minun oli pariin kertaan pakko laittaa valo päälle ja tarkistaa, ettei se The Ringin tyttö ryöminyt siinä sängyn vieressä lattialla. Ja äsken juuri noita asioita kirjoittaessani kääntelin päätäni ja katselin taakseni ja yritin nähdä koko huoneen kerralla, jotta mikään ei vain jäisi huomaamatta.

Omahoitajani on poissa vielä huomisen. Toivottavasti hänellä on minulle aikaa joskus torstaina tai perjantaina, kun haluaisin tuollaiset asiat pois mielestäni. Ei se kauheasti muuten onnistu kuin vain kivahtamalla itselle (mieluiten vain pään sisällä), että lopettaa. Tuollaisten ajatusten tuloa ei voi välttämättä estää, mutta heti kun havaitsen sellaisen, voin päättää ryhtyä ajattelemaan vaikka vesimelonia, enkä antaa ajatusteni vaellella. Mutta siinä on kova työ.

Huomenna on fysioterapia ja minua pelottaa se vähän. Siinä on alkamassa taas uusi vaihe. Ja se uusi vaihe sisältää keskiruumiin koskemista. Tähän mennessä ollaan koskettu vain jalkoja ja käsiä, koska koen, että ne ovat jotenkin etäisempiä ja kaukaisempia ja vähemmän tärkeitä. Jalat ja kädet tuntuvat vain joiltain osilta, jotka ovat kiinni ruumiissani, mutta jotka ovat ulkonevia ja siten "ruumiin ulkopuolella". Mutta nyt sitten olisi tarkoitus sen fysioterapeutin koskea siihen ydinvartalooni. Saan kyllä sanoa heti "ei", kun haluan ja hän lopettaa, mutta siitä huolimatta tuo asia stressaa minua.

Vaihteeksi söin ahdistuneisuuteeni tuon Tolstoin purematapauksen jälkeen. Ällöttää, mitä se fysioterapeutti joutuu oikein koskemaan. Välillä minusta tuntuu oikeasti ihan kuvottavalta, kun vatsani on kuin ilmapallo, joka pursuaa housuista. Tuollainen hetki sattui esimerkiksi tänään aamulla, kun äiti lähti ilman minua, jolloin minä aloin tehdä sängyssäni vatsalihas- ja pakaraliikkeitä, sekä nostella käsipainoja ylöspäin.

Nyt taas alkaa väsyttää niin paljon, että silmät tuntuvat raskailta ja olo muutenkin. En oikein jaksa riemastua enää niistä rotistakaan, kun sitten tulee vain se Tolstoi-mielikuva taas mieleen. Mutta en käsitä, miksi ne purevat muita ihmisiä, kun eivät ne minua pure enää! Tai jos käsissäni on ollut jotain todella hyvän tuoksuista, niin sitten, mutta sekin on sellainen veretön pureminen. Voin työntää sormia mistä raosta tahansa häkkiin, mutta ei siihen isketä yhtään sillä lailla kuin muiden ihmisten sormiin. Ärsyttää, kun äiti kuitenkin alkaa taas niiden ollessa vapaanakin pelätä niiden suita. Minä haluan että rotat ovat kivoja äidillekin.

Paha mieli. Toivottavasti huomenna aamulla ei ole sitä samaa luovuttajafiilistä kuin tänään.