Oli tänäänkin päivä. Ei mitään erityisen ihmeellistä tai raskasta, mutta minä olin jostain syystä ihan järjettömän väsynyt ja uupunut. Jotenkin viime vuoden Kuopion tapahtumat pyörivät mielessäni jatkuvasti ja olokin alkaa tuntua melkein yhtä kurjalta. Olen kauhean uupunut koko ajan. En niin uupunut kuin Kuopiossa, mutta kuitenkin. Jotenkin vain pyörittelen mielessäni sitä, että missä kunnossa olin vuosi sitten. Pystyn niin hyvin muistamaan sen toivottoman ja voimattoman tunteen, joka minulla oli silloin melkein koko ajan.

Eilen otin kuitenkin yhteyttä Naniin. Osastolla puhuttiin perjantaisesta retkestä ja sanottiin, että ei saatukaan pikkubussia, vaan että meillä on sitten käytössä iso 30 hengen bussi. Ja meitä on siis näillä näkymin tulossa 12. Ja tuossa on jo laskettuna potilaat ja henkilökunta. Niin sitten sanottiin, että kun on noin paljon tilaa, niin voisimme kutsua mukaan kavereita tai perheenjäseniä. Minä sitten ajattelin, että olisi todella siistiä, jos Nan pääsisi tulemaan. Edellisestä tapaamisesta on niin kauan ja sitten Nan pääsisi näkemään vähän, että millaisessa paikassa minä olen. Muistin myös sen, mitä minulle sanottiin tuon edellisen blogitekstini kommenteissa, ja päätin kirjoittaa heti Nanille innostuneen tekstiviestin, jossa selitin että vastaani tuli yksi juttu ja että mieleeni tuli olla spontaani ja sitten kysyin, mitä suunnitelmia hänellä oli perjantaille.

Se oli sellainen viesti, jollaisia minä olisin halunnut lähettää jo kauan sitten. Spontaaneja juttuja. Että olisi niin läheinen jonkun kanssa, että voisi vain laittaa lyhyellä varoitusajalla jonkun spontaanin ehdotuksen. Minä olin ala-asteella vielä sellainen ja kun me oltiin Elmin kanssa parhaita kavereita, niin me soiteltiin jatkuvasti toisillemme ihan vain hetken mielijohteesta ja kysyttiin, että teetkö mitään nyt ja että pääsetkö kylään tai pääseekö sinne kylään. No niin, näettekös, en minä ole aina ollut tällainen mäntti sosiaalisissa tilanteissa!

No, sitten kun aloin liikkua enemmän Merryn kanssa, tilanne muuttui. Muistan yhden täsmällisen kerran, kun joskus ala-asteen lopulla äiti valitti minulle, että minun pitäisi ostaa uusi lippis, koska se nykyiseni oli ihan kulunut ja rikki. Keksin sitten, että pyöräilisin keskustaan katselemaan jostain halpahallista uutta lippistä. Sain siihen luvan ja sitten soitin Merrylle ja pyysin häntä mukaan. Merryn vastaus tuohon spontaaniin intooni oli pitkä hiljaisuus. Sitten hän kysyi, että ai siis tänäänkö ja tiedusteli sitten, että mihinkähän aikaan. Minä olin siis soittaessani vain kysynyt iloisen huolettomasti (minä muistaakseni olin silloin sellainen), että pääsisikö hän kanssani katselemaan uutta lippistä minulle.

Se oli jotain ihan vierasta minulle. Merry ajatteli heti, että me olisimme menossa lähikaupinkiin jonnekin hienoihin kauppoihin. Ja sitten hän huomautti, että eikö minun olisi kannattanut kysyä häneltä vähän aikaisemmin. Ja sitten se Merryn suhtautuminen tuntui minusta niin kurjalta, että en viitsinyt korjata, että ei kun ihan polkupyörillä tuonne keskustaan. Merry kuulosti niin viralliselta. Eikä hän koskaan tullut mukaan niihinkään innostumisiini, kun soitin ihan yhtäkkiä ja kysyin, että pääsisikö hän kylään. Edes kävelylle ei voinut lähteä yhtäkkiä, vaan piti sopia joku aika jonnekin ehkä tunnin päähän. Ja sitten Merry oli aina myöhässä. Muistan, miten minä vihasin sitä.

Mieleeni nousee erityisesti yksi kerta, se oli joskus yläasteella jo, varmaan aika lähellä välien katkeamista. Ainakin muistelisin, että silloin olin jo niin ärsyyntynyt Merryn käytökseen ja myöhästelyyn ja välinpitämättömyyteen. Ja kun sain tietää, että Merry oli kirjoittanut minun juttujani nettiin ominaan, ja vielä valehdellut vähän siitä sun tästä, muistan, että se oli yhden yhteisen kävelylenkin jälkeen. Enkä minä nuorempana paljon kävellyt, kun se oli minusta tylsää.

Joo, niin tuolla kerralla satoi ja oli aika viileää. Oli silti kesä, eikä sade haitannut, sillä me otimme sateenvarjot mukaan, jos sää oli huono. No, me sovimme tapaamisen tietyssä kohdassa samana päivänä. Minä lähdin tietysti ajoissa. Olen ollut melkein koko elämäni ajan pakkomielteisesti ajoissa kaikissa asioissa. Minusta oli vain kivaa olla ajoissa. Ja useimmiten myös hieman etuajassa, jotta en varmasti olisi myöhässä. Mutta Merry siis oli aina myöhässä. Aina. Aina aamuisin minä menin hakemaan häntä kotoa, jotta olisimme voineet mennä yhtä matkaa. Yleinen sopimus kyllä oli, että Merry olisi valmiina ulkona odottamassa tasan kahdeksan, mutta ei hän tietenkään koskaan ollut. Useimmiten menin soittamaan ovikelloa ja odotin eteisessä sen aikaa, mikä Merryltä kului aamiaisen lopetteluun, ulkovaatteiden pukemiseen, koulutavaroiden etsimiseen (ja kyselemiseen minulta, mitä aineita meillä oli ja mitä hän tarvitsisi sinä päivänä), niiden pakkaamiseen, aamiaisen jälkeisen insuliinin piikittämiseen, insuliinin ja insuliiniruiskujen ja mittarin ja kaiken sellaisen etsimiseen ja pakkaamiseen...

Voi luoja miten minua ärsyttää ihan nytkin, kun vain muistelen sitä. Ja minä kannoin aina reppuni sivutaskussa hunajaa, jonka olin saanut Merryn äidiltä. Se oli siltä varalta, että Merryn verensokeri laskisi liikaa ja hän tarvitsisi äkkiä jotain. Merryllä ei tietenkään ollut mukana mitään, sillä eihän se olisi pysynyt hänellä tallessa.

Äh, mutta takaisin siihen kävelykertaan. Olin viitisen minuuttia etuajassa sovitulla paikalla. Merryä ei tietenkään näkynyt. Yritin siinä sitten viihdyttää itseäni potkimalla pikkukiviä ja kävelemällä edestakaisin. Ja tietysti myös vilkuilemalla kelloa suunnilleen kymmenen sekunnin välein. Ja minä odotin ja odotin ja odotin. Minulla oli kännykkä mukana ja muutamaan otteeseen minun teki ihan kauheasti mieli vain soittaa Merrylle ja tiuskia, että missä hän taas oikein viipyi. Mutta en soittanut. Muistan ajatelleeni, että mitä enemmän hän on myöhässä, sitä enemmän saan sitten valittaa hänelle ja sitä todennäköisemmin sillä on häneen myös jotain vaikutusta.

Minä seisoin siellä kylmässä sateessa sateenvarjoineni kaiken kaikkiaan puoli tuntia. Sen jälkeen lähdin takaisin kotiin, koska Merryä ei ollut näkynyt eikä kuulunut. Olin kauhean kylmissäni ja äärimmäisen raivoissani. Päästyäni kotiin, soitin Merrylle ja pyysin häntä arvaamaan, mistä olin juuri tullut. Merry oli unohtanut koko jutun. Ihan tuosta vain. Ja minä odotin siellä ikuisuuden, koska Merry oli aina muutenkin myöhässä, enkä voinut tietää, ettei hän tulekaan.

Varmaan aika halpamaista jauhaa hänestä täällä blogissani anonyyminä paskaa, mutta hän on yksi niistä harvoista ihmisistä, jota kohtaan minulla ei vain riitä sympatiaa.

Mutta mitenköhän minä päädyin ylipäätään jauhamaan Merrystä...? Ai niin, se spontaani tekstiviesti Nanille! No, Nan vastasi siihen sitten, että oli tulossa silloin kotiin ja oli sopinut tapaavansa Taon, joka oli myös tulossa lomille. Ja arvatkaa mitä sitten? Hän sanoi, että vaikka oli sopinut poikaystävänsä kanssa, niin se koko päivä oli kuitenkin hänen muokattavissaan tarpeen mukaan ja hän kysyi, että mikä idea minulla oli. Selitin tilanteen sitten. Tiesin kyllä jo tuossa vaiheessa, että ei siitä tulisi mitään. Ihan hullua ottaa yhteyttä johonkin opiskelevaan ihmiseen, että pääsisikö hän mukaan hullujenhuoneen retkelle perjantaina aamulla. Mutta kysyessäni ajattelin tärkeämpää olevan sen, että ylipäätään otin yhteyttä Naniin ja että varmistin asian, koska kyllä minulla ainakin oli yliopistossa perjantaisin välillä ihan tyhjää.

No, ei sitten sopinut, mutta se oli pienestä kiinni. Nan sanoi, että normaalisti hänellä ei olisi ollut koulua lainkaan perjantaina, mutta hän oli sopinut "trioharkat" perjantaiaamuksi. Että siihen meni, mutta sitten hän kyseli kuulumisia minulta. Ja pahoitteli sitä, että ei ollut ottanut yhteyttä niin pitkään aikaan, koska hänellä oli kuulemma ollut kauhean paljon kiireitä. Ja sitten minä päätin olla rehellinen ja sanoa, että menee vähän huonommin vaihteeksi ja selitin jotain epämääräistä. Sitten kyselin häneltä vähän lisää.

Nanin vastaus sai minut huolestumaan hieman. Nan on ilmeisesti ihan oikeasti kauhean kiireinen. Hän mainitsi myös nukkuvansa liian vähän kiireiden takia. Hän myös sanoi, että se suunniteltu tapaaminen, jota hän itse oli ehdottanut sähköpostissaan, ei sopisikaan, koska hänellä oli liian paljon tekemistä. Hän kuitenkin sanoi nauttivansa pianonsoitosta enemmän kuin koskaan ennen.

Minusta kuitenkin tuntui huolestuttavalta. Ehkä ylireagoinkin, koska itse en kestänyt yliopistossa paria kuukautta pitempään murtumatta, mutta silti minua huolestuttaa. Nan mainitsi, että hänen elämänsä pyörii nykyään täysin koulun ympärillä ja että hän nukkuu liian vähän kiireidensä takia. Nuo asiat ovat minusta huolestuttavia, koska tiedän, että Nan ei oikein koskaan paisuttele asioita. Hänellä ei ole edes telkkaria, vaan hän harjoittelee nelisen tuntia päivässä itsenäisesti, käy koulussa, pitää huolta itsestään ja kämpästään, ja tulee aina välillä kotiin viikonloppuina tapaamaan Taoa. Niin joo, ja tanssii flamencoa. Mutta kuitenkin. Olen huolissani siitä, että hän ottaa koulun liian vakavasti ja polttaa itsensä loppuun. Minä olen ollut siinä tilanteessa, enkä missään nimessä halua sitä hänelle!

Mutta ehkäpä yritän lomalla kysellä häneltä vähän lisää ja mainita tästä ajatuksestani. Paitsi jos en sitten ole tehnyt sitä jo aikaisemmin... Hmm. Ei voi muistaa. Mutta voi siitä sanoa uudestaankin.

Tänään oli ensimmäinen kerta sillä psykologilla. Vielä ei aloitettu testejä, vaan hän haastatteli minua pelkästään yleisesti, jotta saisi jonkinlaisen kuvan minusta ja tilanteestani. Se oli aika rankkaa. Olen selittänyt kai vähän liian monta kertaa saman asian, kun sen kertominen tuntuu kerta toisensa jälkeen rutinoituneemmalta. Minulla on mielessäni yleinen runko ja tärkeimmät asiat, jotka pitäisi mieluusti mainita heti alkupuolella. Ikävä kyllä ne tärkeimmät asiat ovat aika lailla negatiivisia asioita, joten se tiivistelmä minusta kuulostaa joka kerta jotenkin vieraalta ja surulliselta. Minun käy aina silloin kauheasti sääliksi sitä tyttöä, joka on kokenut ne kaikki pahat asiat. En siis sääli itseäni, paitsi että säälin, mutta siis jotenkin minun on hankala tuntea, että minä olen se, josta selitän.

Aina tuollaiset keskustelut alkavat siitä, että kysytään ikää, sitten perheestä, sisaruksista ja vanhempien ammateista. Ja sitten minä sanon aina, että äiti on hallinto-oikeustuomari ja isä on työtön. Ei, en oikein muista mitä teki, koska hän jäi kotiin omasta tahdostaan, kun minä olin 10-vuotias. Ei, en tiedä tarkkaan, mutta jotenkin se liittyi rakentamiseen.

Ja sitten sanotaan, että ei, veljeni ei ole mitenkään outo, enkä keksi hassuja juttuja hänestä (tyyliin, joo, veljeni on 23-vuotias ja uskoo joulupukkiin), vaan hänellä on Prader Willi -syndrooma. Sitten siitä kysellään kauheasti, koska kukaan ei ikinä ole koskaan kuullutkaan siitä. Paitsi tuo psykologi oli, vaikka näinkin, että hän kirjoitti sen lappuseensa muodossa "Brader Willi".

Sitten kysellään perheestä, millaiset välit, oho, et puhu isäsi kanssa, oho, mitä hän on sitten tehnyt. Tällä kertaa asia meni vähän paremmin. Tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että minun ei tarvitse koko ajan olla itse selittämässä kaikkea, koska se psykologi osasi kysellä hyvin. Hän ei kysynyt, että millaiset suhteeni ovat muuhun perheeseen, vaan hän kysyi, että jos saisin lapsia, niin mitä tapaa tai tyyliä haluaisin jatkaa omasta perheestäni sitten niille lapsille. Ja kun en keksinyt ja sanoin, että tuli vain mieleen, että "en ainakaan tee niin". Hän sitten kysyi, että miten minä sitten haluaisin lapsilleni.

Mieleeni räjähti kaikenlaisia asioita. Olen miettinyt asiaa itse asiassa paljon, vaikka en olekaan erityisemmin suunnitellut hankkivani lapsia. Olen kuitenkin miettinyt asiaa siltä kantilta, että voisinko minä toistaa omien lasteni kanssa ne samat virheet jotka minunu vanhempani ovat tehneet kanssani. Olen miettinyt, että ehkä en pystyisikään luomaan hyvää perhettä, ehkä se ei olekaan niin helppoa kuin ajattelen.

Sanoin kuitenkin, että haluaisin pitää ne lapset turvassa ja suojella heitä. Että haluaisin heidän olevan varmoja siitä, että äiti rakastaa. Että haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan ja kannustaa ja ohjata varovasti itsenäisiksi selviäviksi, mutta silti suvaitsevaisiksi. En sanonut sitä näin hyvin, vaan änkytin ja sekoilin sanoissani. Sanoin vähän liian monta kertaa sen, että suojelisin heitä ja että en ikinä satuttaisi heitä tai tekisi heille pahaa, koska sitten se psykologi kysyi, että oliko minulle tehty pahaa.

Ja siitä lähti sitten kaikki pahat jutut: on nimitelty, pilkattu, uhkailtu, lyöty, eristetty huoneeseen, pidetty vaarallista koiraa... Ja yksityiskohtaisemmin vielä usutettu koira kimppuun, oltu viemättä terveyskeskukseen puremien takia ennen kuin haavat tulehtuivat, koiran pitäminen väkisin...

Ja sitten kun siihen lisätään vielä kiusaamisjutut, niin kuulosti varmasti pahalta. Se kuulostaa aina niin pahalta kun sen tiivistää noin, vaikka ei se oikeasti ole niin paha. Tai ehkä se on, mutta yllättävän moniin asioihin voi tottua. Varmasti se voi kuulostaa hullulta sanoa tuollaisissa tilanteissa, mutta se on kuitenkin totta. Joo, ehkä elin muutaman vuoden siten, että olin pääasiassa vain yhdessä huoneessa kotona ja jouduin pyytämään lupaa päästä käymään esim. vessassa. Ja joo, ehkä en puhu isäni kanssa, enkä ole puhunut 6-7 vuoteen, enkä reagoi häneen mitenkään enkä ole missään tekemisissä hänen kanssaan, vaikka asumme samassa talossa. Tuollaiset asiat kuulostavat ihan hulluilta, mutta näköjään sitä on mahdollista tottua sellaisiinkin.

Ärsyttävin asia tuollaisissa tiivistelmissä on kuitenkin se, kun minulta kysytään, että miksen tehnyt ilmoitusta tai pyytänyt apua ulkopuolelta, vaikka minua kohtaan tehtiin useaan otteeseen rikoksia. Ja minä joudun vain sanomaan, että en minä tiennyt, että siinä oli jotain väärää. Tai siis - tiesin, että siinä oli jotain väärää, koska vaikka miten pyörittelin asioita aivoissani, en saanut niitä tekoja mitenkään hyväksyttäviksi, mutta en tiennyt, että jollekin voisi oikeasti tosissaan sanoa siitä. Tuota on vähän hankala selittää. Se on edelleenkin vähän hankala asia minulle, koska en oikein osaa hahmottaa, missä menee sen oikeasti ja laillisestikin väärän raja. Olen aina tiennyt, että ei saa varastaa, eikä tappaa, eikä pahoinpidellä sellaiseksi paisuneeksi ja vertavuotavaksi, mutta kaikki muu oli mielessäni sellaista pientä ja valvomatonta. Vähän kuin olisi läikyttänyt maitoa kaataessaan sitä lasiin. Paha asia kyllä, mutta niin pieni juttu, että eihän siitä kukaan kenellekään ulkopuoliselle menisi sanomaan.

Joo. Ja tänään osastolla varmaan ensimmäistä kertaa ikinä minä ja Erica kyettiin käymään ihan kokonainen keskustelu. Yleensä meidän välillämme on hiljaisuus. En usko, että se on epäystävällisyyttä, vaan pikemminkin epävarmuutta toisesta ja epätietoisuutta siitä, että mitä oikein sanoisi vai sanoisiko. Ja minä jopa aloitin sen keskustelun kysymällä Ericalta, oliko hän aloittanut jo sen sähköhoidon, josta hän puhui edellisellä viikolla. Ja sitten kyselin paljon siitä sähköhoidosta, koska en tiennyt siitä paljon mitään ja sitten Ericakin kysyi minulta sitten jotain ja niin se keskustelu lähti käyntiin ja pysyikin käynnissä ihan hyvin! Sentään jotain, mistä voin olla ylpeä.

Mutta muuten oli raskasta tänään. Osastolla oli taas iltapäivällä bingoa ja oikeita palkintoja. Minä en oikein tykkää oikeista palkinnoista. Vaikka luulisi, että olisi kurjaa olla ainoa ilman palkintoja, niin minusta se on ihan kivaa. Minua niin nolottaa voittaa jotain. Se tuntuu pahalta. Paitsi siis jos kaikki muutkin ovat voittaneet, siinä tapauksessa se on okei. Mutta se tuntui niin pahalta, että jätin pelin kesken ihan loppupuolella ja sanoin lähteväni sinne psykologille. En vain voinut kestää ajatusta, että voittaisin vielä jotain ja se yksi nainen jäisi kokonaan ilman palkintoja minun ahneuteni takia.

Joo. On ollut vähän hankalaa, mutta olen sentään saavuttanut jotain tässä viime päivien aikana. Ja huomisen jälkeen on koko viikonloppu aikaa levätä taas, niin ehkä sitten jaksaa taas vähän. Ja pitäisi kai yrittää ajatella vähemmän sitä hemmetin Kuopiota.