Oli taas mielenkiintoinen terapia torstaina. Keskuksen tyypit tekivät minulle oharit keskiviikkona, tai siis, lähtivät ilman minua. Siitä tuli kurja fiilis, etenkin kun se alkuviikko on aina niin raskas, niin sitten kun sain kuulla, että lähtivät ilman minua, teki mieli vain itkeä. Yleensä otan tuollaiset aika hyvin, mutta nyt oli kyse ratsastuksesta. Halusin pienenä ratsastaa, joskus 11-vuotiaana sanoin äidilleni, että haluaisin aloittaa harrastamaan ratsastusta. No, hän piti sitä hauskana vitsinä, sanoi että olet jo niin vanha, että ne nauravat sinut sieltä tallilta ulos, jos tässä vaiheessa meinaat jotain aloittaa. Ja sitten kun intin ja intin, että haluaisin silti, niin sitten tuli se, että ei meillä ole rahaa. En tiedä oliko se totta, mutta epäilen vähän, että ei.

Ratsastukseen liittyy paljon katkeria muistoja, eikä vain tuo. Ehkä siksi reagoin siihenkin niin voimakkaasti. Terapiassakin moneen otteeseen aloin melkein itkeä, kun tuo terapeuttini kyseli tuosta ratsastusjutusta. Tai siis, olen nähnyt paljon hevosia, koska veljeni sai Kelan tukemaa ratsastusterapiaa, kuten aika monet kehitysvammaiset ilmeisesti. Olin silloin aika nuori, ala-asteella, ja menin sitten äitini mukaan aina hakemaan veljeä sieltä tallilta. Se oli jotenkin todella kurjaa aina. Näin niitä hevosia ja näin kuinka veljeni sai ratsastaa ja harjata hevosta ja kaikkea, mutta minä vain seisoin siellä ja katselin sivusta, että minäkin haluaisin. Kiertelin vain ja katselin hevosia pilttuissaan, enkä ikinä edes silittänyt niitä, koska en tiennyt, saiko niin tehdä. Kerran sitten ne ohjaajat olivat todella kilttejä ja antoivat minun istua hevosen selässä talutettavana muutaman metrin. Se oli aivan upeaa. Ja tiedän ja tajuan nykyisin sen, että okei, se oli veljelle ratsastusTERAPIAA, ja Kelan tukemaan ja kaikkea, mutta jotenkin silti siitä on jäänyt kurja mieli.

Yritän aina järkeillä, mutta sitten terapeuttini ilmaisee sen loogisen ajattelutapani todella sentimentaalisesti. Juuri siten, että niin että katsoit viikko toisensa jälkeen sivusta, miten muut ratsastivat ja olisit halunnut itsekin, mutta et vain saanut, ja että nyt sitten se sama vähän toistui, kun minulle oli sanottu, että voin tulla mukaan, mutta sitten he lähtivätkin ilman minua. En valittanut tuosta kenellekään, en edes kysynyt, että miksi lähditte ilman minua. Tuntui, että olisin varmaan alkanut itkeä, jos olisin sanonut tuosta jotain, ja se olisi minun mielestäni ollut aika lailla ylireagointia. Terapeuttini mielestä ei. Hän taas sanoi, että on ihan okei olla surullinen jostain tuollaisesta ja vihainenkin, ja että jos sanoisin asiasta, niin ehkä se ei sitten toistuisi. Kun terapeuttini sanoi noin, niin minä aloin sitten puolustella niitä, jotka lähtivät ilman minua. Ehkä siihen suunnitelmaan oli tullut muutos, josta minä en vain ollut kuullut. Ja jos olin myöhässä, niin eiväthän he voineet sitten jäädä minua vain odottelemaan. Terapeuttini sitten huomautti, että minä yritän taas vähän liikaa ymmärtää niitä toisia.

Lisäksi terapeuttini sanoi, että hän uskoo, että minä olen vielä vihainen Jaskalle. Sanoin hänelle, että en itse koe olevani vihainen, mutta hän sanoi, että kun minä en selkeästi tunnu tunnistavan tunteitani, niin ne näkyvät sitten aika pitkälle teoissani. Ja terapeuttini mielestä se, että haluan pitää Jaskaa vähän kauempana ja että olen varautuneempi, vaikuttaa hänen mielestään siltä, että olen Jaskalle vihainen, mutta en vain itse ehkä tiedosta sitä.

Yritän aina olla vain looginen. On jotenkin todella vaikeaa välillä ajatella joitain tunteita tai miettiä, että miltä jossain tilanteessa tuntuu. En halua tunteideni vaikuttavan käytökseeni. En tiedä sitten, että pitäisikö minun. Tuntuu, että jos olisin alkanut itkeä sitä ratsastusporukasta jäämistä, se olisi ollut jotenkin typerää, koska eihän se mitään enää olisi auttanut, ja sitten ehkä muillekin olisi tullut kurja mieli. Joten en vain sano mitään, yritän olla iloinen ja estää sitä kurjaa fiilistä näkymästä. Terapeuttini kysyi sitten siellä terapiassa, että miltä se tuntuu nyt päivää myöhemmin, että et päässyt sinne. Sanoin, että on vähän kurja fiilis. Hän sitten sanoi siihen, että sen perusteella, miltä näytin, tuo vaikutti aika laimealta ilmaisulta siihen verrattuna.

Vieläkin melkein itkettää tuo ajatus. Mutta ei sitä voi itkeä. Jos itkisi ja sitten joku kysyisi, että mikä surettaa, ja sitten sanoisi, että en päässyt ratsastamaan, niin se kuulostaisi vain joltain pikkulapsen ininältä. Toisaalta sitten, kysyin etukäteen tältä, joka keksi että mennään porukalla sinne, että kun keskiviikkoisin minulla on yliopistoa tuohon asti, niin ehdinkö mukaan, ja minulle sanottiin monta kertaa, että joo, ehdit kyllä todella hyvin. Ja sitten tulen suoraan yliopistolta sovittuun tapaamispaikkaan ja he olivat jo lähteneet.

Lisäksi puhuin terapiassa siitä, että haluaisin vain pitää Jaskan kauempana, kun tuntuu, että olemme tulossa kauhealla vauhdilla läheisimmiksi ja läheisemmiksi. Tuon ratsastusjutun jälkeen laitoin Jaskalle viestin, että ne lähtivät ilman minua, ja hän oli ainoa, jolle näytin oikean fiilikseni asiasta. Sitten toisaalta mietin terapeutilleni, että ehkä se viestini oli jotenkin epäreilu niitä muita kohtaan. Kun valitin vain, että lähtivät ilman minua, vaikka olivat sanoneet, että pääsen mukaan, eivätkä ilmoittaneet minulle mitään, jne. Mietin, että ehkä minun olisi pitänyt sen sijaan sanoa, että harmittaa paljon, mutta että ehkä niillä muilla oli joku hyvä syy. Terapeuttini sitten kommentoi, että eikö tuollainen olisi vähän Jaskan aliarvioimista. Siis että olettaisin, että hän ei osaisi itse miettiä, että ehkä siinä oli jotain muutakin kuin vain se minun kurja fiilikseni. Sitten terapeuttini sanoi, että eikö sen viestin pääpointti ollut sanoa, että sinulla on kurja fiilis. Mietin sitäkin, että olen yrittänyt välttää tuollaisten viestien lähettämistä Jaskalle, juuri siksi, että haluaisin pysytellä vähän kauempana, niin sitten terapeuttini sanoi, että eikö tuossa viestissäni ollut sitten kyse paitsi siitä, että kerroin, että minulla on kurja fiilis, niin myös siitä, että annoin Jaskalle mahdollisuuden lohduttaa minua.

Terapeuttini sanoi myös, että minun kannattaa miettiä, että millä hinnalla minä pidän muita ihmisiä kauempana ja että onko se sitten sen arvoista. Jotenkin minua vain pelottaa lähentyä Jaskan kanssa taas, ainakin näin nopeasti. Nähtiin Jaskan kanssa perjantaina. Käytiin keskustassa, sitten mentiin Jaskalle ja olin siellä yötäkin. Sitten seuraavana päivänä mentiin taas kaupungille, koska Jaska miettii jonkun synttärilahjaksi saaman paitansa palauttamista tai vaihtamista toiseen. Istuttiin sitten kahville sen jälkeen ja Jaska kyseli, että onko sinulla paljon kouluhommia, jne, ja sitten hän sanoi, että jos hänen läsnäolonsa ei kauheasti häiritse läksyjeni ja tehtävieni tekoa, niin hänestä olisi kivaa olla vielä seuraavakin päivä yhdessä. Hän sitten tuli kämpälleni ja oli yötä. Sitten hän tänään kyseli taas, että miten paljon sinulla on niitä koulujuttuja, vaikka olin selittänyt sen hänelle jo moneen kertaan, joten arvasin, että hän ehkä haluaisi jäädä vieläkin kämpälleni. Minua ahdisti aika paljon, ja kysyin "ohimennen" Jaskalta sitten, että onko se hänen taloyhtiönsä Halloween juttu nyt tänään vai vasta ensi lauantaina. Hän sanoi, että niin joo, sehän on tänään, ehkä voisin sitten mennä sinne.

Näin yöllä kurjia unia. Haluaisin, että nähtäisiin Jaskan kanssa vähän harvemmin ja vähemmän kerrallaan, koska jotenkin pelkään, että jos nähdään liikaa, hänelle tulee yliannostus minua tai että hän kyllästyy minuun tai että alan ärsyttää häntä. Ei hän ole sanonut mitään sellaista, mutta kuitenkin minua vähän pelottaa. Ehkä tuo unijuttu johtui siitä, että kun olin Jaskalla, toin mukanani yhden ateriankorvikkeen, mutta sitten unohdin sen hänen jääkaappiinsa. Muistin sen vasta sitten kun istuttiin Jaskan kanssa keskustassa kahvilla. Sanoin sitten Jaskalle, että no, juon sen sitten seuraavalla kerralla. Sitten tajusin, että ei hitto, minähän olen sanonut tämän aikaisemminkin, juuri ennen kuin erottiin kesällä. Sanoinkin Jaskalle, että ai niin, näin kävi viimeksikin, ja jos nyt käy samoin, niin sitten sitä ensi kertaa ei vain tule ollenkaan. Heitin sen vähän niin kuin vitsinä. Jaska vain sanoi, että älä sano noin.

Ja sitten eilen illalla Jaska kysyi minulta nettitikkuni salasanaa, siltä varalta, että hän ei saisi nukuttua yöllä, ja haluaisi tehdä tietokoneella jotain. Kirjoitin sen ylös ja sitten sanoin, että hei siinä tietokoneessanikin on salasana. Jaska sitten sanoi, että sen hän muistaa siltä ajalta, kun oli rottavahtina silloin kun olin Lontoossa kesäkuun alussa. Sanoin sitten, että itse asiassa se salasana on eri nykyään. Jaskan mielestä se oli hassua ja söpöä ja hän kysyi, että ai senkö takia vaihdoit, kun ne jotkut taloyhtiön tyypit kävi tsekkaamassa jonkun sähkökaapin ja antennipiuhakamat. En sitten sanonut hänelle, että itse asiassa vaihdoin sen melkein heti kun tulin sairaalasta kesällä, koska se edellinen muistutti Jaskasta, ja mietin sitäkin, että jos Jaska tulee joskus vielä kämpälleni ja sitten huomaakin, että se salasana on eri, hän ehkä ymmärtää, että asiat ovat muuttuneet, että hän ei ole osa elämääni enää. Ei tietenkään ollut todennäköistä, että niin kävisi, mutta ajattelin vain, että pelkästään se, että vaihdan tai poistan Jaskasta muistuttavat asiat, niin pysyn henkisesti jotenkin vahvempana.

Nyt kun kävin Jaskalla taas, sain tietää, että hän ei ole hankkiutunut edes mistään minun tavaroistani eroon kämpässään. Vein hänen tavaransa hänelle heti sillä ensimmäisellä kerralla kun nähtiin eron jälkeen ja kun hän kysyi, että haluanko, että hän tuo minulle omat tavarani, sanoin vain, että ei tarvitse, voit heittää ne pois.

Jotenkin tuon salasanajutunkin yhteydessä osa minusta halusi sanoa Jaskalle, että minä vain tein kaikkeni poistaakseni hänet elämästäni silloin kesällä eron jälkeen, ja että ilmeisesti tein niin hyvää työtä, että nyt on vaikeaa päästää häntä taas takaisin, kun olen rakentanut uuden elämän itselleni, jonka osa hän ei enää ollut. Se on jotenkin vähän surullista. Ehkä olen jollain tapaa vähän vihainen Jaskalle.

Mutta Jaska on ollut todella kiva. Terapeuttini sanoikin siitä, kun sanoin, että en haluaisi välttämättä saada kauheasti apua Jaskalta tai ylipäätään "tarvita" ketään, niin terapeuttini sanoi, että se vain menee niin, että jokaisessa suhteessa on joku pieni tarvitsevuus ja sitten tavallaan "hyväksikäyttöä", kuten että minä vaikka pyydän Jaskaa katsomaan pyöräni lukkoa, että saako hän sen toimimaan, ja sitten Jaska tekee sen, koska haluaa ilahduttaa minua. Jotenkin terapeuttini joutuu kai vääntämään minulle rautalangasta kaikki tuollaiset jutut. Jotenkin silti olen todella usein vaivaantunut. Jos Jaskan kämpällä tai jossain hän sanoo, että ota vaan sitä kokista tai ota vaan leipä tuosta, tai että keitin kananmunia, ota jos haluat, niin minä ajattelen heti, että enhän minä voi, kun ne ovat Jaskan, Jaska on maksanut niistä ja tulee tunne, että jos ottaisinkin jotain, haluaisin maksaa siitä Jaskalle jotain.

Ja nyt kun etsin taas uutta polkupyörän lukkoa, niin parissa paikassa käytiin Jaskan kanssa, mutta kun ei löytynyt oikein mitään, niin hän sanoi, että hänkin voi käydä jossain hänen kämppänsä lähellä olevissa pyöräliikkeissä tai jossain ja katsoa, jos näkee jotain hyvää. Kai tuo on sitä, mistä se terapeuttini sanoi minulle, että Jaska haluaa ilahduttaa minua tekemällä jotain puolestani. On kuitenkin todella vaikeaa antaa hänen tehdä mitään. Ja kun viikko sitten otin sen suuren askeleen, että sanoin Jaskalle, että hän on ihana sen sijaan että olisin sanonut häntä kivaksi, niin jotenkin tajusin vasta nyt paremmin, että pitkällä tähtäimellä tuo yksi kerta ei vain riitä. Ja Jaska sanoo kaikkea kivaa vähän väliä, ja sitten minä vain sanon hänelle jotain takaisin, ja se tuntuu siltä, että sanoisin jotain vain kohteliaisuudesta, sen sijaan että oikeasti tarkoittaisin sitä.

Lisäksi minulla on vähän huono omatunto yhdestä jutusta. Viime viikolla, kun Jaska oli yhtenä päivänä keskuksella ja sitten hengasin Sallan kanssa, ja Salla vaikutti vähän surulliselta siitä, kun vaikutin olevan niin ahdistunut. Nyt sitten kun nähtiin tällä viikolla ekaa kertaa tuon jälkeen, hän laittoi vain pöydälle eteeni sellaisen punaisen doubledecker-bussin näköisen peltisen rasian, jossa oli ilmeiseti joskus ollut jotain karkkeja. Salla sanoi, että saat sen, dyykkasin sen sulle. Hän kyllä sanoi, että oli aluksi ottanut sen itselleen, jotta voisi kerätä sinne niitä tölkkirenkaita, joista hän askartelee kaikenlaista, kun se oli samalla "rahalipas", eli siinä oli reikä päällä, mutta että se ei ollut hyvä siihen, joten minä saisin sen. Tuo oli jotenkin todella kiva ele, vaikka tiedän kyllä, että ei se Sallalle maksanut mitään. Silti tuli todella syyllinen olo siitä, että en ole kertonut hänelle minusta ja Jaskasta. Jaska on tykännyt kauheasti hengata yhdessä keskustassa ja käydä eri paikoissa ja pitää minua kädestä julkisilla paikoilla, ja jotenkin pelkään, että jossain vaiheessa törmätään Sallaan, ja että sitten käy ilmi, että olen salannut häneltä koko Jaska-jutun. En haluaisi, että Salla saisi tietää tästä jutusta jotain muuta kautta.

Terapeuttini kysyi sitten sitäkin, että miksi olen niin huolissani siitä, mitä muut ajattelevat minun ja Jaskan suhteesta. Totesin sitten, että sinänsä se ei vaikuta minun ja Jaskan suhteeseen, mutta että en halua, että ihmiset näkisivät minut jotenkin alistettuna tai hyväksikäytettynä, tai ajattelisivat, että minä olen tässä suhteessa se avuton uhri, joka ei oikeasti halua edes olla suhteessa tai jota kohdellaan todella huonosti ja joka ei vain osaa lähteä. Ja jos Salla on jotain mieltä yhtään kenenkään suhteesta, hän kertoo sen mielipiteensä kaikille faktana. Näin tätä "sairasta pariskuntaa" taas tällä viikolla ja yritin etsiä heidän käytöksestään sitä alistamista tai kyttäämistä tai vahtimista tai muuta, mutta en vain nähnyt sitä. Salla sanoo, että se mies eristää sen naisen kaikista tämän kavereista ja vahtii koko ajan eikä anna suunnilleen olla edes eri huoneessa. Mutta ei se mennyt niin. Nainen jutteli kavereidensa kanssa ja kävi tyttöporukalla ulkona tupakallakin, eikä mikään vain näyttänyt siltä mitä Salla väittää.

On aika paljon kouluhommia ja haluaisin edelleen pysyä kärryillä, ja on vain noin 3 viikkoa siihen, että ensimmäiset kokeet alkavat. Jaska sanoikin minulle tänään, kun olin moodlessa hänen katsellessa vierestä, ja hän sanoi, että sinullahan on aika paljon noita kursseja, ja että ei tuo nyt niin kauhean kevennetyltä opiskelulta vaikuta, vaan melkein normaalitahtiselta. En tiedä siitä sitten. Jotenkin olen vain ajatellut, että kaikilla muilla on paljon enemmän kaikkea. Ja uskoisin, että onkin. Ja toivon, että kevät olisi vähän kevyempi.

Jos alottaisi tekstianalyysiä, joka pitää palauttaa maantaina. Onneksi se on suomeksi, kun suomeksi pystyn höpöttämään vaikka mitä, vieläpä niin että se vaikuttaa liittyvän edes jotenkin aiheeseen.