Tänään Amia ei mennyt kouluun. Minä olen vähän kipeä ja tämä päivä on muutenkin yhtä turhan kanssa. Ensiksi olisi ollut kaksi tuntia fysiikkaa (jossa minä en tee yhtään mitään, istun vain tyhjänpanttina ja herään ajatuksistani vain silloin, kun joku sanoo jotain hauskaa, kun opettaja kertoo jotain jännää tai kun hän kysyy minulta yhtäkkiä jotain), jonka jälkeen olisi ollut tunti kemiaa (jossa asenteeni on suunnilleen sama, jonka lisäksi paikalla on yleensä vain puolet kurssilaisista (eilenkin oli neljä kahdeksasta)), jonka jälkeen olisi ollut tunti matikkaa (meillä pitää ohjelmoida laskimia, jotta me voitaisiin edes laskea joitain laskuja, joista minä en edes tajua mitään tai jos meillä käsitellään tänään vanhoja YO-tehtäviä (joita en ole ehtinyt/jaksanut/muistanut/viitsinyt laskea) ja joita en kopioi, koska minulla on ne vastaukset jo omasta takaa sen kesän matikkakurssin ansiosta. Ja sitten olisin päässyt jo kotiin 12:10. En menetä paljon. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

(Toisaalta sekin, että NN tulee tänään kouluun vasta 11:30 saattoi osaltaan myötävaikuttaa minun päätökseeni jäädä kotiin. Ei siten, että en olisi mennyt kouluun, koska en näe häntä, vaan että koska oloni on muutenkin ihan törkeän paha ja kipeä, enkä sen lisäksi näe edes NN:ää tänään todennäköisesti ollenkaan, minä en voi raahata itseäni senkään takia kipeänä kouluun pelkästään hänen näkemisenkään takia.)

 

Tänään pitäisi soittaa sinne musiikkiopiston kansliaan ja pyytää lupaa kuoron poisjättämiseen. Olin eilen musiikinteoriassa, jota pitää se kuoronjohtaja. Nan kertoi lähettäneensä kuoron lopettamis –ilmoituksensa sähköpostitse toissapäivänä. Minä olin henkisesti jo valmistautunut sanomaan sen sille opettajatyypille suoraan, mutta hän ei edes kysynyt, miksi en ollut kuorossa tänään. Ja kun hän ei kysynyt, minä en sitten myöskään sanonut. Kuoro on menettänyt jo pelkästään syksyn aikana kolme alttoa. Neiti AL:n (joka lopetti heti syksystä), Nanin ja nyt sitten minut. Ja alttoja oli kokonaisuudessaan vain neljä, mutta oletettavasti se opettajatyyppi on järjestänyt sinne vähintäänkin toisen lisää.

 

Mutta sen lopettamisen sanominen on vaikeaa. Se opettaja on kiva tyyppi ja hauska ja minulla oli kuorossa useimmiten aina kivaa ja tykkäsin siitä, mutta kun ei ole aikaa ja jaksaa. Olisi helppoa, jos minulla olisi sama tilanne kuin Nanilla: hänellä ei ollut enää kuoron lisäksi mitään, missä hänen tarvitsisi nähdä tämä opettaja. Minulla sen sijaan on vielä YMT ja musiikinteoria. Ja taatusti se opettaja sanoo jotain, ihan taatusti sanoo.

 

Minulla on nyt päälläni pyjama, jonka päälle olen vetänyt vaalean pinkin pörröisen hupparin. Minulla on kaulassa viininpunainen pörröinen kaulahuivi. Olen vetänyt hupun päähäni ja kietoutunut peittoon, jossa on punaisia ja vaaleanpunaisia ruutuja. Tukkani on letitetty kahdelle letille, joista sojottaa hiuksia joka suuntaan nukkumisen takia. Tyyli ei ole tämän päivän sana. Joo, minulla on kummanvärisiä vaatteita, mutta ne ovat ikivanhoja, käytin niitä joskus yläasteella, kun musta-vaihe ei ollut vielä iskenyt. En voisi kuvitellakaan käyttäväni niitä missään talon ulkopuolella, mutta kotona niitä on ihan okei pitää.

 

NN-tilanne vaivaa minua taas. Jos viime viikon alkupuoliskon ja sitä edellisen viikon minä hoin, että tuntuu siltä, että asiat menee ihan hyvin, nyt sitä ei voi enää sanoa. Asiat on rauhoittuneet ja passivoituneet sen minun angst-jaksoni jälkeen. Johtuu sitten mistä johtuu. Eilen äidinkielen tunnilla minusta kuitenkin tuntui, että hän vilkuili taas minua. Enemmän salaa kuin ennen. Ainakin minä arvelen, että se, kun hän ei käännä päätään, vaan pelkästään silmiään minun suuntaani, on yritys vilkuilla minua huomaamatta. Ja minusta tuntuu, että hän ei tajua, että minä olen huomannut sen.

 

Tai siis, kun yleensä ihminen katsoo johonkin tiettyyn suuntaan ja hänet näkee jostain tietystä kulmasta, niin olettaa aluksi, että hän katsoo siihen suuntaan, mihin hänen päänsä on kääntynyt. Mutta kyllä sen silti huomaa, jos hänen silmänsä osoittavat ihan muualle. Tai siis jos ihminen katsoo suoraan, siitä kulmasta, missä minä istun, tulisi näkyä suikale hänen silmänsä valkuaisesta. Ei siitä... siitä... Mikä se osa on? Se värillinen? No kuitenkin, sitä ei tulisi näkyä. Mutta koska se näkyy, niin minä olen tehnyt siitä sitten johtopäätöksen, että hän vilkuilee jotain takaoikealla. Ja koska siellä ei ole mitään muuta kuin kirjahylly ja minä (neiti M:ään asti hän ei ainakaan kovin todennäköisesti pysty silmiään kääntämään, koska hän istuu yleensä niin paljon minusta taaempana), niin koska ei olisi mitään mieltä vilkuilla mahdollisimman huomaamattomasti kirjahyllyä (ei ainakaan minun mielestäni), niin siitä syntyy johtopäätös, että hän vilkuilee minua.

 

Minä en tykkää tällaisista johtopäätöksistä. Tai siis ei minulla tietenkään olisi yhtään mitään sitä vastaan, että hän todella vilkuilisi minua, mutta en tykkää johtopäätöksistä yleensäkään. Ne eivät ole kuitenkaan ilmiselviä faktoja, vaan ne pitää päätellä. Ja minä en tietenkään pysty täysin objektiivisesti päättelemään mitään tuollaista, joten on mahdollisuus, että olenkin ihan väärässä. Tietysti minä yritän olla mahdollisimman objektiivinen, mutta en vain usko, että se on mitenkään mahdollista siitä huolimatta.

 

Mutta katsoi hän minua eli ei (ai miten niin olen lukenut taas TSH:ta?) minulla on suunnitelma. Jos hän ei vilkuilekaan minua, niin ei se haittaa, mutta jos vilkuilee, niin aina vain parempi. Joo, minä ja minun suunnitelmani, mutta tämä ei ole mitään räväkkää. Pelkästään hienosäätöä. Vivahteita. Tykkään vivahteista, ne on tärkeitä minulle. Vain pari kiinnostuneen/unelmoivan näköistä vilkaisua oikeaan aikaan ja siinä se. En ainakaan luulisi, että siitä mitään vahinkoakaan voisi koitua. Enkä minä aio tuijottaa häntä kaiken aikaa tai mitään, vaan pelkästään luoda oikeantyyppisiä katseita. Kai se on vain kohteliaisuus, vaikkei olisi kiinnostunutkaan, jos toinen katsoo kiinnostuneesti? Ja tähän mennessä se olen ainakin ollut aina minä, joka on vetänyt etäisyyttä ja ottanut omaa tilaa ahdistuneena. Hitto. Kunhan tuollainen fiilis ei iske kovin pian uudestaan.

 

Minulla on nyt paljon asioita mielessäni. Ne liittyvät pääasiassa netti-maailmaan, joten en koe oikein luonnolliseksi selittää niitä sen tarkemmin. Tekisi mieli, mutta olen jostain kehittänyt itselleni melkein itsesensuurin, joten annan olla. Tästäkin kirjoituksesta deletoin jo pitkän pätkän kyseisestä aiheesta, mutta ei sitä olisi ollut sopiva laittaa tähän. Mutta nyt ainakin tiedätte, että on olemassa netti-asioita, joita mietin ja jotka hieman vaivaavatkin minua.

 

Finding Neverland tuli eilen kirjastoon. Hitto. Jos olisin tiennyt, että olen tänään kotona, olisin käynyt hakemassa sen kuitenkin jo eilen. Nyt saan sen vasta sitten, kun äiti tulee kotiin. Varmaan pitää katsoa joitain muita leffoja sillä aikaa. Kunhan vain pääsisi olohuoneeseen ensin. Isäni on vallannut sen, joten minun täytyy kytätä täällä koneella siihen asti, että hän häipyy jonnekin tekemään jotain muuta.

 

Tämä on selkeästi yksi huonoimpia puolia kotona olemisessa. Minun vapauteni on rajoitettu. Minun täytyy olla eristyksissä täällä huoneessa koneella (tai pianolla tai sohvalla), vaikka en edes haluaisi. Koiran täytyy saada olla vapaana talossa aina jonkin verran, niin se tarkoittaa sitten sitä, että minä olen jossain muualla. Ja kun on kotona silloin, kun paikalla ovat vain isä ja koira minun lisäkseni... Se ei ole kivaa. Uskokaa.

 

Tänään pitäisi tehdä taas törkeän paljon asioita. Pääasiassa koulujuttuja (aluetutkimus, biologian tehtävät, runoanalyysi...), mutta sen lisäksi pitäisi soittaa vielä sinne musiikkiopiston kansliaan ja sitten vielä autokoulutyypille, kun kerran 2. vaihe alkaa ensi viikolla.

 

Olo on vieläkin aika kipeä. Päätä särkee, nenä on tukossa, kurkku kipeä, ääni mennyt ja poskia särkee taas. En saa edes nukuttua kunnolla, kun hengittäminen on niin vaikeaa ja kurkku niin kipeä, että juuri kun saa kauhealla työllä ja vaivalla nukahdettua, niin sitten herää heti siihen, että saa kauhean yskäkohtauksen. Kiva.

 

Ja loppuun vielä lainaus eiliseltä. Voin vain sanoa, että tuo on täydellisen tyypillistä NN:ää.

 

NN: *tulee kouluun tunnin myöhässä: äidinkielen kaksoistunnista toinen on jo mennyt*

Herra JuT: ”Missä sä oot oikeen ollu?”

NN: ”Nukkumassa.” *hymyilee aurinkoisesti*