Näin Jaskaa taas, ja puhuttiin Oikeista Asioista. Sen jälkeen kun oltiin puhuttu, Jaska sanoi, että hänellä oli yllättäen aika hyvä olo, kun puhuttiin lopultakin jostain, mitä hän on itsekseen miettinyt. Minulla oli keskustelun jälkeen sellainen olo, että sanoinkohan liikaa ja jotenkin epäileväisyyteni oli saanut taas yhden vahvisteen.

Ei puhuttu mitään pahaa, Jaska sanoi vain, että hänestä välillä tuntuu, että hän ei vain pysty suhteeseen, koska se on välillä niin rankkaa ja hän yrittää olla jotenkin täydellinen, hän yrittää tehdä kaikkensa, että olisimme sellainen "ihannepari". Sitten hän sanoi, että välillä hänestä vain tuntuu, että hän ei jaksa, että tuntuu että ne hänen vähätkin energiansa menevät siihen, kun hän yrittää meidän suhteessa niin kauheasti. Sitten hän sanoi myös, että hän on miettinyt myös sitä, että saako tältä suhteelta tarpeeksi, ja että hän on miettinyt sitä aikaisempaa suhdettaan ja hänestä tuntuu, että se oli kaikinpuolin jotenkin tyydyttävämpi.

Minä kuuntelin, yritin ulkoistaa itseni tilanteesta, ja suhtautua asiallisesti, vaikka jotkut asiat joita Jaska sanoi, vähän sattuivat. Tai sattuivat aika paljonkin. Kun Jaska vaikka vertasi minua siihen exäänsä, oli tosi kurja fiilis. Jään kakkoseksi jollekin naiselle, joka oli kännissä todella ärsyttävä ja tykkäsi purra Jaskaa nenästä, ja joka oli väkivaltainen Jaskaa kohtaan. Toisaalta Jaska sitten sanoi, että hän yrittää miettiä, että mikä sitten meidän suhteessa voisi olla paremmin ja että ehkä hän vain odottaa liikoja. Ja kun Jaska sanoi tuon keskustelun jälkeen, että hänelle tuli parempi olo, ja kysyi minulta, että miltä minusta tuntui, sanoin vain, että ihan jees fiilis. Se oli melkeinpä suoraan valehtelua. Oli vain kurja olo, mutta en halunnut sanoa sitä Jaskalle, koska haluan rohkaista häntä puhumaan asioista. Toisaalta mietin, että mikä epäpyhä minäkin olen, kun toivoisin, että Jaska puhuisi ajatuksistaan, mutta minä en itse tee sitä.

On vain sellainen olo, että kun aikaisemmin tuntui siltä, että tämä on liian hyvää ollakseen totta, niin nyt sitten kävi ilmi, että olinkin oikeassa - taas. Jaska yritti kauheasti, kai oli jotain, mitä ei oikeasti ole, ja... En tiedä. Kerroin kyllä Jaskalle siitä, että minustakin on välillä vaikeaa olla ja että minäkin yritän aika paljon, yritän olla jotain muuta kuin aikaisemmin, ja kun kerran jotenkin ihmeellisellä tuuripelillä sain hänet takaisin, niin nyt sitten yritän tehdä kaikkeni, jotta hän ei lähtisi siitä. Sanoin jopa Jaskalle, että jos hänestä tuntuu siltä, niin me voidaan kyllä pitää vaikka tauko tai jotain. Siihen hän sanoi, että todella yllättävää, että sanoin noin, koska aikaisemminhan olin kaikkea tuollaista vastaan. Lisäksi Jaska sanoi minulle, että hän ei ole sanonut mitään aikaisemmin, koska pelkäsi, että otan sen todella raskaasti.

Ja ehkä minä otinkin sen raskaasti, mutta en vain näyttänyt sitä. Ja jos itken vasta sitten kun Jaska on lähtenyt, niin sitten sitä ei lasketa. No, Jaska toi tänään kämpälleni hammasharjan ja hammastahnaansa, joten ei kai hän ihan lälhitulevaisuudessa suunnittele nostavansa kytkintä, ja hän sanoikin, että vaikka tämä suhde on välillä raskas, niin ei hän halua sitä lopettaakaan, ja kun hänellä on vain yleisesti niin paha olla, häntä masentaa, hän ei jaksa mitään, mutta että hänellä on sitten kuitenkin ikävä minua, ja sitten kun hän on seurassani, niin olo on oikeastaan hyvä.

Mutta tietysti keskityn tuohon kaikkeen negatiiviseen. Sanoin hänelle senkin, että vaikka aina halusin palata yhteen, niin silti melkein kokonaan poistin hänet elämästäni ja että on vaikeaa päästää häntä takaisin. Sanoin sitten, että ehkä se vaatii vain aikaa.

Kaikki tuntuu vain todella hankalalta. Kai osa minusta melkein ajatteli, että tämä liian hyvää ollakseen totta olisikin totta. Ja sattuu, enkä vain tiedä, mitä voisin tehdä, että jotenkin olisin immuunimpi kivulle ja surulle. Jaska on ainoa ihminen, jonka olen päästänyt yhtään lähelle, mutta pidän hänetkin todella kaukana. Esitän vahvaa ja suren ja pelkään sitten "omalla ajallani". Tuntuu osittain siltäkin, että en minä kestä tätä kaikkea toivoa, en kestä mitään hyvää, koska sitten on jotain menetettävää. Sanoin senkin Jaskalle, että huomaan, että minulla on viime aikoina alannut tulla häntä ikävä nopeammin kuin aikaisemmin, ja että pelkään sitä ihan järjettömästi, pelkään sitä, että tulen läheiseksi hänen kanssaan taas. Joten osan asioista kerroin, mutta osaa en. En kerro sitä, että pelkään hänen jättävän minut taas. En kerro, että en suhtaudukaan kaikkeen hänen sanomaansa niin hyvin kuin miltä ehkä näyttää. Toisaalta mielestäni menee ehkä liian avoimen puolelle, jos vertailee tyttöystäväänsä exäänsä, vieläpä tälle itselleen.

En vain halua, että minulla on mitään. En halua pudota enää ikinä niin pahasti kuin vaikka kesällä. Eikä se ollut vain tuo tämä kesä, vaan se on toistunut niin monta kertaa, että ensimmäinen ajatus, joka tulee silloin kun on vähän hyvä olo, on se, että minä voin menettää tämän kaiken. Vähän niin kuin ne Thomasin porukalla hengaamiset. Se oli toinen paha hajoamisen kohta. Ja tuntuu, että minä vain menetän asioita, jatkuvasti, eikä se koskaan tunnu silti helpommalta. Lähinnä se tuntuu vain siltä, että mitä enemmän menetän, sitä enemmän alkaa tuntua, että minä en vain kestä tätä menettämistä enää.

Ja yksi pikkupallurani on kipeä, se on nykyinen suosikkini. Se on vasta vuoden ikäinen, mutta se on saanut jo yhden antibioottikuurin, joka ei auttanut. Nyt kokeillaan toista, sitten kuulemma sen jälkeen kolmatta, jos tuokaan ei auta. Tähän asti, ei ole koskaan ole käynyt niin, että joku rotta, joka olisi sen vahvan antibioottikuurin jälkeen ollut vielä sairas ilman että se olisi kuollut melko pian sen jälkeen. Ja ajattelin, että tähän saa kiintyä, koska se on niin nuori vielä, niin se elää kauan ja on ilonani kauan, ja ompelin ihan sitä varten hienot valjaatkin ja kesällä opetin sitä kulkemaan niissä. Ja se juuri täytti vuoden, ja nyt se on muka kuolemassa jo. Yksikään ei ole ikinä kuollut noin aikaisin, kaikki ovat olleet vähintään 1,5 vuoden ikäisiä.

Tuokin tuntuu siltä, että ei sitäkään jaksaisi, että nuokin menevät johonkin varastoon, johonkin suruvarastoon, kipuvarastoon, joka koko ajan täyttyy täyttymistään. Ja vaikka minulla on kurja fiilis, niin tuntuu, että se ei ole mitään Jaskan fiilikseen verrattuna. Tuntui vain niin pahalta kuulla, miten hän kuvaili sitä, miten tyhjiltä päivät tuntuvat, että hän on vain surullinen koko ajan, eikä tunnu olevan mitään muutosta parempaan edes odotettavissa. Ehkä tuossa sympatisoin enemmän kuin empatisoin, koska jotenkin se hänen kuvailemansa tuntui niin tutulta, joskus aikaisempina vuosina minulla on ollut täsmälleen samanlainen olo, ja kurjaa on sekin, että tiedän, että ei ole oikein mitään, millä minä voisin asiaa auttaa. Tai yhtään kukaan muukaan.

Ja kun minulla oli tuo todella hankala ja väsynyt vaihe, niin silloin minä olin jossain päiväosastolla tai jossain, mutta Jaska ei käy missään, paitsi terapiassa, joka loppuu vuodenvaihteessa, ja hän jättää lääkärikäynnit usein väliin, koska ei vain jaksa mennä, ja koska se lääkäri on kuulemma vähän "dille", ja tuntuu joka kerta ehdottavan, että mitä jos Jaska vaihtaisi sieltä ylioppilasterveydenhuollosta jonnekin kaupungin julkiselle puolelle. Ja tuon minun nykyisen lääkärini kanssa ymmärrän kyllä, jos Jaskasta tuntuu siltä, että hän ei tule toimeen lääkärinsä kanssa.

Mutta ehkä tämä on parempi näin kuitenkin. Tai siis, että ajattelen Jaskaa, ja vaikka todella sattuu antaa Jaskalle edes se ilmainen, täysin vastuuvapaa tilaisuus sanoa, että laitetaan suhde tauolle, ajattelen, että olen valmis siihen, jos meidän suhteemme rasittaa Jaskaa kauheasti. Ja nyt kun sanoin sen hänelle, niin pelkään kauheasti sitä, että hän laittaa sitten jotain viestiä, että laitetaan sittenkin tää meidän juttu tauolle. Nyt hän voi sanoa sen täysin vailla vaikeutta, koska minä annoin hänelle sen vaihtoehdon.

Jotenkin en vain jaksaisi odottaa enää sitä, että koska minusta tulee vahvempi ihminen. Luulin, että olin vahvempi jo, ja ehkä olenkin, mutta se uusi vahvuus, joka on vuosien aikana ollut se, että minulla ylipäätään on kavereita nyt, minulla on ihmisiä elämässäni, tuntuu tuovan mukanaan niin paljon uusia ja hankalia ongelmia, joihin en oikein osaa suhtautua. Vaikka miten järkeilin, en näe mitään muuta keinoa pysyä kasassa ja välttää hajoamisia, kuin se, että minulla ei ole elämässäni mitään, mikä tekisi minut onnelliseksi. En vain kestä tätä kaikkea onnellisuutta ja toivoa. Ehkä siksi säilyin hengissä läpi lukion ja sen kaiken ajan kun asuin kotona, koska minulla ei ollut mitään, ei niin mitään. Olin vain aivan yksin, ihan kuin minua ei olisi ollutkaan. Olin tasaisesti surullinen, välillä se surullisuus tuntui niin loputtomalta, mutta en silti tehnyt paljon mitään. Säilyin hengissä, en edes yrittänyt kuolla. Tuntuu vain, että pahin riski terveydelleni on onnellisuus.

Toisaalta mietin sitä, mitä terapeuttini on sanonut, että millä hinnalla minä sitten pidän ihmiset kaukana, enkö minä maksa siitä paljon korkeamman hinnan, jos vältän kaikkea, mikä voisi tehdä minut onnelliseksi, edes hetkeksi. En tiedä. Pelkään vain asioiden menettämistä niin paljon, että se tuntuu välillä sietämättömältä, enkä näe mitään ratkaisua tuohon ongelmaani. Olisipa jo maanantai, niin olisi terapia. Vaikka toisaalta, jos on maanantai, niin sitten on taas kaikkia koulujuttuja, joita on ihan törkeästi ensi viikolle, enkä minä vain jaksa niitä nyt.

Tuntuu että olen hajonnut taas vähän. Minulla ei ole edes nälkä, vaikka en ole syönyt mitään. Tuntuu vain, että minussa on oltava joku valmistusvirhe, koska asiat eivät vain onnistu. En vain osaa. Ehkä jatkan taas jotain musiikkikappale / kuvasarja -jutun tekemistä. En osaa nimetä tunteita, enkä edes oikein tunnistaa niitä, mutta osaan tuottaa - ainakin itselleni - sen saman tunteen tuolla musiikin ja kuvan yhdistelmällä. Ehkä sillä selviää maanantaihin. Tai ehkä tämä olo menee ohi jossain vaiheessa. Ei tunnu todennäköiseltä, että niin kävisi, mutta... Niin.