Minulla on kultainen portti itään –
     rakkaudelle, joka ei tule koskaan,
minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,
minulla on portti kuolemalle –
     se on aina avoin.

Edith Södergran

***

Minua ärsyttää. Tekisi mieli kirkua ja rikkoa tavaroita. Tai sitten itkeä hysteerisesti. Minä vihaan tätä. Minä vihaan tätä kaikkea. En pessyt hiuksiani eilen. Ja vastasin silti siellä mielisairaalapaikassa, että kyllä, kykenen huolehtimaan hygieniastani. Mutta siitä huolimatta en yksinkertaisesti vain jaksa pestä hiuksiani. Käyn kyllä suihkussa, mutta hiusten peseminen tuntuu ajatuksenakin niin raskaalta, että jätän sen vain koko ajan väliin.

En maalannut eilenkään. Hyvään suuntaan ollaan menossa, hmm? Minulla on valmis aikataulu maalaamiseen ja aihe valmiina, niin en voi tehdä sitä tyypillistä: ”Voi, en keksi aihetta, en voi maalata.” Mutta ei kuitenkaan tule maalattua. Äiti ei mitenkään auta tilannetta hokemalla, että pitää aina välillä levätä eikä joka päivä tarvitse. Mistä lähtien edes jonkun ihan pienen asian tekeminen on sellaista, että se vaatii lepopäivän? Ja minusta se maalaaminen on ihan kivaakin. Eikä se ole raskasta, niin se oli oikeastaan ainoa asia, joka tuli mieleen, kun suunnittelin uutta jokapäiväistä tekemistä itselleni.

Vihaan itseäni taas. Näytän niin epämiellyttävältä. Vihaan varpaitani. Ne ovat kammottavat. En koskaan tykkää käyttää sellaisia kenkiä, joista näkyvät varpaat, koska vihaan varpaitani. En halua käyttää sellaista hametta, josta näkyy polvet, koska vihaan polvianikin. Ne ovat vain isot ja epämuodostuneet muhkurat. Enkä halua käyttää hameita ilman tarpeeksi pitkiä sukkia, koska minulla on hieman oikean nilkan yläpuolella luomi. Minä vihaan sitäkin.

Reidet on liian lihavat. Vihaan sitä, kun istun ja sitten ne leviävät siihen tuolille. Minua hävettää istua paikoissa, joissa ihmiset näkevät helposti sen, miten isoiksi reiteni leviävät. Vihaan vatsaani. Ainakin tällä hetkellä. Sen pitäisi olla laiha, ihan tosi laiha. Ja kylkiluiden pitäisi näkyä hyvin. Vihaan takapuoltani myös. Liian iso ja lihava ja ällöttävä. Ja jos ennen olin tyytyväinen rintoihini, niin en ole enää. Olen katsellut taidekuvia, joissa on alastomia naisia. He ovat kauniita, heidän rintansa ovat kauniita. Mutta minun rintani ovat jotenkin lässähtäneet ja roikkuvat ja toinen on vielä erikokoinen kuin toinen.

Ja minä vihaan solisluitani. Ne eivät näy tarpeeksi hyvin. Minusta on äärettömän kaunista, kun naiselta näkyy solisluut juuri sopivasti. Ei liikaa, eikä liian vähän, vaan juuri sopivasti. Ja minun solisluuni eivät tietenkään näytä siltä. Minä vihaan olkapäitäni. Ne eivät ole tarpeeksi laihat. Luut eivät näy tarpeeksi hyvin. Ja ne ovat kumman muotoisetkin. Ja minulla on pieniä syntymämerkkejä olkapäissä. Minä vihaan niitäkin.

Ja sitten olkavarret... Voi, ne olkavarret... Niiden takia minä en tykkää käyttää lyhythihaisia paitoja julkisilla paikoilla. Minun olkavarteni ovat liian lihavat. Ja jos vedän olkavarteni kiinni kylkeeni, niin sitten olkavarsi leviää samalla tavalla suunnattomaksi kuin reitenikin. Ne ovat kuvottavat. Käsivarteni eivät ole mitenkään erityisen inhottavat, joten niitä en vihaa, mutta ne ovat liian paksut myös. Niiden pitäisi olla sellaiset laihat ja kauniit. Ala-asteella jotkut päättivät ”ihan hyvin vuoksi” pitää ihokarvakilpailun ja valita luokasta voittajan. Ja minähän se olin, koska heidän mielestään minulla oli käsissä kaikkein pisimmät ihokarvat. Kyllä oli taas hauskaa.

Ja sitten on pää, jonka saisi ihan hyvin vaikka vaihtaa kokonaan. Vihaan leukaani ja sitä, miten leuan alla tuntuu olevan sellaista löysää ja roikkuvaa ihoa ja jos leukaa kääntää alaspäin, niin tulee kaksoisleukoja. Vihaan poskiani. Ne ovat lihavat. Koko naamani kirkuu: ”AHMATTI LÄSKI!” Vihaan suutani. Se on kuvottava. Se on sellainen, joka näyttää ihan siltä, että sillä minä vain syön koko ajan. Mussutushuulet. Ja vihaan hampaitani. Ne eivät ole kaikki ihan suorassa. Ne eivät ole niin valkoiset kuin haluaisin.

Vihaan hymyäni. Se on toispuoleinen. Vihaan poskessa olevaa arpeani. Se dominoi täysin kasvojeni vasempaa puolta. Hymy jää puutteelliseksi ja näytän ihan idiootilta, kun toinen suupieli hymyilee paljon enemmän. Hymy ei yllä vasempaan silmään kunnolla. Arpi vaikuttaa siihenkin. Arpi vaikuttaa siihen, miten kykenen käyttämään vasenta silmääni. En pysty tekemään ilmeitä kunnolla vasemmalla puolella kasvoistani, koska arpi peittää koko posken. Ja se arven kohta tuntuu sellaiselta kuin siinä olisi vieläkin puudutus. Kuin siinä olisi ollut kaikki nämä vuodet täydellinen puudutus.

Jos kosken vasempaan poskeeni, pystyn jotakuinkin tuntemaan sen kosketuksen. Ainakin joissakin kohdissa. Osa kohdista on sellaisia, että kun kosken niihin, tunnen vain niiden arpien silkkisen pinnan sormissani, mutta poskeni ei tunne mitään. Kuinka voisin muka tehdä symmetrisiä ilmeitä, kun osa kasvoistani ei pysty edes tuntemaan kosketusta?

Vihaan nenäänikin. Se on ruma ja näyttää sivulta ihan kammottavalta. Muutenkin sivuprofiilini on kuvottava. Mussutushuulet, ällönenä, pullosilmät ja otsa joka tunkee ulos päästä kuin joku kallion uloke. Otsani takia minun pitää aina leikata hiukseni sillä lailla, että minulla on etuhiukset. Ehkä ihmiset sitten eivät huomaa minun kauheaa pullottavaa otsaani.

Ja hiukseni ovat mitä ovat. Ruman väriset, koska en halua värjätä niitä. Tylsästi leikatut, koska minulla ei ole mitään näkemystä mistään. Ja aina samalla lailla, koska en osaa tehdä niille mitään, vaan ne roikkuvat aina mitäänsanomattomina.

Vihaan ääntäni myös. Vihaan kirjainta S, koska se sihisee liikaa. Jos sanon sanan ”sössötystä”, niin sen voisi tallettaa johonkin levylle ja opettaa lapsille, koska se lausuntani kuvaisi niin täydellisesti sitä sanaa. Minä vihaan sitä. Ja ääneni on muutenkin ruma. Enkä osaa edes laulaa, vaikka niin haluaisin. Vaikka antaisin melkein mitä tahansa siitä, että voisin laulaa kuten Tarja Turunen tai joku muu niin hyvä.

Minä en ole hyvä missään. Olen vain täydellisesti hukassa. Osaan ihan kivasti sitä sun tätä, mutta mikään ei nouse oikeastaan yli muiden. En tiedä yhtään, mitä haluaisin opiskella, tai minkä ammatin haluaisin. Minä en vain tiedä.

Minä olen vain surullinen ja pessimistinen ja ärtynyt ja tyhmä, eikä kukaan koskaan ikinä pitäisi minusta, koska olen tällainen. Kukaan ei voisi ainakaan rakastaa minua. Eihän kukaan edes välitä. Olen kotona, olen ollut kotona kohta jo kuukauden pysyvästi, mutta kukaan ei edes tiedä sitä. Kukaan ei edes välitä. Nankaan ei välitä. Hänen elämässään on vain se poikaystävä. Poikaystävää voi nähdä kyllä joka päivä, mutta Amialle ei riitä aikaa edes kerran kuukaudessa, koska ”on niin paljon kiireitä”. Ei voi laittaa edes yhtä tekstiviestiä, jossa kysyisi: ”Mitä kuuluu?”

Kännykästänikin on ollut akku loppu monta päivää, mutta en ole halunnut ladata sitä. Minä vihaan kännyköitä. Muiden kännykät soivat, muiden kännyköihin tulee tekstiviestejä, mutta minä en saa koskaan mitään. Miksi ihmeessä pitää kännykkää päällä, kun sillä ei kuitenkaan ole koskaan mitään väliä.

Vihaan sitä, että on lunta. Minä olen aina pitänyt lumesta. Nyt sitä on mahtavan paljon. Enkä minä edes poistu talostani. En ole hiihtänyt kertaakaan tänä talvena, lumilautailuyrityksistä puhumattakaan. En tee mitään. Minulla ei ole elämää. Joka lääkäri kysyy sen kysymyksen jota vihaan: ”Mitä sinä teet päivisin?” Miten selittäisin yhtään mitään? Nukun puoleenpäivään, tai vaikka en nukkuisikaan, niin makaan ainakin sängyssäni. Ja sen jälkeen ole koneella koko loppupäivän, paitsi jos menen katsomaan jotain telkkarista. Se on kuvottavaa. Minua hävettää kertoa jotain sellaista.

Ja sitten kun sanon, että kirjoitan ollessani koneella, niin sitä seuraavat heti kysymykset: ”Joitain runoja vai? Vai novelleja?” Sitten minun pitää mumista aina, että ei, vaan kirjoitan vähän mitä sattuu, kun minulla on blogi netissä.

Ja silloin kun viime viikolla minulle suositeltiin sitä osastohoitoa, niin sitten kun se lääkäri soitti aamulla ja minä sanoin jutelleeni yhden kaverini kanssa aiheesta ja selitin, että se oli tukenut minun päätöstäni siitä, että en haluaisi osastolle. Siitä se lääkäri ei tykännyt. Hän kysyi ensin, että oliko se kaveri se, josta olin sanonut hänelle (Nan). Minä sitten selitin, että ei ollut, vaan yksi kaverini netistä. Sitten se lääkäri teki kaikkensa todistaakseen, että sellainen ystävä ei ole oikeaoikea ystävä, eikä sellaisen ihmisen mielipiteellä ole mitään väliä.

Sen paljasti se hetken hiljaisuus ja sitten kysymys, että olenko edes nähnyt sitä ihmistä. Ja tottahan minä olen matikkatyypin tavannut, peräti kaksi kertaa. Ja hänen tapaamisestaan on sentään vähemmän aikaa kuin Nanin tapaamisesta. Vastaukseni oli ilmeisesti pettymys, kun se lääkäri hymähti hieman ja sanoi sitten: ”No ei se kuitenkaan näe sun jokapäiväistä rutiinia ja osaa tehdä päätöstä sun puolesta.” Ja sitten minä yritin selittää, että ei hän tehnytkään päätöstä puolestani, vaan minä itse tein päätöksen, mutta hänen kanssaan jutteleminen vain selvitti ajatuksiani.

Minä vihaan ihmisiä, jotka yrittävät selittää minulle, miten elää elämääni ja millainen ihminen on oikeasti merkittävä ja millainen ei. Internetillä tuntuu olevan aika paha maine lääkärien ja psykologien keskuudessa. Niin kuin internetin kautta keskusteleminen olisi ihan eri asia kuin IRL. Olen joka päivä netissä ja näen aina vähän väliä, mitä ihmiset selittävät päivistään, jossain Kylän topicissa tai sitten saan yksärin tai olen ehkä mesessäkin. Ja olen viime aikoina tavannut näitä ihmisiä IRL:kin useammin kuin Nania, josta en ole kuullut yhtään mitään. Ja niitä ihmisiä ei lasketa vain siksi, että olen tutustunut heihin netissä?

Minä vihaan tätä päivää.