Olo on ihan paska. Onneksi terapia on poikkeuksellisesti jo huomenna, niin ehkä se auttaa. En muista, milloin on viimeksi ollut näin paha olo. Yleensä viime aikoina jos olo on ollut kurja, se on johtunut siitä, että olen ollut ylirasittunut, enkä ole nukkunut tarpeeksi, mutta nyt olen nukkunut ihan hyvin, joten sen ei pitäisi olla ongelma. Joten se pahentaa fiilistä entisestään, kun en keksi mitään, mistä voisin ajatella olevan apua tähän fiilikseen. Ja jos olen välillä ollut väsynyt, niin ei olo ole kuitenkaan tuntunut näin pahalta.

Tuntuu, että en saa henkeä, tuntuu kuin joku istuisi rinnan päällä tai että sydämen tilalla olisi vain pelkkä kolo. Olo on vain niin yksinäinen. On ollut jo jonkin aikaa ennen tätä päivääkin ja olen yrittänyt olla yhteydessä niihin ihmisiin, jotka koen kavereikseni, mutta siitä ei ole ollut apua, koska heillä ei vain ole aikaa minulle. Heillä on omat elämänsä, johon minä en näköjään kuulu. En usko, että he tarkoittavat mitään pahaa, asiat nyt vain sattuvat olemaan näin.

Ja tänään kun olen miettinyt sitä eilistä iltaa ja yrittänyt analysoida sitä, että miksi minulla ei ollut kivaa. Nyt olen ehkä saanut siitä kiinni. Se tunnelma oli sellainen. Rempseä. Pahalla tavalla. Ei kukaan oikein vaihtanut kuulumisia, vaan koko ilta oli sellaista... Pintaliitoa, ehkä jopa semisti vittuilua. Se on Harjoittelupaikkarohmun vahvuus ja ehkä sen takia hänellä vaikutti olevan hauskaa, kun hän sanoi sen ja sitten ehdotti vielä niitä pikkujoulujakin. Mutta jos koko illan meininki on kuin seuraavissa lainauksissa:

"Mä olen aina ajatellut, että leffa/kirja/ym. X on paras."
"No, nyt sitten tiedät miltä tuntuu olla väärässä."

"Hei, mä oon kontannut jo silloin kun sä oot vasta syntynyt, niin älä yhtään puhu."

"Jos et tiennyt Coldplayn laulajaa, niin et varmaan tiedä sitäkään, kuka Chris Hemsworth on!"

Niin. Kun vaikka nuo on kaikki ihan vitsillä sanottu, mutta siitä ei tule sellainen lämmin yhteisöllinen fiilis. Ja ehkä muutkin olivat samaa mieltä, kun ilta loppui aikaisin ja kukaan ei ole vastannut siihen Harjoittelupaikkarohmun pikkujouluviestiinkään. Paitsi minä, joka sanoin, että se Harjoittelupaikkarohmun ehdottama päivä on juuri pahimmalla tenttisumaviikolla, mutta että periaatteessa miksei. Mutta en tiedä. Ehkä muut innostuvat myöhemmin, tai ehkä porukka nyt kuolee.

Olisin halunnut oppia eilisen aikana tuntemaan heitä taas vähän paremmin. Minulla oli paljon kysymyksiä kaikille. Annilta olisin halunnut kysyä, että ottivatko hän ja hänen poikaystävänsä sen kämpän, josta me puhuimme aikaisemmin. Joko he muuttivat? Missä se kämppä on? Millaista on ollut asua yhdessä jonkun kanssa? Tai Arrowlta, että mitä hän on puuhaillut ja ehkä sanoa, että on niin outoa, että en ole nähnyt häntä lainkaan, ja kysyä, että mitä hän on tehnyt töissä ja millaisia projekteja hänellä on tai millä fiiliksellä hän jatkaa siellä. Tai Korpinkynneltä, että mitä hän ja se meidän opettaja puhuivat silloin siellä käytävällä, kun kuulin heidän keskustelustaan pienen osan. Ja miten hänen opiskelunsa ovat sujuneet? Joko hän valmistuu jouluna? Ja Ramonalta, että millaista hänellä on siellä uudessa työpaikassa? Onko hän ihan harjoittelija, vai onko se ihan "kunnon" työ? Mitä hän tekee, onko hän viihtynyt? Ja Lesteriltä, että miten hänellä menee, ja että hän on vaikuttanut jotenkin stressaantuneelta viime aikoina, niin onko kaikki hänellä ihan okei?

En kysynyt mitään näistä! Kai olisin vain halunnut "bilettämisen" sijaan jutella. Tutustua heihin vähän paremmin, oppia heistä vähän lisää, jollain tavalla luoda oikean yhteyden heihin.

Nyt kun olen kirjoittanut tätä, olosta on tullut vähän parempi. Koska vaikka koen kirjoittavani aika nopeasti, kirjoitan silti hitaammin kuin ajattelen, joten tämä kirjoittaminen pakottaa minut järjestämään ajatukseni yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi sen sijaan, että ne miljoonat ajatukset sinkoilisivat päässäni ristiin rastiin samanaikaisesti. Minusta tuntui jo, että minulla ei ole mitään. Kyllähän se tavallaan totta on. Ja kyllä nytkin kun ajattelen sitä, että tällä hetkellä minulla ei ole oikein mitään, mitä odotan, niin se tuntuu pahalta. Tyhjältä. Tai siis, en näe Nania tai Nataliaa, koska molemmilla on omat elämänsä täynnä kaikkea. Tai tietysti näen heitä - kerran tai kaksi vuodessa, mutta ei mitään sellaista, että voisi spontaanisti tehdä jotain yhdessä, vaan kaikki pitää aina järjestää pitkän kaavan mukaan. Ja mietin Naniakin ja sitä, että hänellä on ilmeisesti vain kaksi päivää elo-joulukuu välillä kun hänellä voi ehkä mahdollisesti olla pieni mahdollisuus nähdä minua. Tiedän, että hän on kiireinen, mutta jotenkin ajattelen, että kukaan ei voi oikeasti olla näin kiireinen. Jos hän haluaisi, hän voisi järjestää aikaa minulle.

Ja mietin joulua taas ja sitä, että vietän sen taas yksin. Ja mietin niitä kaikkia muita ihmisiä, joilla on perheet, joiden luo he menevät. Mietin Heinzia ja Mariania, jotka myöskään eivät vietä joulua välttämättä perheidensä luona (ainakaan viime vuonna eivät viettäneet), joten se ajatus, että on olemassa ihmisiä, sellaisia niin kuin minä, jotka viettävät joulua ystäviensä kanssa, tuntuu vain jotenkin pahalta. Olen miettinyt, kai jotenkin epäreilusti, että miksi Natalia tai Nan eivät ole ikinä pyytäneet minua mukaan omiin joulujuttuihinsa. Tiedän tiedän, se ei ole suomalainen tapa, mutta jos minä tietäisin, että joku kaverini viettää joulun aina yksin, niin ehdottomasti pyytäisin hänet viettämään joulua kanssani, olisin sitten yksinäni tai perheeni kanssa tai kumppanini kanssa. Koska jos välitän toisesta ihmisestä, niin en kai haluaisi, että hänellä on kurja fiilis?

Niin sitten joka vuosi mietin sitä, että miksi minun ystäväni eivät koe samoin. Tiedän, että ihmisillä on omat traditionsa ja Suomessa on tapana viettää joulua melko pienellä porukalla ihan vain perheen kesken. Kai jollain tasolla ymmärrän sen, mutta se tuntuu silti pahalta, miten Nanin ja Nataliankin tuntuu olevan niin helppoa unohtaa minut ja se, että minä olen yksin. Molemmat kyllä tietävät, olen puhunut tästä kummankin kanssa, joten heille ei voi olla lainkaan epäselvää, miltä minusta tuntuu, mutta he kai vain laittavat sen ajatuksen syrjään, jotta voisivat viettää juuri sellaisen joulun kuin he haluavat, koska eihän tämä heidän ongelmansa ole, koska heillä on perheet, joiden luo mennä. Ja kai se on heidän täysi oikeutensa, mutta minusta tuntuu vain pahalta, kun koen, että olen jumissa tässä maailmassa, missä kaikki muut noudattavat jotain kaavaa, johon minä en vain sovi.

Ja muutenkin tuntuu, että mitä joulun jälkeen sitten? Lisää opiskeluja ja töitä ja sitten opiskeluja ja töitä, ja sitten kun valmistun, niin sitten töitä ja töitä ja töitä. Ei ole mitään, mitä odottaisin. Ei mitään tapahtumaa, ei mitään konkreettista tai edes abstraktia merkkipaalua, johon voisin tähdätä. Tuntuu, että vain ajelehdin ilman päämäärää, koska en tiedä minne haluaisin mennä. Tai koska en halua mennä mihinkään.

Tänään on tuntunut taas siltä, että haluaisin vain olla kokonaan olematta. En siis haluaisi kuolla, koska se nyt sotkisi asioita, koska kaikesta huolimatta olemassa oloni vaikuttaa muihin ihmisiin. Töissä heidän pitäisi korvata minut jollakulla ja tyhjentää paikkani ja hankkia täällä kotona oleva työpaikan kannettava takaisin. Ja graduseminaarissa olisi outoa, kun yhtäkkiä en olisikaan siellä ja miten sitten se ohjausketju laitettaisiin uudestaan ja heille lankeaisi melkein velvollisuus tuntea olonsa kurjaksi, jos olisin kuollut. Ja Nan ja Natalia ehkä tuntisivat syyllisyyttä, kun ehkä he sitten tajuaisivat, että niin, Amiahan on yrittänyt kysellä sitä, että milloin nähdään ja yrittänyt sopia ja ehdottaa, mutta en vain ole raivannut omista jutuistani aikaa hänelle. Se olisi sotkuista, se olisi turhan hankalaa, ja en halua aiheuttaa mitään hankaluuksia kenellekään.

Mutta jos olisi olemassa jokin taikasauva, jota heilauttamalla maailmaa voisi muuttaa niin, että en olisi koskaan ollutkaan olemassa, niin se olisi tosi kiva. Kai vain nyt tuntuu taas siltä, että olen menettänyt uskoni siihen, että voisin saada elämäni järjestykseen. Että löytäisin ihmisiä, joiden kanssa olisi hyvä olla, joiden kanssa voisi viettää aikaa enemmänkin kuin kymmenen tuntia vuodessa. Joiden kanssa voisi mennä vaikka leffaan. Tai kahville keskellä viikkoa ihan muuten vain. Tai joiden kanssa syödä yliopistolla. Joiden kanssa vain puhua asioista ihan rauhassa.

Kai ajattelin, että nämä opiskelijaporukan ihmiset voisivat olla sellaisia, mutta eilisen jälkeen se usko on melkein kadonnut. Sanon "melkein", koska tämän kirjoituksen aikana aloin miettiä, että ehkä en ole vielä valmis luovuttamaan heidän suhteensa. Meillä on ollut kivoja keskusteluja aikaisemmin ja he ovat vaikuttaneet pitävän minusta. Ja ehkä muut tunsivat samoin eilisestä, että se ei ollut kivaa, ehkä hekin olisivat halunneet vain jutella rauhassa. Ehkä he tykkäisivät, jos kysyisin heiltä ne kysymykset, joita olen miettinyt? Kun eihän siihen siis välttämättä mitään bileitä tarvita. Näen näitä ihmisiä joko yliopistolla tai sitten Arrown kanssa meillä on välillä kontaktia työn merkeissä. Tai ehkä laitan heille vain viestin ja kysyn. Kun nyt kun mietin asiaa, niin mitä hävittävää minulla on siinä, että viestin ihmisille, että olen kiinnostunut heidän asioistaan ja minua kiinnostaa kuulla miten heillä menee? Etenkin kun vaihtoehto on se, että haluan lakata olemasta?

Ja jotenkin haluan järjestää sen, että menisin katsomaan sitä Lesterin bändiä. Hän oli eilen oikeastaan ainoa, joka oli kiva, joka yritti ohjata keskustelua siihen suuntaan, johon minäkin olisin halunnut, että se menisi. Niin kuin se musiikkijuttukin, jossa minä sanoin jotain tyhmää ja Harjoittelupaikkarohmu käytti tilaisuuden hyväkseen ja näpäytti jotain nasevaa siitä, miten olin väärässä, mutta Lester tavallaan selitti sen, minkä takia on toisaalta ihan okei ajatella niin kuin ajattelin. Tai kun minä ja Ramona vaihdettiin tarinoita siitä, millaista oli viettää lapsuus Suomen raamattuvyöhykkeellä, niin kun osa alkoi viedä keskustelua sellaiseen mollaavaan suuntaan, ja aina niin kiltti Korpinkynsikin näpäytti, että hänen mielestään se ehtoollisella nautittava viinimäärä ei vain ole lainkaan oikeassa suhteessa siihen muuhun, mitä jumalanpalveluksen aikana joutuu kärsimään. Mutta Lester sanoi niitä meidän juttuja kuunneltuaan, että hän tuntee olonsa yhtäkkiä todella onnekkaaksi, koska on viettänyt lapsuutensa siellä missä hän sen viettikin ja sanoi, että se on varmaan ollut meille vaikeaa kasvaa sellaisessa ympäristössä.

Ja kun yhdessä vaiheessa Lester sitten hetkeksi liittyi siihen samaan sävyyn, kun vitsailtiin siitä, että miten aiheesta "miten pitkälle kiven voi heittää?" saisi toimivan gradun, se pilkka kohdistui häneen itseensä. Ja osittain ehkä siihen meidän graduopettajaan, mutta enimmäkseen häneen itseensä. Hän toisti melkein sanasta sanaan sen kritiikin, mitä se opettaja oli antanut edellisellä seminaarikerralla siitä hänen tutkimussuunnitelmastaan. Kysyin kyllä sitten heti häneltä, että olenko aistivinani jotain antipatioita sitä graduseminaaria kohtaan, mihin Lester sanoi, että ehkä vähän, mutta että onhan siitä seminaarista paljon hyötyä. Siitä aiheesta olisi voinut jatkaa enemmänkin, koska tietysti minua olisi kiinnostanut se, miltä hänestä tuntuu se graduprosessi, koska minua se stressaa ihan hirveästi, mutta muut eivät kuunnelleet meitä, vaan olivat jatkaneet jo eteenpäin.

Mutta niin. Se keikka. Natalia ei siis pääse. Ja Nanilta en viitsi edes kysyä, koska se on varmaan aika selvää, että hän ei pääse. Ja tajusin myös, että edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Harjoittelupaikkarohmu ei hänkään ole sopiva ehdokas pyydettäväksi, koska jos on edes pieni mahdollisuus, että hänellä on jotain tunteita minua kohtaan, niin en halua... mikä se termi on suomeksi? "Rub it in his face"? Hieroa hänen naamaansa sitä, että olen kiinnostunut Lesteristä. Ja Arrow sitten... Hän voisi ehkä olla mahdollinen koska me ollaan hänen kanssaan puhuttukin Lesterin bändin musiikista ja hän tykkää siitä, mutta sitten tajusin, että hän on Lesterin hyvä kaveri ja tuntee myös tyyliin ne kaikki sen bändin jäsenet, joten se tavoite, että minulla olisi mukana joku, joka olisi ihan minun tukenani ja turvanani, ei välttämättä toteudu, jos kaikki tuntevat toisensa paitsi minä. Haluaisin vain välttää sitä, että istuisin yksin hiljaa perjantai-iltana jossain baarissa keskellä yötä, ja olisin täysin ulkopuolinen kummajaisfriikki, jolla ei ole ketään, jonka kanssa hengata.

Ja se Love Island -pelikin, jonka piti muka auttaa minua saamaan ajatuksia pois vaikeista asioista meni pieleen, kun se upea Bobby-hahmo ilmoitti, että hän haluaa ehdottomasti lapsia. Ja koko peli tuntui vain tunkevan sellaista vanhoillista asetelmaa, koska kaikki hahmot, paitsi kliseinen superuranaishahmo halusivat lapsia. Ja koska peli on todella rajoittunut valintojen suhteen, sitä ei tietenkään ollut vaihtoehtona, että olisin saanut sen hahmoni sanomaan Bobbylle, että en halua lapsia nyt, enkä tule koskaan haluamaankaan, ja että en halua, että kukaan joutuisi luopumaan tuollaisesta asiasta minun takiani, joten meidän ei varmaan pitäisi olla yhdessä. Mutta oli mahdollisuus tuon episodin jälkeen päättää se meidän suhde ja sen minä sitten tein. Myöhemmin otin hänet takaisin, koska minun olisi muuten pitänyt valita joku muu mies. Ja haluan pelata pelin loppuun, joten nyt sitten pelaan vain voittaakseni sen kilpailun. Kauhean kyynistä. Ja jotenkin tuntuu pahalta. Tuon takia oikeassa maailmassa selvitän heti aluksi, onko jollain kiinnostavalla miehellä tavoitteena avioliitto ja lapsia, koska jos tuossa suhteessa tavoitteet eivät kohtaa, niin jos siitä jatketaan eteenpäin, niin jommalla kummalla tulee olemaan edessä ihan valtava kompromissi, enkä tiedä, voiko sellaisesta luopumisesta olla ikinä sen jälkeen oikeasti hyvällä mielellä.

Liian todellisia kaikki pelitkin.

Mutta joo, tämä oli taas tällainen ajatuksen virta -kirjoitus. Ei siinä varmaan järkeä ole, eikä se varmaan ole kovin viihdyttävä, mutta ainakin minulle tuli parempi olo kun sain järjesteltyä ajatuksiani. Ehkä terapia auttaa lisää huomenna.