Sain täydellisen loppuni. Sain viimeisen katseen. (Itse asiassa ensimmäisen viimeisen katseen ja viimeisen viimeisen katseen.) Jopa viimeiset sanat. Koko ajan mielessäni oli kytenyt, että menisin onnittelemaan NN:ää. Lykkäsin ja lykkäsin sitä. Sitten lopulta, kun oltiin lähdössä sankarihaudalta kaikki omiin suuntiinsa, minä lykkäsin päättötodistukseni äidille ja juoksin NN:n kiinni (dramaattisesti korkokengissäni). Todella murskaavat viimeiset sanat: "Onneksi olkoon." Ja siihen hän sanoi: "Kiitos." Ja sitten me käteltiin ja siinä se.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

End of an era. Varmaan tulen myöhemmin selittämään tästä vielä tarkemmin, mutta nyt pitää vähän tiivistää, koska kahdelta on kuva, jonka jälkeen alkaa luultavasti tiputella vieraita. Voi luoja, mitenköhän niistäkin selviää. Mutta sain viimeisen hetkeni. Viimeisen katseen, sanat. Ja samalla ensimmäisen (ja viimeisen) IRL-kontaktin häneen ensimmäistä kertaa niiden pakkien jälkeen. En tiedä, mistä tämä lainaus on, mutta jostain se on: Jos mitenkään oli mahdollista, sillä hetkellä minä rakastuin häneen vielä vähän lisää.

 

Nyt kaikki ovat poissa. Ne sankarihaudat ruusut vietiin pareittain ja minä olin tietysti yksin – paitsi ihan viime metreillä herra VL kiilasi siihen minun viereeni parikseni. NN oli neiti EH pari. Prkl. Ja NN sai mustia ruusuja! Ainakin ne olivat melkein mustia. Se, joka ne hänelle antoi, sanoi, että mustempia ei ollut. Tuo on NN:ää. Minun ruusuni olivat tummanpunaisia.

 

Sain kaksi stipendiäkin. NN:kin sai stipendin: kuviksesta. Odotin, että saisiko hän stipendin uskonnosta, mutta ei. Kaikki muut uskonnon kirjoittaneet saivat stipendin paitsi hän. Reilu peli. Mutta näköjään sain kaksi sadan euron stipendiä. Toinen yleisestä koulumenestyksestä ja toinen biologia/maantieto –osaamisesta. Ihan kiva. Nan haali taas puolestaan varmaan ainakin viisi stipendiä.

 

Jos tavoitteeni oli täydellisyys, niin voisin melkein sanoa, että olen vähän niin kuin tyytyväinen. Täydellisyyttä minä en voisi saavuttaa koskaan, mutta olen nyt melkein tyytyväinen tällä hetkellä siihen, miltä tänään näytän ja mitä tänään tein.

 

Aamulla oli paha ahdistuskohtausjakso taas. Olin koko aamun ihan törkeän hermostunut ja istuin vain huoneessani täysissä pukeissa ja tuijotin ikkunastani ulos. Muu perhe sai minut niin stressaantuneeksi, että lopulta minun oli pakko mennä ulos. Tämän aamun aikana oksensin kaksi kertaa, vaikka en syönytkään mitään aamulla. Ahdistus meni vain niin pahaksi ja ne näkymättömät kädet kurkulla kuristivat niin kovaa, että en saanut henkeä, vaan yskin tukehtumisyskää ja aloin kakoa ja lopulta oksensin. Tungin pukuni sisäänkin muovipussin sen varalta, että minulla tulisi liian paha olo kesken juhlan.

 

Ei tullut. Oloni oli suhteellisen hyvä koko ajan. Kunhan vain äiti ja muu perhe oli kaukana, niin oloni oli ihan hyvä. Kun minä olin oikean perheeni kanssa. Sen koulun. Luokan. Opettajien. Niiden ihmisten, joiden kanssa tunnen olevani turvassa, toisin kuin kotona, jossa kuuntelen huoneeni oven läpi ainaisena jatkuvaa huutamista ja valittamista jostakin ja ahdistun niin, etten kestä.

 

Jalassa on kylläkin rakko toisen varpaan kohdalla. Nimitetäänkö varpaita samalla lailla kuin sormiakin? Isovarvas, etuvarvas, keskivarvas, nimetön, pikkuvarvas? Jos nimitetään, niin sitten molemmissa jaloissa on rakko nimetönvarpaassa. Se vajaan kilometrin kävelymatka sinne sankarihaudalle ei ollut mitään unelmaa.

 

Mutta nyt se on ohi, minä olen ylioppilas. Nollan L:n, mutta kolmen E:n. Sain ruusut enkä oksentanut ja näytin hyvältä ja sain sanottua NN:lle sen viimeisen lauseen. Ja sain sen katseen. Minusta tuntuu melkein hyvältä. Suru ja ikävä iskee vasta sitten, kun olen ihan yksin ja alan pyöritellä mielessäni sitä, että kuinka heitä ei enää näe. Nyt olen vain onnellinen. Ja rakastunut. Onnettomasti rakastunut. Mutta rakastunut kuitenkin. Ylikulutan r-sanaa. Joskus tämänkin päivän piti tulla.

 

Herra Friikki kulki minun takanani sinne sankarihaudalle. Hän sai varmaan tonnin rahaa stipendeinä. Hän oli päässyt suoraan opiskelemaan Helsinkiin fysiikkaa. Kun herra SY kysyi häneltä, miten hän aikoo käyttää ne stipendirahat, niin herra Friikki sanoi, että opiskeluun. Kun SY sanoi, ettei hän saisi olla niin tylsä, niin herra Friikki mietti hetken ja sanoi sitten: "Viinaan ja naisiin."

 

Äiti huutaa, että pitää lähteä kuvaan. Eli tähän päättyy ensimmäinen kirjoitukseni virallisestivirallisestivirallisesti ylioppilaana.

 

***

 

"I don't suppose we'll ever see them again."

"We may yet, Mr. Frodo. We may."

 

***