Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa viime aikoina. Yliopistolla on tosiaan alkanut se koodaus ja vaikka todella stressasin sitä, että miten pärjään niiden luonnontieteilijöiden joukossa, niin se on mennyt ihan hyvin. Opin niitä koodausjuttuja jotakuinkin yhtä hyvin kuin sillä meidän erikoistumisopintojen koodauskurssillakin. Meillä oli ensimmäiset palautettavat tehtävätkin ja sain tehtyä kaikki, joten se on rauhoittanut vähän, vaikka en vielä ole saanutkaan lopullista tietoa siitä, saanko kaikista pisteen. Automaattinen tarkastusohjelma kuitenkin hyväksyi ne, joten jos siellä ei ole mitään järjestelmällistä tyylivirhettä, niin eiköhän ne ihan hyvin menneet.

Mutta kiirettä on pitänyt. Tein koko viime viikon ensin latinan käännöstä (jostain syystä opettaja oli järkeillyt, että 9 sivua Caesarin tekstiä on ihan hyvä käännöstyö kahden muun käännöstehtävän lisäksi tälle kurssille...) ja sitten tein ne koodaustehtävät ja sen jälkeen olen vääntänyt gradun aineiston parissa. Se gradujuttu on tällä hetkellä hirveä sotku, mutta tapaan sen meidän graduopettajan huomenna kaksistaan, niin saan ehkä neuvoja.

Poistin tästä hirveän graduvuodatuksen, koska menin liiaksi yksityiskohtiin, mutta tiivistän sen siihen, että minulla on oma näkemykseni siitä, kuinka tulen etenemään, mutta firman edustajilla on melko erilaiset näkemykset asiasta. Minun mielestäni heidän näkemyksensä eivät vain ole kovin realistisia, koska jotenkin ihmeellisesti he vaikuttavat haluavan, että lähtisin rajaamaan sitä tutkimukseni aineistoa niillä tuloksilla, joita toivon tämän tutkimusprosessin aikana saavani. He sanoivat tosin taas, että tämä on todella tärkeä aihe ja tosi hyvä Amia että sinä tutkit nyt tätä, koska se todennäköisesti tulee hyödyttämään firmaa mahdollisesti jopa kymmenien vuosien ajan. Se kolikon kääntöpuoli on tosin se, että tämä minun työni on tärkeää, koska kaikki on ihan rempallaan, eikä kukaan tiedä mistään mitään, vaan insinöörit on tyypitelleet kaikki dokkarit suunnilleen arpomalla.

Mutta ehkä se nyt huomenna selkiytyy siellä sen opettajan kanssa.

Muuten minulla on ollut aika tasainen olo viimeisen viikon. Perjantaina oli tosin huono päivä ja terapiassa on käsitelty kaikenlaisia ruumiillisuuteen liittyviä juttuja, koska terapeuttini sanoi, että on todennäköistä, että yksi asia, joka aiheuttaa minulle välillä selittämättömiä huonoja päiviä jolloin vain ahdistaa on se, että kehoni voi fyysisesti huonosti. Niin kuin perjantaina kun olin terapiassa, minua ahdisti taas. Torstaina meni normaalisti stressaava Lester-kurssikin ihan hyvin, kun kai jotenkin pikkuhiljaa alan luottamaan siihen, että Lester ei vihaa minua. Niin voin olla sen takia rauhallisemmin mielin, vaikka me ei käytäisikään mitään superhienoa keskustelua tai jotain, koska tunnen, että minun ei tarvitse antaa itsestäni peliin 100% koko ajan kun olen hänen seurassaan. Tähän asti olen vain moittinut itseäni aina niiden yhteisten tuntien jälkeen, että "vitsit kun et sanonut mitään, nyt se ajattelee, että olet ihan idiootti" tai "vitsit kun sanoit jotain tyhmää, nyt se ajattelee, että olet ihan idiootti". Siinä ei vain ole voinut voittaa. Tai siis, tuntuu, että olisin voinut antaa itsestäni nyt syksyn aikana paljon paremman kuvan, olisin voinut tehdä enemmän asioita ja joitain tekemiäni asioita olisin voinut tehdä toisin. Mutta tästä alisuoriutumisestani huolimatta hän vaikuttaa pitävän minusta ja olevan kiinnostunut minuun liittyvistä asioista (jos ei romanttisessa mielessä, niin ainakin kaverina), joten nyt minulle on tullut jotenkin sellainen ahaa-elämys, että minun ei tarvitsekaan suoriutua täydellisesti. Välillä voin olla hermostunut, välillä minulla voi olla huono päivä ja välillä voi olla ylipuhelias päivä, mutta nyt minussa alkaa kasvaa tunne siitä, että sekin on ihan okei.

Mutta joka tapauksessa, perjantaina oli huonompi päivä ja me tutkailtiin sitä terapiassa kehollisten harjoitusten avulla. Terapeuttini oli kysellyt aluksi ne perusjutut, että miltä kehossa tuntuu, onko jossain jotain jumia tai kipuja tai muita tuntemuksia. Sanoin vain, että ei, koska missään ei oikein tuntunut miltään. Sitten minun piti painaa selkäni tiukasti sitä nojatuolin selkänojaa vasten ja tunnustella, miltä se tuntuu selässä. Yritin korjata asentoani muutamaan kertaan, koska se tuolin selkämys tuntui niin epämukavalta - kuin olisi nojannut selkäänsä johonkin kivikkoon. Sitten tajusin, että vika ei ollut tuolissa, vaan siinä, että niskani, hartiani ja selkäni olivat ihan jumissa. Terapeuttini sanoikin, että no jos olin kerran kertomani mukaan nukkunut edeltävänä yönä vain 2,5 tuntia ja tehnyt latinan käännöstä paitsi koko edellisen päivän ja lähes koko yön, niin myös aikaisemmat päivät, niin ei se ole mikään ihme, jos kropassa tuntuu vähän pahalta.

Outoa oli vain se, että minä en yhtään huomannut sitä ennen noita kehollisuusharjoituksia. Koska ilmeisesti suljen henkisten tuntemusten lisäksi myös ruumiilliset tuntemukset usein pois. Ja viikonloppunakin, kun minulla oli niin paljon kaikkea hommaa, niin ehkä en pitänyt tästä fyysisestä puolestani niin paljon huolta kuin olisi pitänyt. Ja tänään terapiassa mietittiin, että nämä minun ajoittaiset keskittymisvaikeuteni ja kyllästyneisyyteni ja mielenkiinnottomuuteni voivat johtua tällä hetkellä myös siitä, että en syö tarpeeksi. Kun on ollut niin kiire ja sitten kun tulen kotiin joko keskellä päivää pariksi tunniksi tai sitten illalla pitkän päivän jälkeen, ei vain yhtään huvita ruveta tekemään ruokaa. Ja koska olen yrittänyt viime aikoina välttää eineksiä ja noutoruokaa paitsi terveellisyyden, niin myös hinnan takia, olenkin usein korvannut lounaan tai päivällisen sulatejuusto-ruisleivällä tai corn flakeseilla.

Olen pitkästä aikaa normaalipainoinen, eikä tunnu siltä, että olisi vaarana, että syöminen jotenkin riistäytyisi käsistä, joten yritän nyt olla joustavampi itseni suhteen ja ajatella, että nyt kun seuraavan kuukauden ajan olen todella kiireinen, tärkeintä on, että syön jotain ravitsevaa. Vietin lihattoman lokakuun ja päätinkin sen jo tekemällä lihamurekkeen, mutta jotenkin minulla on ollut vähän huono omatunto siitä, että kun olen kiireinen, sorrun tuttuihin ja helppoihin ruokiin, kuten jauhelihakeittoon tai kanasuikalekastikkeeseen tai kanankoipiin, vaikka haluaisin kauheasti syödä enemmän kasvispainotteisesti. Se on kuitenkin työlästä, kun ei meillä kotona oikein koskaan tehty mitään kasvisruokaa, niin kaikki pitää itse keksiä ja kokeilla ja opetella. Kyllähän kasvisruokareseptejä on vaikka kuinka, mutta minulle ruoanlaitossa tärkeintä on se, että se kaikki hoituu mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti ja ruoka on syötävää eikä tuota yllätyksiä/pettymyksiä. Siis jotain tuttua ja turvallista, joka pitää kehon käynnissä.

Joten ehkä se auttaa tähän jaksamiseen vähän, vaikka toisaalta stressaan edelleen kaikkia painojuttuja ja mielelläni jatkaisin laihtumista. Koska edelleen vartalotyyppini muistuttaa sitä Xena / Floor Jansen -vartalotyyppiä sen tyypillisen nuoren ja hoikan yliopisto-opiskelijanaisen vartalotyypin sijaan, joka olisi minulle paljon mieleisempi ja jota näen yliopistolla jatkuvasti. Koska edelleen näen Lesterin selkeästi ennemmin sellaisen naisen kanssa, sellaisen lyhyen tai ainakin lyhyehkön ja hoikan ja tyttömäisen. En tiedä. Tuntuu, ettei hän ainakaan haluaisi ketään itseään pidempää ja painavampaa amatsoni-tyyppistä naista. En pysty keksimään ketään, joka haluaisi. Ja tämä on jotenkin tyhmä ajatus, koska suurimman osan ajasta nykyään jopa tykkään siitä, että olen näin pitkä ja olen oppinut myös hyväksymään sen, että en vain tule näyttämään supermallilta ikinä. Tämä keho, joka minulla on, on ihan okei, se on toiminut ihan hyvin ja koen suurimman osan ajasta näyttäväni ihan hyvältä. Tunnen oloni voimakkaaksi tässä kehossa ja vaikka se kuulostaa tyhmältä, niin välillä kun kävelen jossain, minulle tulee vähän sellainen amatsoni-olo, positiivisella tavalla: tuntuu, että näyn ja että pystyn ottamaan oman tilani haltuun. Joten tuntuu typerältä myöntää, että minua vaivaa se, että tämä oma kehoni, joka tuntuu nykyään ihan hyvältä, ei ehkä kelpaisikaan niille miehille, joista olen itse kiinnostunut.

Jotenkin stressaan myös sitä Lesterin bändin keikkaa. Tai sitä, että näen ne hänen bändiläisensä ja hänen bändiläisensä näkevät ehkä minut. Tai siis, ne meidän opiskelijaporukan ihmiset ovat oppineet jo tuntemaan minua, niin he näkevät minut ehkä enemmän niin kuin haluaisinkin ihmisten näkevän minut, mutta jos ne Lesterin bändiläiset näkevät minut, niin ainoa tieto välittyy heille siitä, miltä minä näytän. Joten miten voisin olla heille muuta kuin joku outo amatsoni-nainen, joka nyt ei ainakaan sovi Lesterille?

Olen kuitenkin menossa keikalle. Joko yksin tai sitten jonkun kanssa. Suunnitelmana on kysyä Arrowlta ensiksi, onko hän menossa jommalle kummalle keikoista ja sitten jos hän ei ole menossa eikä ole suostuteltavissa tulemaan kanssani, kysyn Annia mukaani. Molemmat tietävät Lesterin myös, joten se olisi jees. Arrow olisi ykkösvaihtoehto sen takia, koska toisaalta koen, että voisin luottaa siihen, että hän olisi tavallaan minun turvanani siellä koska opin tuntemaan häntä kesän aikana ihan kivasti ja hän varmasti ymmärtäisi, että minua hermostuttaa, mutta koska hän tuntee myös Lesterin bändiläisiä, minun ei tarvitsisi tuntea, että hylkään hänet, jos tulee tilaisuus jutella kaksistaan Lesterin kanssa. Ja vaikka Arrow on mies, hän on Lesterin kaveri ja Lester kyllä tietää, että Arrow on homo, joten hän ei voi saada vaikutelmaa, että minulla olisi jotain meneillään Arrown kanssa. Huono puoli Arrowssa on tosin sama kuin yksi hänen hyvistä puolistaan: hän tuntee ne Lesterin bändiläiset ja vaikka pyytäisin hänet mukaani, saattaisi olla, että silti päätyisin olemaan se ylimääräinen ja ulkopuolinen friikki, joka ei tunne ketään.

Toisaalta Annin kanssa olisi kiva mennä, niin voisi jutella hänen kanssaan ja voisi juoda vain kokista baarissa (Anni ei juo alkoholia) ja siihen voisi luottaa, että hän olisi tukenani. Ainakin kunnes tulee liian myöhä ja meno äityy liian kovaksi. Mutta minun pitäisi olla myös tukena hänelle siellä, joten jos pääsisinkin juttelemaan Lesterille, kokisin, että minun pitäisi pitää Anni mukana siinä keskustelussa, jotta hän ei kokisi, että hyljeksin häntä. Enkä minä haluakaan hyljeksiä häntä, koska hän on niin kiva!

Ei sillä, että muutenkaan lähtisin odotuksesta, että jotain tapahtuisi siellä keikalla minun ja Lesterin välillä, mutta olisihan se kiva, että olisi edes teoreettinen mahdollisuus siihen. Mutta ei, minulla on itse asiassa ihan hyvä fiilis siitä, että se Lesterin "iskeminen" ei ole ykkösprioriteettini siinä keikalle menossa. Syyni mennä Lesterin bändin keikalle ovat seuraavat (tärkeysjärjestyksessä):

  1. On kiva päästä kuuntelemaan musiikkia livenä.
  2. Haluan kuulla ja nähdä kun Lesterin bändi soittaa livenä.
  3. Haluan nähdä ja kuulla kun Lester soittaa.
  4. Haluan osoittaa läsnäolollani tavallaan tukea sille heidän bändilleen.
  5. Haluan osoittaa läsnäolollani tavallaan tukea Lesterille ja osoittaa, että olen kiinnostunut jostain, joka on hänelle tärkeää.
  6. Haluan nähdä Lesteriä vapaa-ajalla, jotta voitaisiin tutustua paremmin ja voisin yrittää jollain tavalla selvittää, voisiko meidän välille tulla oikeasti jotain.

Tässä nämä. Minusta tuo on ihan hyvä lista ja sen takia tuntuukin, että epävarmuudet Lesterin suhteen eivät sinänsä niin voi keikauttaa tuota haluani mennä tuonne keikalle, koska syyni haluta mennä sinne ovat hyvin musiikkikeskeisiä. Äh, vielä kun saisi jonkun mukaan. Olen myös miettinyt, että pitäisi kysyä vielä Lesteriltä, että tietääkö hän yhtään tarkempaa aikaa milloin he alkavat soittaa, kun ne tapahtumailmoitukset antavat aina vain sen aikaikkunan, jonka aikana kaikki illan bändit esiintyvät. Samalla voisin päättää paremmin kummalle keikalle menen ja ilmaista Lesterille suoraan, että olen tulossa (jos hän ei siis ole huomannut sitä, että olen Facebookissa merkinnyt olevani kiinnostunut näistä tapahtumista, joihin hän on ilmoittanut osallistuvansa).

Joo. Tein tänään jopa ruokaa. Tai "tein ruokaa", eli lämmitin tomaattikastiketta ja keitin pastaa. Mutta pitäisi syödä enemmän, kun huomaan, että ruoka menee alas jotenkin huonosti ja nytkin koko ajan jotenkin yököttää kun se tomaattikastikkeen hajuinen pastakulho on tuossa vieressä. Mutta terapeuttini sanoi myös sen, että se, että olen taas heräillyt keskellä yötä voi johtua myös yksinkertaisesti siitä, että minulla on nälkä. Ja sinänsähän se käy järkeen, koska kun herään yöllä ja pyörin unettomana, huomaan, että minulla on usein ihan hirveä nälkä. Mutta ajattelen silloin aina, että se johtuu vain siitä, että olen herännyt keskellä yötä ja olen väsynyt, koska väsyneenä on usein nälkäinen olo. Ja sitten kun saan lopulta nukuttua ja herään seuraavan kerran, menee tuntikausia ennen kuin tulee taas sellainen fiilis, että voisi syödä jotain.

Mutta jos tänäänkin olen syönyt ensimmäisen kerran joskus kolmen aikoihin iltapäivällä (kulhollisen corn flakeseja) ja sen jälkeen kulhollisen pastaa ja tomaattikastiketta illalla, niin ehkä minun pitäisi kiinnittää huomiota siihen, että söisin vähän enemmän ja vähän säännöllisemmin. Hmm, ehkä haen kiinalaista huomenna. Kung Po -kana voisi olla ihan hyvää vaihtelua.