Ääh. Mitähän taas sanoisi. Olen nukkunut tänään törkeästi ja silti on väsynyt olo. Tänään tulee vielä Hidalgo, jonka aion katsoa. Olen viettänyt paljon aikaa television äärellä nyt kun minulla on viimeinkin mahdollisuus katsoa sellaista ja joulunaikaan tulee sitä paitsi paljon hyviä leffoja.

Sain eilen vaihteeksi ahdistuskohtauksen. Joskus kahden aikoihin yöllä. Tämä ihmelääkitys on jatkunut nyt jo yli kaksi viikkoa, ei mitään erityistä muutosta, lieviä ahdistuskohtauksia paljon enemmän kuin ennen. Painajaisia enemmän, mustelmia tulee yhä normaaliin tahtiin, ei muutoksia ruokahalussa eikä mielialassa. Siis mikä riemu.

Äiti lisää minun ahdistuneisuuttani. Ei olisi koskaan pitänyt sanoa hänelle, että olen laihtunut hieman. En ollut alipainoinen edes, mutta hän alkoi käyttää kaikkien oireideni syynä syömättömyyttä. Jos minulla oli väsynyt olo, hän sanoi, että ei ihmekään, kun en syö. Ja jos päätäni särki, niin ”ei ihmekään kun et syö”. Ja minä vielä syön koko ajan. Hän jankuttaa asiasta ihan koko ajan ja yrittää pakkoruokkia minua kuin jotain syöttöporsasta. Minulla tulee aina syömisen jälkeen huono olo, mutta äiti vain hokee: ”Syö lisää, syö lisää, pakko syödä, ihan pakko syödä, no syöt sitten myöhemmin tänään, mutta pakko syödä.” Ja sitten kun käsken häntä lopettamaan ja että mitä enemmän syö, sitä huonompi olo tulee, niin äiti vain sanoo, että se johtuu siitä, kun syömiseni on mennyt sekaisin Kuopiossa. Joo, niin varmaan.

Painoni on lisääntynyt kaksi kiloa, joten olen nyt -4 kilossa. Olen ollut paljon laihempikin, kymmenen kiloa laihempi samanmittaisena, mutta äiti ei tehnyt silloin mitään, koska ei tiennyt painoani. Mutta nyt koska hän tietää, niin olen pakkosyöttämisen uhri. Ja minulla tulee huono olo ja tunnen oloni ahdistuneeksi. Ainakin tiedän, etten kerro hänelle enää mitään. Tämä on vain seitsemän kiloa, minulla on paljon pahempiakin ongelmia.

En muista, miten paljon painoin silloin, kun oli penkkarit, mutta silloin äiti sanoi, että kylläpäs kasvoni näyttävät lihavilta. Ja nyt olen ainakin suunnilleen samanpainoinen ja nyt hän pakkosyöttää minua. Mikä logiikka? Minä sitä paitsi vihaan sitä, miten hän pakkosyöttää muita. Hän ei osaa sanoa edes ”ei” veljelleni. Veli on reilusti ylipainoinen ja se on hänelle erityisen vaarallista hänen kehitysvammansa takia, jolloin syömisen säätely olisi erityisen tärkeää. Mutta vaikka äiti aina hokee, että pitäisi laihduttaa, niin silti hän mättää aina kauheat määrät ruokaa veljen lautaselle.

Veli ei itse ota ruokaa, äiti antaa hänelle. Jos veli sanoo, että haluan enemmän, niin äiti sanoo ensin, että ei, mutta kun veli sanoo uudestaan, että hän haluaa enemmän, niin äiti antaa lisää. Niin helppoa se on. Minä olen ainoa normaalipainoinen meidän perheestämme ja se on täysin kiinni minusta. Pienestä asti syöminen oli minulle jotenkin hankalaa ja kun minulla ei ollut enää nälkä, sanoin jyrkästi ei ja kieltäydyin syömästä. Veljen sairauteen kuuluu, että häneltä puuttuu joitain kylläisyyttä ilmaisevia juttuja, joten hän tuntee olonsa nälkäiseksi, vaikkei oikeasti olisikaan. Siksi äidin merkitys ruoan määrän säätelijänä olisi kaikkein tärkein.

Äidin hössäys koskee Dostojevskia ja Tolstoita myös. Äiti on koko ajan tunkemassa niille ruokaa. Minun on pitänyt pariin kertaan sanoa jyrkästi, että ei, ei saa antaa. Tänäänkin pienten häkki siivottiin taas, eikä niille annettu sitten sen jälkeen kuivaruokaa, jotta ne söisivät turkin kuntoa parantavat ruokapelletit, joita ne eivät syö, jos saavat muuta. Äiti on koko päivän hokenut, että niille pitäisi antaa jotain ruokaa ja aina kun Tolstoi ahdistuneena häkkiin telkeämisestä järsii kaltereita, äiti sanoo minulle, että se tekee niin varmaan siksi, että sillä on niin nälkä.

Jos äidistä olisi kiinni, hän syöttäisi rakkaat rottani samanlaisiksi ympyröiksi kuin veljeni. Ja sitten hän valittaa vielä minulle, että minä en pidä rotistani huolta. Kyllä minä niistä huolta pidän. Pidän huolen siitä, että ne pääsevät joka päivä häkistä pois ja että niillä on ruokaa aina silloin kuin ne tarvitsevat. Kupissa on aina ruokaa, mutta tietysti ne tekevät niin, että ensin napsitaan herkuimmat palat ja lopuksi jäävät kaikki niiden mielestä inhotukset. Ja sitten äiti sanoo, että minä en pidä niistä huolta, jos kuivaruokakuppi ei ole koko ajan kukkurallaan – eiväthän ne saisi tarpeeksi monipuolisesti vitamiineja, jos ne söisivät vain niitä herkkupalojaan.

Niitä ei myöskään tarvitse olla näpelöimässä koko aikaa. Äiti ei tiedä mitään rotista, mutta silti hän käyttäytyy kuin olisi niiden suhteen asiantuntija. Olen vihdoin saanut luvan ulkoiluttaa niitä olohuoneen sohvalla samaan aikaan, kun katson itse jotain elokuvaa. Sitten kymmenen minuutin jälkeen äiti sanoo aina, että eivätköhän ne ole jo ulkoilleet tarpeeksi, parasta viedä ne takaisin häkkiin.

Veli on myös hieman ärsyttävä. Kuten kaikkien eläinten suhteen, hän on täydellisen ihastunut rottiin. Hän näpelöisi niitä koko ajan, jos vain voisi ja siksi aina kun ulkoilutan rottia, hän liimaantuu kylkeeni inisemään rotille jotain. Hän haluaisi, että ne olisivat hänen sylissään koko ajan. Ne eivät koskaan nuku edes minun sylissäni! Ne voivat joskus kiivetä syliin, mutta harvoin viipyvät hetkeä kauempaa. Ne eivät myöskään ole mitään erityisen rapsutushaluisia.

Qaro, meidän koira, joka kuoli, olisi voinut istua tuntikausia rapsutettavana, niin kai äiti sitten vertaa rottia siihen. Paitsi sen suhteen, että hän pitää rottia paljon typerimpinä. Ja vaarallisempina. Qaro puri minua ties miten monta kertaa, mutta se oli aina okei. Sen sijaan, kun hän työnsi salaattia häkin kaltereiden läpi ja toinen rotista nappasi tarjotun palasen ahnaasti, se haukkasi samalla vähän äidin sormesta. Iho ei mennyt edes rikki, mutta äiti huusi kuin syötävä. Ja sitten rotat olivat taas viheliäisiä otuksia.

Hmm, tämän kappaleen ja edellisen kappaleen välissä oli sitten muutama tunti, kun katsoin sen Hidalgon. Ihan hieno leffa. Nyt pääsen taas valittamaan hetkeksi. Otin jo rauhoittavan lääkkeen, niin tänään saa nukuttua taas. Tänään heräsin joskus yhdeksän aikoihin (eilen otettu puolikas rauhoittava yöllä ahdistuskohtaukseen) ja keskipäivällä menin uudestaan nukkumaan, kun väsytti. Heräsin joskus puoli kuuden tienoilla. Ihan pienet nokoset vain. Ja sitten kun tuli Avara luonto, nukuin jonkin aikaa sohvalla, kun en yksinkertaisesti pysynyt hereillä.

Sentään joskus saa nukuttua, mutta yhtämittaisesti nukkuminen on jotenkin hankalaa. Edellisen kerran, kun nukuin yli kuusi tuntia milloinkaan, oli luultavasti silloin miittiä seuranneena päivänä, kun nukuin sen 18 tuntia. Ja ei, päivätorkut eivät vaikuta siihen, miten nukun öisin. Äitikin jo sanoi, että minun pitäisi yrittää pysyä vain hereillä, jotta jaksaisin nukkua yöllä, mutta ei siitä ole apua.

Jouluaattona en ehtinyt nokosia ottamaan, vaan valvoin koko päivän. Sinä yönä en myöskään ottanut rauhoittavaa, koska olen yrittänyt ottaa sitä mahdollisimman vähän. Ja ajattelin, että nukkuisin helposti koko yön, koska en ollut nukkunut nokosiakaan ja edellinen yö oli jäänyt lyhyeksi. Nukahdin ihan tyytyväisenä ja nopeasti jo reilusti ennen keskiyötä, mutta heräsin ensimmäisen kerran jo yöllä yhden aikoihin. Sain nukuttua hetken (puolesta tunnista tuntiin) kieriskelyn jälkeen, mutta heräsin uudestaan neljän kieppeillä. Sitten ei uni enää tullut.

Hmph. Tiedä sitten, missä on oikein vika, kun kaikki nukkumiseni on pätkäunta. Ja nukun kaiket päivät ja yöt. Hereillä olen oikeastaan vain aamuisin ja iltaisin. Se harmittaa hieman. Nukkumisesta on muutenkin tullut kauheaa työtä ja se tuntuu ärsyttävältä. Ja äiti on tietysti sitä mieltä, että ei minun kannata niitä rauhoittavia käyttää, kyllä minä pystyn nukkumaan, jos olen vain tarpeeksi väsynyt.

Isästäni ei ole mitään valitettavaa – hän on kyllä sama idiootti kuin aina ennenkin, mutta ei ole tehnyt mitään poikkeuksellista. Hän on aina idiooteista idiootein, mutta siihen on joutunut jo tottumaan. Siitä on hankala enää pahentaa. Hän kylläkin vaihteeksi kommentoi talon toiselta puolelta joka välissä Hidalgon jotain kohtaa. Ei onneksi kauheasti, mutta ihan liikaa kuitenkin.

En ole kuullut Nanista jouluaattoa edeltävän päivän jälkeen. Varmaan hän lähettää tekstiviestin jonain lähipäivänä. En ole kuullut kenestäkään muustakaan. Eilen, kun sain sen ahdistuskohtauksen, juttelin yhdelle netti-ihmiselle mesessä. Sellaisina hetkinä tulee kauhea tarve puhua. Onnistuin järkyttämään häntä hieman. Että kiva. Ei hänen, tai yhtään kenenkään muunkaan, pitäisi järkyttyä jostain, mikä tulee vain minun pääni sisältä.

Joskus se tuntuu vain todella pahalta. Rankalta. Jos jokaisen maailman ihmisen voisi laittaa kokemaan sellaista yhden päivän, niin ehkä joku sympatisoisi tai ymmärtäisi. Kaikki painajaiset ja ahdistuskohtaukset ja tämä väsymys ja epätietoisuus siitä, mikä tämän kaiken aiheuttaa. Sen miettiminen, että onko minun aivoissani ehkä jotain vikaa. Minusta ainakin tuntuu, että olen ollut jollain lailla ”viallinen” jo pienestä lähtien.

Ihan pienenä sain unikauhukohtauksia. Aloin keskellä yötä huutaa kauhuissani niin lujaa kuin saatoin ja yritin juosta pakoon. Silmäni olivat auki, mutta en nähnyt mitään, en ollut hereillä. Ja sitten kun heräsin lopulta, olo oli aina pelokas. Ja sitten silloin kolmannella luokalla tuli se pätkä, kun en mennyt kouluun. Ihan tyhjästä, ihan varoittamatta. Siihen ei ollut mitään syytä, minäkään en tiennyt, miksi minulle kävi niin, en tiedä vieläkään. Ja nyt tämä. Masennusta ja ahdistuskohtauksia. Ja uutena taakkana käsittämättömältä tuntuvaa uupumusta, syyttä ilmestyviä mustelmia ja unettomuutta.

Mikä minussa on vikana? Miksi tämä kaikki sattuu juuri minulle? Kaikkiin näihin liittyy todennäköisesti ainakin jotain psykologista. Niihin liittyy myös se, että vaikka minä pyrin aina osaamaan selittämään kaikenlaista, näitä asioita en pysty selittämään. Kukaan ei ole pystynyt selittämään minulle näistä mitään.

Mainitsin sille lääkärillekin siitä, kun en mennyt silloin kouluun kolmannella luokalla ala-asteella. Häneltä kuulin ainoan mahdollisen selityksen, joka minulle on tarjottu. Monet ovat kuulleet siitä, monet eri lääkärit, joille en pystynyt sanomaan sanaakaan. Kaikki kyselivät minulta, että miksi en mene kouluun, kiusataanko minua ehkä. Mutta se meni väärin päin. Minun olisi pitänyt kysellä heiltä, että miksi minulle kävi niin. Kukaan ei ikinä sanonut mitään. Minulle sanottiin vain, että olin ilkeä lapsi, joka laittoi vanhempansa kärsimään ihan vain silkkaa ilkeyttään. Ja sitten kun toimin taas sillä lailla kun on määrätty, että normaalin ala-astelaisen kuuluu käyttäytyä, millään ei ollut enää väliä. Ei ollut väliä syyllä, ei minulla – pelkästään sillä, että toimin sillä lailla kuin piti.

Se lääkäri Kuopiossa sanoi jotain siihen tyyliin, että välillä paine kasvaa liian suureksi ja sitten psyyke kaatuu. Vähän samalla lailla kuin tietokone kaatuu, jos sitä ylikuormitetaan. En kuitenkaan muista, että silloin olisi tapahtunut mitään erityistä. En minä muista, että silloin olisi ollut erityisiä paineita – minusta oli kiva olla koulussa.

Sen ymmärtäisi, jos nämä kaikki asiat olisivat tapahtuneet eri ihmisille. Mutta eikö ole epätodennäköistä, että tällaiset asiat olisivat ihan sattumalta sattuneet minulle? Eikö evoluution tarkoitus ole karsia heikot? Ne, jotka eivät pysty sopeutumaan...

Olen miettinyt iäisyyksiä, miksi juuri minä. Miksi juuri minulle käy näin, miksei jollekin muulle. Olen keksinyt kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että olen sopeutumaton. Olen liian erilainen kuin muut. Minussa ei ole mitään vikaa, vaan olen pelkästään erilainen ja ajattelen erilailla. Se kasaa paljon paineita ja stressiä ja siksi se rasittaa mieltäni, ihan huomaamattakin. Toinen vaihtoehto on se, että minun aivoissani on jokin vika, jokin kehitysvika, mutaatio, joka oirehtii tällä tavalla. Totta puhuen, en tiedä, kumpi olisi kauheampi vaihtoehto. Minä en halua olla yksin pelkästään erilaisuuteni takia. Enkä minä halua olla erilainen vain jonkun typerän selittämättömän sattuman takia.

Minun pitää mennä nukkumaan. Niin... Ehkä voisi lopettaa kliseeseen, johon on joka päivä pakko uskoa, vaikka se tuntuukin välillä äärettömän hankalalta: ehkä huominen on tätä päivää parempi.