Olen miettinyt tänään paljon sitä, että kuka minä olen, millainen minä olen. Tuntuu, että olen viimeisen vuoden aikana vain kadottanut itseni. Aikaisemmin vaikka olin todella surullinen ja yksinäinen, tuntui, että minussa oli silti se kipinä jossain sisällä, jonkinlainen sisäinen voima selvitä vastoinkäymisistä.

Tai siis, kun minua kiusattiin koulussa, se oli kauheaa, se oli todella raskasta, mutta pidin puoleni. Yksin koulussa kävelin pää pystyssä, ihan kuin minua ei olisi haitannut. Pelkästään se, että kommunikoin eleilläni, se että vaikka minulla ei ollut kavereita enkä puhunut ihmisille, niin mielestäni tein kuitenkin hyvin selväksi sen, kuka minä olen, että olen kaikesta ujoudesta ja hiljaisuudesta huolimatta todella voimakas persoona tavallani. Sama kotona. Vaikka olisi ollut väkivallan uhka tai muuta, niin pidin pääni. Vaikka kuinka vihasin itseäni ja halusin kuolla, silti annoin kaikkien kotonakin ymmärtää, että minua ei kohdella niin.

Thomasinkin kanssa loppujen lopuksi päätin, että selvä - hän ei halua minua, ei väkisin. Ja minä todella pidin Thomasista, Enemmän kuin kenestäkään ikinä, Jaska mukaan luettuna. Silti tein hänellekin selväksi, että minä olen minä, enkä koskaan liittynyt siihen suunnattomaan fanityttölaumaan, joka ei koskaan kyseenalaista mitään hänen tekemisiään. Leeville tein myös selväksi, että jos sinulla on suhde jonkun varatun naisen kanssa, niin minua et saa. Senkin jälkeen kun hän oli eronnut tästä naisesta, kliseisesti sanoen minulle, että hän ei halunnutkaan jakaa ketään, jotenkin onnistuin säilyttämään osan ylpeydestäni.

Ehkä se oli syksyllä, kun aloin kadottamaan itseäni. Silloin kun päätin, että ihan sama, miksi minun pitää ottaa kaikkien tunteet huomioon, miksi minun pitäisi tehdä aina oikein, kun kukaan ei tunnu kohtelevan minua samalla tavalla. Tuolla perustelin sitten sitä, että pyöritin tavallaan kahta miestä yhtäaikaa.

Sitten tuli draamaa, neliödraamaa. Siinäkin kai kadotin lisää itseäni. Piti taistella sen kanssa, mikä oli oikein ja mikä tuntui hyvältä, enkä ylipäätään tiennyt edes mitä halusin. Kun välit menivät Alisaan ja Leeviin, tuntui hetken siltä, että olisin saanut itseäni takaisin. Että olisin ollut taas se, mitä olen: en käytä aikaani ihmisiin, joista en oikeasti välitä, life is too short, jne.

Sitten alkoi uusi ja uljas suhde. Kaikki ei sujunut hyvin, mutta se oli jotain niin ihmeellistä, että tuntui kuin olisin ollut ihan uusi ihminen osittain. Vasta nyt muistin, että kun me Jaskan kanssa aloitettiin tämä toinen suhde, sen oli tarkoitus olla "semivirallinen" ja "semivakava". Yritin pitää puoliani kuitenkin, vaikka välillä se johti riitoihin. Tein paljon kompromisseja ja yritin oppia olemaan niin tiiviissä suhteessa jonkun toisen kanssa. Se oli vaikeaa ja ehkä siinä minä luovuin taas osasta itseäni, vaikkakin ehkä se oli hyvä: pystyin päästämään toisen ihmisen lähelleni, tiiviiksi osaksi elämääni.

Vaikka Jaska välillä möhli ja ajoittain todella pahastikin, niin se yhteys, mikä meillä oli... Olen yrittänyt sitä selittää monelle, mutta tuntuu, että en vain pysty. Jaska kohteli minua hyvin, hän kohteli minua paremmin kuin kukaan koskaan aikaisemmin ja sitten jossain vaiheessa ajattelin, että voiko elämä oikeasti olla tällaista? Onko olemassa tosiaan tällaisia ihmisiä, jotka kohtelevat minua paremmin kuin olin saattanut edes kuvitella.

Kai minä vain rakastin sitä uutta elämääni, sitä, että yhtäkkiä en ollutkaan yksin. Ja vaikka minusta välillä tuntuu, että ihmisten seurassakin olen yksin, Jaskan kanssa se ei oikein koskaan ollut niin. Mietin, että jos tuo suhde olisi ollut yhtään niin kuin mikään aikaisempi, olisin jossain vaiheessa jo itse antanut Jaskalle kenkää meidän suhteesta. Niin kuin se Ateena-fiasko. Aikaisempi Amia olisi tuossa vaiheessa sanonut, että selvä, tämä oli sitten tässä. Ja muutkin riidat ja Jaskan eristäytyminen... Aikaisemmin olisin ajatellut, että olisin pitänyt puoliani hieman paremmin.

Nytkin, kun tuon todella epäkypsän eron jälkeen vain halusin hänet takaisin, halusin vain halata häntä ja sanoa, että älä mene, kiltti, älä jätä minua, anna minä korjaan asiat. En tunnista itseäni tuosta. Joku mies jätti minut, vain töksäyttäen, syytti läheisriippuvaiseksi, loukkasi todella, mutta silti olin suunnilleen heittäytymässä hänen jalkojensa juureen ja anelemaan häntä takaisin.

Puhuttiin Jaskan kanssa tänään Facebookissa, todella pitkästä aikaa. Tarkoitus oli vain sopia huomisesta yhteishengauksesta rannalla, kun todella halusin mennä sinne, niin ajattelin vielä sanoa tuon Jaskalle ja mainita, että nyt kun ollaan asiat puhuttu, niin luulisi, että voidaan olla samassa paikassa samaan aikaan. Keskustelu meni kuitenkin jotenkin syvemmäksi, kuin olin tarkoittanut.

En edes ollut kirjautuneena sisään, kun sain tekstiviestin Sallalta. Hän kirjoitti, että Jaska ei tulekaan, haluatko sinä tulla? No, siinä vaiheessa kirjauduin sisään ja samalla näpyttelin Sallalle viestin, että no ehdottomasti! Sitten alkoi keskustelu Jaskan kanssa. Olin laittanut sen kysymykseni hänelle jo aikaisemmin päivällä ja hän oli vastannut siihen, että eilisen asiat olivat pyörineet hänen päässään ja hän oli päässyt nukkumaan vasta seitsemältä aamulla. Sanoi palaavansa asiaa myöhemmin.

Mutta keskusteltiin, sanoin, että kuulin, että hän ei tulekaan. Jaska sanoi, että meneekin käymään vanhempiensa luona lähipaikkakunnalla. Sitten mietti, että ehkä voisi tulla myöhemmin sinne. Mietittiin sitten, että onnistuisiko se, kun sitten kesken kaiken Jaska sanoi, että Salla oli laittanut hänelle viestin: "Älä sit ilmestykään, pyysin Amiaa."

Ja arvaako kukaan, mitä seuraavaksi tapahtui? No aivan oikein, mitä muutakaan olisin tehnyt kuin järkännyt asiat niin, että Jaska saa tulla. Hän kuitenkin sanoi miettineensä, että mitä siitä tulee, jos ollaan samassa paikassa, kun kuulemma eilinen tapaaminen minun kanssani sekoitti hänen ajatuksiaan aika paljon, etenkin kun hän näki, miten surullinen olin.

Mainitsin jostain syystä hänelle myös ohimennen sen, että taas tuli tehtyä hänelle uusi palvelus, olen todellinen pushover. Jaska sitten siitä kyseli, että mitä meinaat ja yritin sitten jotenkin selittää tätä tilannetta hänelle ja jotain, mitä jotkut ovat tästä tilanteesta sanoneet. Jaska kuitenkin sanoi taas jotenkin todella hyvin kaiken. Hän ihmetteli, että kummallisia kavereita sinulla - eikö heidän kuuluisi olla sinun tukenasi, päätit mitä tahansa. Ja minun lisäkseni vain hän tietää, mitä meidän suhde on ollut. Sitten hän myös sanoi, että mitä jos kuuntelisit sydäntäsi etkä sitä, mitä muut sanoo, ja että olet mitä olet, etkä sitä mitä jotkut muut sanovat.

Tuntuu, että vieläkin, vaikka me ollaan erottu, Jaska silti onnistuu jotenkin tukemaan minua. Ja minun pitäisi uskaltaa olla enemmän sitä, mitä olen. Olen todella pitkään yrittänyt olla todella diplomaattinen ja vaikka se toisaalta on jotain, mitä olen myös, nykyisin vähän kaikissa tilanteissa, kaikenlaisten ihmisten kanssa, jätän paljon sanomatta, jätän mielipiteitäni sanomatta, jotta minusta pidettäisiin. Toisaalta se on tyhmää, koska viime vuonna minulla oli eniten kavereita, tutustuin upeisiin ihmisiin, ja silloin olin enemmän sitä, mitä olen.

Nyt sitten kun tuntuu, että kavereita on vähemmän ja ylipäätään ihmisiä, joiden kanssa kaverustua, on niin paljon vähemmän, jotenkin ehkä paniikissa yritän olla jotain, mitä ajattelen muiden haluavan. Jaska halusi aina, että olen mitä olen, mutta toisaalta hänenkin kanssaan minulla oli sama ongelma. Tein paljon kompromisseja ja jätin asioita sanomatta, koska en halunnut loukata Jaskaa, ja kaikin tavoin yritin olla jotain, joku, johon hän voisi rakastua. En tiedä, missä menee se raja. Toisaalta sitten hänen kanssaan olin eniten minä. Oltiin niin tiiviisti yhdessä, oltiin niin läheisiä, että siinä tulee väkisinkin esille ne toisen persoonan piirteet, vaikka niitä kuinka yrittäisi välillä häivyttää.

Mutta nyt, kun olen reilun vuoden saanut kokea sitä, millaista on, kun on ihmisiä ympärillä, pelkään sitä, että tämä olisi vain ohimenevä tilanne elämässäni. En tarkoita vain Jaskaa, vaan ihmisiä ylipäätään. Viime keväänä olivat Thomasin bileet, siellä tapasin ihmisiä ja silloin sain lopultakin voimaa tehdä eron entiseen kotiini, siihen missä kasvoin. Ja vaikka Thomasin bileet sitten jäivät minulta, minulla oli siltikin kavereita, oli ihmisiä joiden kanssa oleskella, joita kutsua leffailtaan, jne.

Mutta ne ihmiset ovat vähentyneet eikä uusia ole tullut tilalle, niin jotenkin epätoivoisesti tarraudun kiinni jokaiseen tilanteeseen, jossa voisin saada kavereita. Tai tarrauduin. Viimeiset kuukaudet olen ollut vain niin väsynyt ja niin allapäin, että en vain ole jaksanut mitään. Kun minulla oli Jaska, se oli niin ihmeellistä, miten hyvin meillä synkkasi. Sitten kun olisi pitänyt kaveerata muiden kanssa, huomasin vain ajattelevani, että en jaksa edes yrittää, kun verrattuna Jaskaan, ne kaikki ihmiset olivat joitain hiilellä piirrettyjä epämääräisiä ihmishahmoja, joiden kanssa minulla ei tuntunut olevan oikein mitään yhteistä.

Ja nyt ei ole Jaskaa. Tai toisaalta on. Ehkä jotkut piirteeni kuitenkin alkavat palata, vaikka nämä kaksi viikkoa olen tuntenut oloni lähinnä tyhjäksi kuoreksi, suurimmalta osin kuolleeksi ihmisraunioksi. Kun Jaska sanoi tuon, että hänen ajatuksensa olivat menneet sekaisin, kun hän oli nähnyt hänet - mietin, että häntä kaduttaa ero, vaikka hän ei sitä suoraan sanonutkaan. Mutta siinä kohtaa minä olin taas vahva, olin taas jotain, mitä joskus niin kauan sitten, ja tein sen, mikä oli oikein.

Sanoin hänelle, että jos tuo tapaaminen oli hänelle vaikea, niin kannattaa varautua pahempaan, koska niiden minua rauhoittavien lääkkeiden ansiosta olin harvinaisen hyvin kasassa. Pahoittelin sitä, että olin sotkenut hänen ajatuksiaan, mutta sanoin, että pelkästään se, että hänelle tekee pahaa nähdä minut surullisena, ei ole yhtään mikään syy palata suhteeseen. Sanoin, että vaikka minulla on häntä ihan todella kauhea ikävä ja että olen vain niin surullinen tästä erosta, ja todella haluaisin suhteen takaisin, niin en haluaisi sitä suhdetta takaisin säälistä, vaan ainoastaan siitä syystä, että hän haluaisi suhteen takaisin yhtä paljon kuin minä, ja että tässä vaiheessa se ei näytä niin todennäköiseltä, että sellaista kohtaa tulisi.

Tuo sattui, se todella sattui, ja jos oltaisiin oltu kasvotusten, en ehkä olisi pystynyt sanomaan tuota. Silloin kun ollaan kasvotusten, niin paitsi että näen ja kuulen hänet, niin se hänen olemuksensa, on se entinen, se turvallinen, sellainen, että vaikka mitä olisi tapahtunut, ja vaikka miten olisin päättänyt, että tällä kertaa kun nähdään, niin tyyppi ei taatusti saa koskea minuun. Ja sitten minä olen se, joka tunkee hänen syliinsä. En tiedä, mistä tuo johtuu, mutta se on vain jotain niin voimakasta.

Toisaalta sitten minussa on vielä kolmaskin puoli. Jos puoli numero 1 on se "needy chick", joka heittäytyy Jaskan eteen anelemaan hänen rakkauttaan, ja puoli 2 on tuo rehellinen, mutta realistinen, looginen, mutta ilman että tunteet on kokonaan kytketty pois. Maltillinen ja omanarvontietoinen - jos tuo nyt on edes sana. Kolmas puoli on sitten se, joka on aika lähellä tuota ykköstä: se on juonikas puoli, joka ei kylläkään anele, mutta yrittää juonitella - jopa huijata - Jaskan rakastamaan minua.

Esimerkiksi huominen rantakeikka. 1. haluaa Jaskan sinne, koska ikävöi Jaskaa niiiin paljon. 2. haluaa Jaskan sinne reiluuttaan, niin, että tämä ero olisi kaikille mahdollisimman mutkaton, eikä tarvitsisi vältellä toisia tai jakaantua eri leireihin. 3. haluaa Jaskan sinne, koska Jaska itse sanoi, että minut nähtyään hänen ajatuksensa menivät sekaisin, ja aikaisemmin sanoi, ettei edes tiedä haluaako nähdä, kun pelkää että se laukaisee liian voimakkaan ikävän ja katumuksen, ja tämä 3. haluaa että Jaska saa muistutuksia siitä, mitä on itse päättänyt heittää pois ja toivoo, että Jaska tajuaisi ettei halua menettää mitään niin ainutlaatuista.

Tiedän, että osa noista ajatuksista on tyhmiä, mutta parempi saada ne ulos ja ylipäätään myöntää, että ajattelen noin, sillä vaikka kuinka yritän olla jotain, vaikka haluan päättäväisesti ajatella jotain, tuntea tai olla tuntematta jotain, se ei vain toimi. Ehkä tämänkin takia olen itse ollut itselleni vieras välillä - koska en haluaisi myöntää, että minussa on jotain tuollaista, että tunteet vievät minua niin voimakkaasti, että välillä tuntuu, että kaikki järki lentää ikkunasta ulos.

Ehkä olen vielä liian nuori. Tai muuten uusi tällaisissa asioissa. Ja vaikka en haluaisi antaa ympäristön odotuksien vaikuttaa itseeni, niin ne silti vaikuttavat, ja tunnen oloni tyhmäksi tai muuten epäkelvoksi, koska olen näin "vanha" jo, eikä minulla ole Jaskan lisäksi ollut koskaan ketään. En ole koskaan sanonut kenellekään "rakastan sinua", eikä kukaan ole koskaan sanonut sitä minulle. Monet ovat kyllä sanoneet, että se on kyllä ehkä parempi näin kuin että säntäisi suhteesta suhteeseen, ja toisaalta olen samaa mieltä, enkä itse haluaisi tuota, mutta jotenkin ajattelin, että vain olemalla minä, saisin jonkun, mutta ketään ei ole oikein näkynyt.

Mutta yhä vain mietin, kai kidutan itseäni tällä ajatuksella, että miksi Jaska pitää minusta, välittää, ja tuntee vetoa minua kohtaan, mutta ei kuitenkaan rakasta minua. Tiedän, että tämä kuulostaa todella omahyväiseltä mitä nyt sanon, mutta en vain ymmärrä, miksi hän ei rakasta minua.

Plääh. Kirjoitan nyt vain niin paljon, enkä tiedä onko se hyvä vai paha. Ainakin saan ehkä jotenkin asioita järjesteltyä. Mutta odotan kyllä terapian alkua. En oikeastaan siksi, että saisin puhua niistä asioista, vaan jotta saisin jonkinlaista näkökulmaa tähän kaikkeen joltakulta, joka on kuullut todella paljon niistä kaikkein syvimmistä ajatuksistani.

Huominen kyllä pelottaa, mutta yritän tällä kertaa mennä lääkkeittä. On myös niin vaikea olla toivomatta, että Jaska muuttaisi mielensä. Ja juuri mietin, että jos menen sinne rannalle, niin varmaan koko ajan kyttään, että tuleeko Jaska, tuleeko Jaska, ja jos hän ei ilmestyisikään, olisin varmaan todella pettynyt. Mutta yritän nauttia rannasta, vieläpä uusissa hienoissa bikineissäni, jotka ostin Lontoosta. Piti käyttää niitä Yyterissä Jaskan kanssa, mutta niin... Enkä ole ikinä käyttänyt bikineitä julkisella paikalla, ja mietin, että jos siltä tuntuu, voisin jopa ensimmäistä kertaa elämäni aikana uida järvessä. Ehkä saan jotain irti tuosta.

Ai niin, yksi pikkurotista on huonona. Se oli jäänyt keskiruumiistaan kiinni lakananriekaleen reikään ja ilmeisesti oli ollut siinä jonkun aikaa. Se oli aika tiukassa ja sittenkin kun sain sen irti, sen turkissa näkyi painauma, ja sen etutassut ovat kuin krampissa, "ranteesta" 90 asteen kulmassa. Se oli aikaisemminkin jo muita hieman pienempi, mutta nyt se on todella pieni ja riutunut verrattuna muihin. Emokin vähän hylkii sitä. Kasvattajatuttuni sanoi, että niin välillä käy ja että usein auttaa, kun turvotus laskee. Toinen tuttu sanoi, että hänelläkin oli käynyt niin ja että vaikka pieni poikanen saatiin irti siitä, se kuoli muutamaa päivää myöhemmin. Oli niin kurja katsella sitä ja nyt olen yrittänyt pitää pulleimmat poikaset kanssani sängyllä, jotta tämä pikkuinen raukka saisi enemmän maitoa ja vahvistuisi. Se kuitenkin näytti ja edelleen parin tunnin jälkeen näyttää siltä, että se ei tule selviämään.

Enkä edelleenkään tiedä kuka olen, tai millainen olen. Paitsi että olen surullinen ja tällä hetkellä tuntuu, että asiat menevät vain pieleen, kasaantuvat hirveäksi kasaksi. Enkä jaksa välittää, eikä minua kiinostakaan mikään.