En tiedä miksi, mutta eilen kaivoin jälleen esiin vanhat kirjoitukset sulle. Mä luin niitä ääneen nauhalle ja kuuntelin sitten. Tuntu jotenkin typerältä lukea huolehtimista siitä, että sä puhut mulle vaan muodollisesti, kun sä et enää puhu mulle lainkaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja mä lupasin, että mä lähetän nämä sulle. Tai niin mä kyllä teinkin. Sä et vaan sattunut koskaan lukemaan niitä. Nyt mä kuitenkin harkitsen taas näiden lähettämistä. Aika tyhmää.

Mutta se valinta, jonka sä sanoit että mun täytyy tehdä. Että mun pitää valita joko sut tai C. Nyt mä oon jälkeenpäin tajunnut, että mun olisi pitänyt kieltäytyä valitsemasta. No, mä valitsin silloin kuitenkin C:n. En mä tehnyt niin kuin mä olisin halunnut. Mä olisin halunnut olla uskollinen sulle ja Nanille ja valita teidät. Lopulta mä en tehnyt sitä päätöstä sen mukaan, mitä mä halusin. Mä valitsin sen vaihtoehdon, joka oli oikein. Tosi usein mä mietin, miten asiat olis, jos mä olisin valinnut toisin. Varmaan mä olisin yhä se ulkopuolinen niin kuin aina teidän kanssa.

 

Mulla on kamala ikävä teitä. Kaikista julminta on se, että kun mä tein sen, mikä oli oikein, enkä sitä mitä mä halusin, niin mä kärsin siitä vielä enemmän. Sun lisäksi mä menetin vielä Naninkin. Ei se tunnu samalta olla C:n kanssa, kuin teidän. Mutta se oli ainoa oikea valinta kaikesta huolimatta. Ketään muutakaan sä et pakota valitsemaan itsesi ja C:n väliltä. Et ketään muuta.

 

Mä oon kirjoitellut siitä sille mun psykologille ja se sanoi, että mä tein väärin sen, kun mä yritin liikaa. Mä yritin liikaa olla teille mieliksi ja tehdä niin kuin te halusitte. Mä yritin tehdä kaikkeni, jotta te olisitte kunnioittaneet mua tasa-arvoisena ihmisenä, eikä ylimääräisenä hylkiönä.

 

Mun on monta kertaa tehnyt mieli haukkua sut pataluhaksi C:lle tai Nanille tai kenelle tahansa muulle. Mun on tehnyt mieli kirjoittaa sellaisia juttuja, joissa mä kerron kuinka kamala sä oot. Mä en oo koskaan tehnyt mitään sellaista. Mä lupasin, että mä oon ikuisesti sun kaveri.

 

Toisaalta eipä lupauksilla taida olla enää kenellekään mitään merkitystä. Ei sullekaan. Mä rikoin mun lupaukseni, koska mä luulin sen saavan jotain hyvää aikaan. Mä kerroin siitä etukäteen sulle ja pyysin sulta lupaa siihen. Sä et todellakaan tarkoittanut hyvää rikkoessasi sun lupaukset. Et kysynyt lupaa etkä varoittanut. Petit vain.

Mä en tajua minkä takia mä vieläkin tunnen oloni syylliseksi siitä lupauksen rikkomisesta. Sä olit valehdellut mulle jo silloin. Sä olit vedättänyt mua aivan täydellisesti.

Sen jälkeen mä en ole rikkonut yhtään ainoaa lupausta. En sanallista enkä sanatonta.

 

Mutta mä en halua ajatella sitä. Silti mä en oo kuitenkaan poistanut sitä tekstiviestiä, joka satutti kaikkein eniten. Mutta nyt tulee kesä ja mä pelkään sitä enemmän kuin koskaan. Vaikka mun pitäis lukea kokeisiin, niin mä ajattelen vain kaikkea, mitä ei enää koskaan tule tapahtumaan. Ei me enää tapella kaukosäätimestä ja TV-kanavasta. En mä pyöräile enää koskaan sun luo vesisateessa. Ei me mennä enää koskaan Paikkakunta X:n markkinoille ja osteta isoja lakkajäätelöitä.

 

Tietysti on paljon muutakin, mutta en viitsi luetella niitä kaikkia tähän. Tulee vain entistä surullisempi olo.

 

Ja sä sanoit silloin puhelussa, että sulla on toinen, jolle sä kerrot niitä asioita. Ja mä sanoin että mulla ei oo. Kyllähän mä voisin kertoa siitä jollekin ja varmasti joku kuuntelisi ja auttaisi, mutta mä en halua. Mä en halua saada "uutta parasta kaveria". En mä halua saada edes uusia kavereita, koska kukaan ei voi olla yhtä tärkeä mulle kuin te Nanin kanssa.

Enkä mä halua, että te Nanin kanssa olette mun kavereita vain säälistä. Ei tämä nykyinen tilanne ole oikeastaan kovin paljoa pahempi kuin ennenkään. Ainahan minä olen ollut se ulkopuolinen meistä kolmesta.

 

Nykyäänkin aina sattuu kun mä näen teidät. Mä haluaisin enemmän kuin mitään muuta olla teidän kanssa niin kuin ennenkin. Istua siellä seinän vieressä auringossa ja jutella vaan tai olla ihan hiljaa.

 

Mutta jos kaikki olis niin kuin ennen, ette te kohtelisi mua niin kuin ihmistä. Niin kuin tasavertaista kaveria. Säkin vaadit multa loppuaikoina paljon enemmän kuin Nanilta tai muilta. Munhan piti tietysti tehdä enemmän ansaitakseni olla teidän kanssa, niin se oli.

 

- Kirje (jota ei lähetetty) Thesille, 25.4.2005, (aloitus) maanantai klo. 14:14

 

***

 

On tullut taas mietittyä paljon asioita ja samalla tullut kaivettua esiin nuo vanhat kirjeet. Kirjoitin niitä Thesille yhtenä talvena yhteensä 11. Lähetin ne, ihan oikeasti lähetin: sähköpostin liitteenä. Ongelmana vain oli, että Thesin tietokoneessa oli viruksen jälkeen sellainen asetus, että mitään liitteitä ei voinut avata. Thes mainitsi siitä silloin koulussa ja kysyi, mitä minulla oli ollut asiaa. Silloin minä luovutin. Sanoin, että ei se ollut mitään tärkeää, että sillä ei ole mitään väliä. En minä oikeasti luovuta kovin usein, vaan olen jästipää hamaan loppuun asti.

 

Nyt te olette lukeneet ensimmäisen ja 11. kirjeen. Tuo viimeinen ei ollut edes mukana liitteissä, vaan sen kirjoitin paljon myöhemmin. Se on selkeästi jäänyt kesken, koska se loppuu ihan kummallisesti. Ja minä en ikinä lopettanut kummallisesti, vaan dramaattisesti ja laitoin vielä lopetusajankin perään (jotta tietäisin itse, miten paljon aikaa siihen kului). Se oli lisäksi kirjoitettu sellaiselle A4 paperille (jollaisille minä en ole ikinä oikeastaan kirjoittanut) ja se loppuu keskelle paperia. En minä enää edes muista, että mitä minun piti kirjoittaa lisää ja miksi lopetin kesken. Sen kuitenkin tiedän, että tuo jäi kesken ja että sen jälkeen ei ole enää yhtään kirjoitusta.

 

Olen ajatellut Thesiä paljon viimeaikoina. Jo ennen kuin jotain odottamatonta tapahtui maanantaina, joten siksi tämä kaikki tuntuikin vain niin oudolta sattumalta. Tuntuu kuin jumittaisin jotenkin taas Oikeassa Maailmassa. Tai itse asiassa nyt taas entistä enemmän siinä epätodellisessa "Oikeassa maailmassa", joka edellisellä kerralla ajoi niin pahasti epätoivoon, että sen jälkeen kaikki mitä on tapahtunut sen jälkeen, on tapahtunut vain sen takia. Soitan taas Window to the Pastia, vaikka olin haudannut ne nuotit jo ajat sitten kaikkien nuottien alle.

 

Olen ollut täysin poissa koneelta neljä päivää. Yleensä olen tullut koneelle joka päivä. Vaikka en netissä roikkuisikaan, olen melkein joka päivä tullut ainakin pelaamaan jotain typerää tietokonepeliä tai jotain. Nyt kone on ollut vain kiinni. Ja kaikkein yllättävintä oli, että minun ei tullut nettiä ikävä. Minun ei tullut ikävä blogiani, muiden blogeja, ei Vuotista, eikä Kylää. Joskus syksyllä muistaakseni mainitsin täällä blogissa englanniksi yhden tunnetilan: I feel like losing it. Nyt pystyn kuvaamaan tunnetilaani myös parhaiten englanniksi tuota edellistä lausetta vain hieman muuttamalla: I feel like giving up.

 

Niin kuin jo sanoin, minä en luovuta. Äitini sanookin joskus, että minä olen todella itsepäinen jästipää, joka ei luovuta ikinä missään. Ja minä olen. Minä en luovuta. Paitsi joskus. Ja kun luovutan, se ei johdu siitä, että haluaisin luovuttaa tai että myöntyisin muiden mielipiteeseen, vaan pelkästään siitä, että en enää vain jaksa yrittää.

 

Tämä viikko, jonka olen ollut ilman nettiä, on ollut tasaisimpia viikkoja äärettömän pitkään aikaan. Vaikka tämä toimiikin ainoana purkukanavanani, niin se on tuskallista purkaa näitä asioita. Vaikka haluan selvittää asioita ja sekä pyytää anteeksi että kuulla muilta sen anteeksipyynnön, niin se on silti niin kauhean rasittavaa. Se on rasittavaa olla täällä ja sanoa jotain, mitä en halua, ja yhtä lailla olla sanomatta jotain, mitä oikeasti haluan sanoa, mutta en voi. Pidän itseäni ystävällisenä ihmisenä, mutta täällä se tuntuu vain niin vaikealta, kun tuntuu, että pitäisi tehdä kaikki ylikorrektisti, jotta kukaan ei valittaisi minulle mistään, jotta en olisi huonona esimerkkinä niille nuoremmille, jotka seuraavat sitä mitä teen.

 

Ylihuomenna minulla on syntymäpäivä. Täytän 18 vuotta ja se tuntuu yhtäkkiä kauhean paljolta. Tuntuu jo melkein keski-ikäiseltä. Että nyt on jo 18 ja sehän on melkein niin kuin 20, joka puolestaan tarkoittaa sitä, että hetken kuluttua on 25, mikä puolestaan on lähellä 30, jonka jälkeen tulee ryppyjä ja kaikki energia, mitä minussa nyt on patoutuneena, se nuoruus, joka vieläkin odottaa sitä valloilleenpääsyä, vain katoaa. Vihaan vanhenemista. Vaikka 18 tuntuu hienolta iältä, niin se pelottaa hieman. Tuntuu niin oudolta kävellä äänestyskoppiin ja antaa äänensä. Tai ajaa autolla. Tai kierrellä kaupoissa katselemassa kodinkoneita ensi vuoden jälkeen seuraavaa muuttoa silmälläpitäen. Ajatella, miten vuoden päästä tämä nykyinen elämäni ja kaikki sen ihmiset ovat vain poissa.

 

Nan on viimeaikoina myös puhunut siitä, miten kummalta hänestäkin tuntuu ajatella, että vajaa vuosi, niin hänellä on vanhojen tanssit ja minulla kirjoitukset - ja että sen jälkeen minä olen poissa. Sen täytyy tuntua oudolta hänellekin. En ole oikeastaan ajatellut sitä paljon Nanin kannalta, koska hänellä on paljon muita kavereita, joiden kanssa hän voi olla. Olen ajatellut vain sitä, miten minä muutan jonnekin, missä minulla ei ole ketään, jolle puhuapuhua. Ei ketään, jonka kanssa voisin edes oleskella. Jonka kanssa keskustella opinnoista. Ei ketään lähtemässä yhdessä leffaan. Ei ketään.

 

Siksi tämä uusi vastuullinen ikä pelottaa. Lisäksi olen miettinyt sitä, mitä kirjoitin melkein kolme vuotta sitten siihen Thesin kirjeeseen, joka tuossa yllä on. Minä en halua saada uusia kavereita. Minä olin oikeasti unohtanut, että ajattelin noin, mutta kun minä tajusin sen, niin hoksasin, että minä ajattelen niin yhä. Minä en todellakaan halua uusia ystäviä. Kun joku ihminen alkaa tuntua liian läheiseltä, minä vedän etäisyyttä. Minä en halua kavereita. Se on kamala lause, etenkin kun se on niin totta. Minä haluan kavereita, mutta en uskalla - mitä? Tiedän, että se lause alkaa noin, mutta minä en tiedä miten se loppuu. Minä tiedän, että kyse on uskaltamisesta, mutta minä en uskalla.

 

Minulla oli taas autokoulua ja maanantaina on kirjallinen koe ja liukasrata. Kuitenkin autokoulussa oli opettajana taas se vanhempi höpöttäjä-tyyppi, jolta oppii aina kauheasti. Hän sanoi, että minä osaan periaatteessa ajaa jo tarpeeksi hyvin, mutta ne virheet, joita minulle sattuu, johtuvat pääasiassa siitä, että minä en luota siihen autoon. Se oli epämukavaa kuulla, etenkin kun lumilautaillessa Villekin täräytti, että minun oppimiseni alkaa hyvin ja etenee nopeasti, mutta jämähtää sitten yhteen kohtaan, koska minä en uskalla luottaa siihen lautaan.

 

Ehkä se lause voisi mennä näin: Minä haluan kavereita, mutta en uskalla luottaa kehenkään niin paljon, että voisin edetä niin pitkälle. Minä olen tajunnut, että se on vaikuttanut toimiini Kylässäkin. Olisi niin paljon helpompaa sanoa tämä, jos tietäisin, että kukaan Kylästä ei lue tätä. Että tämä päätelmä, joka on pitkällisen ajattelun tulos ja jonka myöntäminen pelkästään itselleni ottaa niin kipeää, että melkein olisi parempi vain kiistää se, ei olisi jotain, jonka perusteella ihmiset tuomitsisivat minut uudelleen. Että nekin, jotka eivät olleet minua vastaan tämän kommentin takia sinne vastapuolelle siirtyisivät. Että tämä satuttava ajatus tuomittaisiin vain huomion kerjäämiseksi ja marttyyriytymis-yritykseksi.

 

Siksi en ole koko viikkoon halunnut kirjoittaa tänne. Minä pelkään omaan blogiini kirjoittamista. Ja minä pelkään myös sen ääneen sanomista samasta syystä. Ja jos sanon jotain, kuten nyt, niin kaikki aika, kun olen koneen ulkopuolellakin, kuluu vain siihen, kun pelkään sitä, miten joku tulee väittämään vastaan. Miten joku tulee tuomitsemaan minut. Ei yhden kerran pitäisi vaikuttaa näin paljon, enkä voi sanoa, että "minä tiedän että ihmiset tekevät niin ja näin", mutta minä vain pelkään, että he saattaisivat tehdä.

 

Sääntöni Thesin jälkeen on ollut, että ihmisiä ei pidä päästää liian lähelle. Sillä kun he pääsevät ihan lähelle, se sattuu kaikkein eniten, kun he pettävät. Ja he aina pettävät. Enkä minä päästäkään ihmisiä enää niin lähelle. En edes Nania tai C:tä. He eivät tiedä näistä ajatuksistani, koska minä en halua kertoa heille, koska pelkään päästää heidätkin liian lähelle. Se, että kerran paljastin kaiken itsestäni yhdelle ihmiselle, että luotin ilman mitään vakuutteluja hänen sanaansa, koska luotin häneen koko sydämestäni, tuhosi sen ainutlaatuisen ystävyyden. Se, että minä päästin ihmisen lähelleni, tuhosi sekä minut, että hänen ja kaiken sen hyvän, mitä meidän välillämme oli ollut. Ja sen lisäksi että se tuhosi sen kaiken, se myös sai sen tuhoutumisen sattumaan niin pahasti kuin ikinä voi sattua.

 

Siitä on yli kolme vuotta, mutta en ole päässyt siitä yli. Minun tarvitsee vain ajatella jotain, mitä tapahtui - oli asia sitten negatiivinen tai positiivinen - niin alan itkeä. Kirjoittaminen saa minut itkemään sitä tyypillistä vesiputous-itkua. Ääneen puhuminen on sitten mahdotonta. Minä en saisi sanottua edes viittä ensimmäistä sanaa ennen kuin itkisin niin täydellisesti, että en voisi sanoa pitkään aikaan mitään.

 

Se on myös minun heikkouteni, että muistan ne kaikkein ikävimmät asiat. Muistan, miten Elm pilkkasi minua ala-asteella, miten seiskalla minun ulkonäölleni naurettiin, koko Merry-jupakka, kaikki mitä Thes sanoi, miten Nan jätti minut yksin ruokalan pöytään mennen syömään muiden kanssa, miten se, että pidin nahkiaisista teki minusta kiusaajan, ja se, että olen itsekäs ja huomionhaluinen säälittävä tyyppi, jonka pitäisi hankkiutua hoitoon.

 

Minä muistan ne kaikki asiat. Aina kun joku sanoo jotain tuollaista, puolustaudun melko kiivaasti ja osoitan näille henkilöille, että en pidä heistä. Ehkä ihmiset oikeasti saavat minusta itsevarman kuvan, en tiedä. Ainakin minä pyrin sen kaikille antamaan. On sanottu, että kiusaajat vaistoavat heikkouden ja käyvät sen heikoimman kimppuun. Jos siis vaikuttaisin itsevarmalta, kukaan ei pilkkaisi minua.

Kuitenkin vaikka annan itsevarman kuvan, niin pieni osa minusta on tyytyväinen kaikista ilkeyksistä mitä minulle sanotaan. Se pieni osa sanoo minulle, että minä ansaitsen kaiken mahdollisen pahan. Se sanoo myös, että on vain parempi, että muut vihaavat minua, koska sitten he eivät pääse satuttamaan kuin pinnallisesti. Ja vaikka he pääsisivätkin satuttavaan pintaa syvemmältä, se olisi minulle oikein. Se, että olisin surullinen ja minuun sattuisi olisi oikein, koska minä en ole tarpeeksi hyvä ihminen, jotta minun olisi oikeutettua olla onnellinen.

 

Parempi olla ajoittain ilkeä ihmisille, jotta he loukkaantuisivat. Jotta he ymmärtäisivät itse lähteä ja karkottaa minut luotaan, jotta minun ei tarvitsisi sanoa sitä heille ystävänä ja lähteä niin ikään ystävänä. Kun näin tekee, niin muutamaan kertaan satuttaa muita lievästi. Sitten he kyllästyvät, menettävät uskonsa minuun ja lähtevät. Silti se sattuu kokonaisuudessaan vähemmän heihinkin, kuin jos luopuisin tästä suojamuuristani. Minä en osaa luoda uusia ystävyyssuhteita, koska minä en pysty luottamaan enää uusiin ihmisiin. Siksi onkin parempi, että sitä pehmittää ja ikään kuin ohentaa sen kaiken ystävyyden ennen kuin se pääsee siihen pisteeseen, josta eteenpäin minä en enää pysty kulkemaan. Niin kuin lumilautailussa pitäisi kättä valmiina, jotta voisi pehmentää iskua, kun kaatuu. Jos ei osaa lumilautailla, niin miksi turhaan vain loukata itseä ja mahdollisesti niitä kanssalautailijoita siinä samalla?

 

Feel like giving up. En jaksa enää yrittää tätä asiaa.

 

***

 

neiti R: "Lauantaina mä kävin Alkossa ostamassa kolme pulloa viiniä, eikä kukaan kysyny edes henkkareita! Mulla on yks kaveri, joka on töissä Alkossa ja se sanoi joskus, että kaikilta, jotka näyttää 25-vuotiailta tai alle, niin niiltä kysytään henkkarit. Eikä multa kysytty! Teki mieli siinä kassalla kysyä siltä myyjältä, että anteeksi, mutta kuinka vanha sä luulet että mä oon?"

 

MO: "No on toi nyt parempi, ku mä menin viereisen paikkakunnan R-kioskille, niin ne kysyi multa, että oonko mä varmasti 15 ku mä halusin ostaa arvan. Mä ajoin sinne autolla pihaan ja sitte ne kysyy oonko mä 15."

 

neiti R: "No sä oot sentään menossa edes oikeeseen suuntaan!"

 

***

 

Amia: *nauraa hysteerisenä* "Siis ku se yläasteen rehtori - hih hih hih - se rakennustyömaan lippusiima! *nauraa vedet silmissä* Se lippusiima! *nauraa lisää* Voi tarttua kaulaan! Se lippusiima voi tarttua kaulaan, ku siitä kulkee ohi!" *nauraa hysteerisenä*

 

Nan: O_O "Okei..."

 

Amia: *vähän rauhoittunut* "Siis mä puhuin siitä abien jutusta."

 

Nan: "Ai siitä. Ja se saksan opettajasta oli kans hyvä: "Koska se taksvärkki on?" "Joo, joo. On se!"

 

Amia: *reps*

 

***

 

Amia: *mietteliään näköisenä* "Voiko perunamuusista sanoa, että se on paloina?"

 

Nan: O_o "Ei kai oikeen."

 

Amia: "No kun mä vaan ajattelin äsken, että mulla on kaks palaa mureketta ja kaks palaa perunamuusia."

 

***

 

Autokoulun opettaja 2 (60+): "Joo, ja sä oot tollanen rauhallinen ja arka pieru, niin susta tulee hyvä autoilija."

 

Amia: O_O

 

*myöhemmin*

 

Amia: *ajaa kadulla ja parkkeeratusta autosta lähtevä nainen avaa autonsa oven niin, että se melkein kolahtaa autokoulun autoon*

 

Autokoulun opettaja 2: "S*atanan akka rupee siinä luukuttamaan!"

 

Amia: O_O

 

***