Tänään on tosi paska päivä. Tai se paskuus jatkuu eilisestä. Kyse ei ole vain Lesteristä - vaikkakin hän ja se hänen typerä muuttonsa olikin se, joka laittoi tämän kaiken liikkeelle - vaan olen tänään itsereflektoinut asioita ja huomannut, miten paljon oikeastaan käytän kaikenmaailman kuvitelmia stressin hallintaan. Tänään olen yrittänyt lopettaa sitä, koska se, miten voimakkaasti se Lesterin muutto vaikutti minuun tuntui jotenkin pelottavalta. Se tuntui suorastaan siltä, että maailma loppuu, mikä on ihan idioottimaista, koska sillähän ei ole suoraan mitään vaikutusta minuun.

Tänään olen miettinyt, että kyse on siinäkin siitä, että koska harrastan kaikenlaisia kuvitelmia kaiken aikaa, jossain vaiheessa tietyt tilanteet tai maantieteelliset paikat laukaisevat tietyntyyppiset kuvitelmat, jotka sisältävät vanhoja tuttuja teemoja. Esimerkiksi kun menen siihen lähikauppaani, kuljen sen talon ohi, jossa Lester asui (ja jossa Arrow asuu kai edelleen), jolloin siinä kohtaa mielessä pyörähtää käyntiin jonkinlainen skenaario, joka sisältää ehkä Lesterin (tai Arrown) ja sen, miten ehkä törmään häneen ja miten pysähdytään ehkä juttelemaan ja mitä hän ehkä sanoisi ja mitä minä sanoisin, jne. Tuollaiset kuvitelmat rauhoittavat, koska ne harhauttavat keskittymiseni siitä ankeasta oikeasta elämästä johonkin muuhun.

Mutta nyt mietin, että minä olen kiintynyt liikaa niihin kuvitelmiin. Olen tottunut harhauttamaan itseäni jatkuvilla kuvitelmilla ja fiktiivisillä tilanneskenaarioilla, joissa vuorovaikutan muiden ihmisten kanssa. Ei kai siinä muuten mitään, mutta tuo Lesterin muutto osoitti konkreettisesti sen, että on vaarallista sisällyttää oikeita ihmisiä ja oikeita asioita noihin kuvitelmiin, koska ne voivat muuttua. Ja kun olen tottunut sisällyttämään tietyn teeman kuvitelmiini (esim. Lester, yliopisto, joku tietty kurssi, työpaikka) ja sitten jotain muuttuukin niin, että tämä teema muuttuu käyttökelvottomaksi (paljastuu, että Lester seurusteleekin, valmistun yliopistosta, joku tietty kurssi loppuu, työsuhdettani ei jatketakaan), niin samalla romuttuvat ne kuvitelmat, joiden varaan olen tottunut tukeutumaan. Ja sitten jos yksikin näistä merkittävistä teemoista romuttuu, niin minulla on yhtäkkiä huomattavasti vähemmän keinoja stressin ja ahdistuksen hallintaan, joten sitten kun ahdistus iskee, voi olla, että se yhtäkkiä valtaakin kaiken.

Tuntuu, että tuo on jotain, mitä on tapahtunut nyt: en pysty säätelemään ahdistustani, koska se muuttoepisodista aiheutunut voimakas ahdistus pelästytti minut, minkä johdosta kielsin itseltäni kaikki Lesteriin liittyvät kuvitelmat. Ja jos olette yhtään lukeneet tätä blogia niin varmaan arvaatte, että niitä on ihan saakelisti. Eivät ne välttämättä ole edes mitään mihin liittyisi suoraan jotain romanttisia kuvitelmia, vaan ne sisältävät myös kaikenlaisia arkipäiväisiä juttuja, kuten jonkun Lesterin kanssa käydyn todellisen keskustelun "korjaaminen" mielessäni jälkikäteen. Mutta kaikki on nyt kielletty, koska tajusin, että ne ovat uhka minulle. Sillä jos en kuvittele asioita, joissa Lester on mukana, niin mikään, mitä hän tekee tai mitä saan hänestä selville ei voi vaikuttaa minuun. Koska me ei varsinaisesti vuorovaikuteta keskenämme säännöllisesti, eikä olla sinänsä osa toistemme elämää, joten mitään oikeaa menetettävää ei ole - kaikki menetettävä on vain minun pääni sisällä. Joten jos saan ne mieleni sisäiset asiat karsittua pois, voin suhtatutua häneen vihdoinkin niin kuin minun olisi aina pitänytkin suhtautua: ihmisenä, johon törmään ehkä silloin tällöin ja jonka kanssa ehkä joskus vaihdetaan muutama sana.

Eikä minun tarvitse luopua kuvitelmista ihan kokonaan. On paljon täysin fiktiivisiä asioita, jotka eivät millään tapaa pohjaa todellisuuteen, joita voin pyöritellä edelleen mielessäni. Tänään olen miettinyt pitkästä aikaa sitä typerää tarinaa, jonka idean kehitin ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Ja tajuan nyt myös sen, että se todennäköisesti syntyi alunperinkin palvelemaan juuri tätä tarkoitusta. Terapeuttini on tosin sanonut jo aikaisemmin, että minulla vaikuttaa olevan todella rikas mielikuvitusmaailma, joka on selkeästi tärkeä osa elämääni, ja että todennäköisesti se on yksi niitä keinoja, joiden avulla selviydyin siitä kotihelvetistä. Ja jos miettii sitä, millaista oli olla minä 12-vuotiaana, niin ehkä se selittää sen, miksi koin yhtäkkiä tarpeen kehittää monimutkaista ja ylipitkää tarinaa: minua alettiin kiusata koulussa, meidän koira puri minua silloin jo kolmannen kerran, se oli myös se vuosi, kun isäni osoitti minua ladatulla aseella ja sanoi ampuvansa jos en tottele, sekä sitä aikaa, kun tilanne kotona alkoi kiristyä ja väkivalta pahentua ja varmaan suunnilleen silloin niistä mietinnöistä, että tapahtuukohan tänään jotain, mikä eskaloi tilanteen niin, että hän viimeinkin tappaa minut alkoi tulla osa jokapäiväistä rutiinia.

Eivät ne tapetuksi tulemisen ajatukset olleet sellaisia, että ne olisivat erityisesti vaivanneet, mutta kun terapiassa ollaan nyt viime aikoina puhuttu siitä, miten jatkuvassa pelossa eläminen vaikuttaa ihmiseen, olen miettinyt, että ehkä ne olivat tuollaisina ohimenevinä ajatuksinakin merkki siitä, että... en edes tiedä. Että jotain on pielessä? Että olen jatkuvan stressin alaisena? En ole oikeastaan miettinyt asiaa paljon aikaisemmin, enkä kirjoittanut siitä täälläkään, koska kun mietin sitä nytkin, siitä ei herää mitään tunnetta. Se ajatus oli aina vain sellainen hetkellinen ajatus, joka meni ohi. Siis tyyliin: "Oho, kello on puoli kahdeksan, pitääpäs nousta, niin ehdin pestä hampaat, laittaa vaatteet päälle ja pyöräillä kouluun. Minkähän paidan laittaisin? Tappaakohan isä minut tänään? Hmm, ehkä laitan tämän paidan, jossa on Karvisen kuva. No, nyt menen pesemään hampaat. Oho, isä nukkuu vielä, pitää olla hiljaa, ettei hän suutu. Keittiössä äidin tekemä tee odottaa termospullossa sitä, että isäni herää. Tappaakohan hän minut tänään? Minä en kyllä ikinä voisi juoda teetä aamulla. No, se tarkoittaa, että saan nukkua pitempään." Jne.

Joka tapauksessa, selkeästi sille todellisuuspaolle on ollut tarvetta ja se minun tarinani on palvellut siinä tarkoituksessa hyvin. Siitä minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaan voin nyt harjoittaa sitä itsearmeliaisuutta ja sallia itselleni sen, että säätelen ahdistusta kuvitelmien avulla, jos se kerran mahdollistaa sen, että ahdistus pysyy sen verran hallinnassa että pystyn selviytymään jokapäiväisestä elämästä. Mutta jos voisin nytkin turvautua vain siihen tarinani fantasiamaailmaan, niin mielestäni se olisi tässä kohtaa ihanteellisinta. Siellä on kaikenlaista kuviteltavaa ja sinne voi aina luoda kaikenlaista lisää. Olenkin vuosien mittaan kasvattanut sitä ihan käsittämättömän laajaksi kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia myöten, joilla ei ole mitään väliä tarinan kannalta. Jotkut siihen liittyvät kuvitelmat ovat huonojakin ja täysin toteutuskelvottomia. Ja sekin on ihan okei, koska eihän niiden kuvittelu tarkoita, että ne pitäisi itse tekstiin kirjoittaa. Joten kaikki tuo on vain juuri sopivaa minulle, koska vaikka mikä tahansa muuttuisi todellisessa maailmassa, kukaan ei voi ottaa sitä tarinani fantasiamaailmaa minulta pois.

Tuo käy erittäin hyvin järkeen, mutta ongelmana on vain se, että olen näköjään niin tottunut ajattelemaan kaikenlaisia oikeita ihmisiä ja heihin liittyviä kuvitelmia. Jatkuvasti tänäänkin olen saanut itseni kiinni siitä, että oikeastaan ihan huomaamatta olen alkanut kuvittelemaan jotain skenaariota mielessäni. Kun tulin yliopistolta kotiin, matka tuntui ikuisuudelta normaaliin verrattuna. Minua ahdisti ja yritin tehdä kaikkeni, etten itkisi kuin vasta kotona. Ensin ihan vielä yliopiston alueella huomasin, että mielessäni oli pyörähtänyt käyntiin skenaario, että törmään Harjoittelupaikkarohmuun, joka huomaa, että jotain on vialla ja kysyy minulta, onko kaikki okei, jolloin väistän kysymyksen, koska enhän minä voi tätä asiaa kenellekään oikealle ihmiselle selittää, minkä jälkeen hän varmaan jatkaisi kyselyä, jonka jälkeen minä ehkä tiuskaisin, että anna mun vaan olla. Ja siinä vaiheessa vasta havahduin siihen, että nyt mielessäni pyörii taas jotain oikeaan ihmiseen liittyvää, lopeta. Ja sitten taas itketti ja yritin keskittyä hengittämiseen samalla kun kävelin eteenpäin, minkä jälkeen mieleen tuli fiktiivinen skenaario, että ehkä Lester onkin seuraavan kulman takana ja tervehtii pirteästi minut nähdessään, huomaa että jotain on pielessä ja kysyy, että onko sulla Amia kaikki ihan hyvin, jolloin sanoisin, että kaikki on ihan okei, minkä jälkeen Lester varmaan kysyisi, että oletko ihan varma, kun näyttää, että sua vaivaa jokin, koska luonnollisestihan Lester yrittäisi jotenkin korjata tilanteen, koska sitähän hän aina tekee sen sijaan, että vain kuuntelisi ja sympatisoisi. Ja sitten tajusin, että paitsi että kuvittelin mielessäni taas skenaariota oikeasta ihmisestä, se oikea ihminen oli vielä Lester, joka on supertason persona-non-grata kuvitelmieni suhteen.

Tuo ehkä kuvaa sitä laajuutta ja automaattisuutta, jolla turvaudun noihin kuvitelmiin. Ja jotenkin tuo on vain todella säälittävää: kuvittelen jonkun lohduttamaan minua, koska oikeassa elämässäni ei ole ketään, joka tekisi sen oikeasti. Joten kai sen ymmärtää, että olen harrastanut tuollaista kuvittelua ja kiintynyt noihin kuvitelmiin, koska en ole kyennyt luomaan itselleni todellisuuteen mitään sellaista, mistä voisin pitää kiinni, kun tulee kurja fiilis. Mikä pahentaa fiilistä, koska tuntuu, että vuosien terapiasta huolimatta ja kaikesta yrityksestä huolimatta olen vain epäonnistunut. Terapeuttini sanoo vähän väliä, että olen mennyt hirveästi eteenpäin, mutta nyt kun mietin asiaa tältä kantilta, niin alan kyseenalaistamaan sitä väitettä. En vain ole onnistunut muovaamaan elämästäni sellaista, että se riittäisi, ja ettei minun tarvitsisi viettää 90% koko valveillaoloajasta käyden läpi fiktiivisiä skenaarioita vain selviytyäkseni arjesta. Tuo on fakta. Joten mikä se on se konkreettinen merkki siitä edistymisestäni, koska minä en sellaista näe vaikka kuinka yritän.

Joten tänään oli vaikea päivä. Tuntuu, että seuraavaan terapiakäyntiin on ikuisuus, vaikka se onkin jo ylihuomenna. Mietin jo tänään, että laittaisin terapeutilleni viestin, että kävisikö, että tulisin jo aikaisemmin, koska kaikki on tuntunut nyt ihan ylivoimaiselta ja sellaiselta, että en vain kestä, kun koko ajan tuntuu vain niin pahalta, että en kestä. Koodausharjoituksetkin menivät ihan päin helvettiä. Tällä viikolla on kahdeksan tehtävää, joista sain tehtyä harjoituksissa vain kaksi. Ja niidenkin tekemiseen meni kolme tuntia ja tarvitsin melkein koko ajan jonkun ohjaajan näyttämään kädestä pitäen, mitä minun pitäisi tehdä. Se meidän normaali ohjaaja oli todella kärsivällinen, mutta kun hän yritti selittää sitä asiaa (Javan toString, equals ja hashCode override), minä en vain tajunnut vaikka kuinka yritin. Tämän päivän paska fiilis varmaan edesauttoi tuon tilanteen syntymisessä, mutta minulla oli sen lisäksi suuria vaikeuksia hallita sitä ahdistustani, jotta olisin voinut päästä siihen luovaan mielentilaan, jossa olisin voinut hahmottaa noita älyttömyyksiä. Onneksi palautusaikaa on perjantai-iltaan asti.

Ai niin, ja se viime syksyn koodauskurssin lopputyö arvosteltiin lopultakin ja minun lopputyöni tuli hylättynä takaisin. Ilmeisesti se ei tosin ole mikään poikkeus ja sain siinä samalla siltä meidän ohjaajalta kommentit siihen, mitä puutteita siinä koodissa oli ja mihin mennessä minun pitää palauttaa korjattu versio. Kuulemma se näytti toiminnallisuudeltaan ja metodeiltaan hyvältä, ja että ainoat korjaukset liittyvät komentojen vakiointiin ja koodin tiivistämiseen. En muista kauheasti siitä lopputyöstä enää, mutta tuo ei sinänsä hermostuta, koska jo tuo tieto antaa minulle aika selkeän kuvan siitä, mitä minun pitää tehdä. Sen muistan, että mietin itsekin sitä koodin pituutta, mutta annoin sen sitten olla, kun en keksinyt mitään hyvää keinoa sen lyhentämiseen. Mutta kai isken sinne vain lisää muita metodeita sen sijaan, että tekisin asioita main-metodissa. Mikä on kyllä ihan perusperiaate koodauksessa, mutta minua ärsyttää tehdä vaikea ja pitkä erillinen metodi, jos voin tehdä sen saman asian lyhyemmin siellä mainissa. No, ei kai siinä niin kova työ ole. Harmittaa kuitenkin, että se työ ei mennyt ensimmäisellä yrittämällä läpi.

Ehkä yritän mennä tänään aikaisin nukkumaan, en saanut eilen nukuttua kovin hyvin, kun ahdisti niin hirveästi, enkä vain pystynyt olemaan itkemättä. Toivottavasti saan tänään paremmin nukuttua. Sitten enää huominen päivä ja sitä seuraava yö ja sitten onkin jo terapia, niin voin puhua tästä terapeutilleni ja ehkä hän neuvoo jotain, joka auttaa.

Vaikka jos olen ihan rehellinen, niin kai oletan, että terapeuttini sanoo, että vien asiat taas äärimmäisyyksiin ja että tämä minun yritykseni vetäytyä maailman ja muiden ihmisten vaikutuksesta on tietenkin defenssi, joka syntyi siitä, että minulle tuli joku tunne, jonka kielsin, mistä syntynyttä ahdistusta yritän hallita defenssin avulla. Ja sitten hän kysyy, että mikähän se tunne voisi olla. Se on ehkä pelko. Sanoinhan sen jo tässä kirjoituksessakin: Lesterin odottamaton tokaisu siitä, että hän muutti herätti minussa pelon siitä, että hänellä onkin tyttöystävä, ja että hän ei siis välittäisi minusta niin kuin haluaisin hänen välittävän. Tämä yllättävä tunne puolestaan pelästytti minut, koska se teki minulle erittäin selväksi sen, että välitän Lesteristä ja että hänen tekemisillään on minulle väliä. Ja se on jotain, mitä olen aina kammonnut, koska se tuntuu vain ja ainoastaan uhalta. Toki minä pidän ihmisistä ja se on kiva, mutta kai tavoitteeni on aina ollut se, että siitä huolimatta voisin olla täysin immuuni muiden ihmisten vaikutukselle. Ja siihen terapeuttini aina sanoo, että eikö se ole ihmisenä olemista, että asioilla on väliä. Ja kai se on, mutta mielelläni silti olisin immuuni.

Hmm. Olo on rauhallinen. Suhteellisen rauhallinen ainakin. Vähän nyt istuin ja tunnustelin, kuohahtaako tämä nyt aaltomaisesti taas johonkin toiseen suuntaan, mutta kai fiilis on nyt suhteellisen vakaa. Okei, ehkä ei ihan vakaa: ajattelin juuri, että minulla on ehkä vähän nälkä ja pitäisi varmaan syödä, minkä jälkeen ajattelin, että ai niin, eihän minulla oikein ole mitään, mistä voisin tehdä kunnollista ruokaa, joten pitäisi varmaan käydä huomenna kaupassa - no ehkä menen yliopiston jälkeen, kävelen siitä sinne ja ehkä törmään Lesteriin, kun kuljen hänen talonsa ohi - ai niin joo. Pitää puhua tästä kyllä vielä terapiassa. Mietin niitä kiintymyssuhdeteorioita ja epävakaata persoonallisuus häiriötä ja tuntuu, että tämä on jokin niiden sekamelska: tulkitsen Lesterin muuton hylkäämisenä (BPD), mutta se ei laukaise minussa halua takertua häneen entisestään, vaan pikemminkin vain yllyttää minua katkomaan kaikelaiset emotionaaliset yhteydet häneen (välttelevä kiintymyssuhde).

Ehkä lopetan kirjoittamisen, kun tämä ei etene mihinkään, vaikka kävisin kaikki psykologiset teoriat läpi. Ehkä tiivistän tosin vielä loppuajatukseksi, että minun ei siis pitäisi pelätä Lesteristä välittämistä - mutta toki varmaan ihan hyvä, että en pyörittele liikaa mielessäni kaikenlaisia häneen liittyviä asioita (mitä olen viime aikoina tehnyt poikkeuksellisen paljon). Ja kaivoin myös esiin sen aikaisemmin linkkaamani sivuston (Helpguide), joka listaa niitä tunnekuohujen hallintakeinoja, joten ehkä nyt menen lämpimään suihkuun, sytytän sitten yhden jouluna Natalialta saamani tuoksukynttilän ja teen sitten jotain ruokaa. Ja sitten nukkumaan.

Ehkä tämä on sitä edistymistä, että pystyn paremmin tiedostamaan omien ajatusmallieni vaikutusta tunteisiini ja käytökseeni, ja sitten jossain vaiheessa tekemään jonkin kohtuullisen korjausliikkeen? Vaikka ei sekään edistyminen kauhean hohdokkaalta tunnu, kun se tapahtuu vasta yli vuorokausi sen jälkeen kun olo on ollut ihan hirveä ja olen ollut kestämiseni äärirajoilla. Anyway, suihkuun.