Oli taas huippu päivä. Mutta Nanin kanssa jutteleminen on aina huippua. Vaihteeksi vain istuttiin ja juteltiin sellaiset neljä tuntia. Niin mahtavaa. Aiheet olivat kyllä oikeastaan samat kuin viimeksikin: koulu, pojat, autokoulu... Nan oli saanut kortinkin. Ja hän tykkäsi lahjastani. Ainakin sen avaamisesta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja nyt voin kertoa sen Nanin salaisuuden, joka ei ole enää niin salaisuus. Kyllä tuntuu huojentavalta vihdoinkin saada sanoa siitä mitään. En ole saanut siitä mitään tietoa tällä välillä ja minun piti olla vain kuin en tietäisi mitään mistään. Jotenkin epämiellyttävää. Mutta mitäpäs en Nanin vuoksi olisi valmis tekemään.

 

Hänellä on melkein-poikaystävä. Hän kertoi minulle edellisellä kerralla, että oli saanut juuri yhdeltä pojalta kirjeen, jossa tämä kertoi tunteistaan Nania kohtaan. Ja kuka tämä poika oli? Heh, voisi taas ylpeillä sillä, että kyllä minun täytyy ihmisistä jotain nähdä.

 

15.2.2008

”Illalla olin katsomassa, kun Nan tanssi wanhat. Se meni hyvin ja Nan näytti hienolta. Hänen parinsa näytti olevan suunnilleen onnesta soikea, kun sai tanssia Nanin kanssa. Kun katselin sitä, miten he tanssivat, tuli oikein mieleen, että pitääpä kysyä Nanilta, mitä hän tästä pojasta ajattelee. Nan on sanonut hänestä vain sen, että hän on okei, mutta hän vain pelkää, että tämä on ihastunut häneen. Nan ei omien sanojensa mukaan tunne mitään häntä kohtaan. En edes kyseenalaistanut sitä aikaisemmin, mutta kun näin Nanin tanssimassa hänen kanssaan, niin jotenkin tuli fiilis, että tuntui kuin heidän välillään olisi ollut molemminpuolisesti jotain enemmänkin.”

 

Tämä on se poika, se Nanin melkein-poikaystävä. Nan sanoi, että vastasi siihen kirjeeseen siten, että hänellä on tavallaan ollut vähän yksi juttu, eikä hän ole oikein varma, mutta että hänestä olisi kivaa lähetellä sähköposteja ja sellaista. No, niin he sitten tekivät. Yhtenä päivänä tyyppi sitten ilmestyi Nanin ovelle ”palauttamaan muistitikun, jossa oli wanhojen kuvia”. Hän toi myös suklaata (piristeeksi koeviikolle) ja kysyi, että miten olisi, jos he näkisivät joskus. Nan ehdotti kävelyä, mutta se tyyppi sanoi, että kävely ei ole hänen juttunsa. Sitten Nan sanoi, että jotenkin se meni sitten siihen, että he sopivat, että se tyyppi tulee hänen luokseen kylään. Hän toi Nanille syntymäpäivälahjankin – sydänkaulakorun.

 

Minusta tuo on yliherttaista. Vaikkakin minä vihaisin, jos joku tyyppi tekisi noin. Suklaata ja sydänkoruja, eh? Nan sanoi, että he eivät koulussa juttele oikeastaan lainkaan, jotta ihmiset eivät saisi väärää kuvaa. Nan sanoo, että hänestä se tyyppi on tosi mahtava ja hauska ja että heillä on todella kivaa keskenään, mutta hän ei tunne tyyppiä kohtaan vielä oikeastaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Periaatteessa hän siis kokeilee, että jos hän oppisi tuntemaan tämän pojan paremmin ja sitten tunteet heräisivät. Sanoo vain tarvitsevansa tilaa ja toivoisi sitä ehkä hieman enemmän, mitä tyyppi hänelle antaa.

 

Juteltiin NN:stäkin. Se korostuu varmaan Nanille enemmän, tämä minun suhtautumiseni muutos, kuin esimerkiksi tämän blogin lukijoille. En näe Nania enää kauhean usein ja NN-ajatuksia vaihdetaan melko harvoin. Ne ehtivät siksi muuttua jonkin verran. NN:stäkin sain selville sen, että se kurssi, millä hän oli ainakin silloin, kun minä näin hänen kävelevän autolleen, silloin biologian kirjoitusten päivänä, oli liikunta. Heh.

 

Mutta minä olin taas negatiivinen itseni. Minä itsekin huomasin sen, miten me aina sen jälkeen, kun on kulunut aikaa, ollaan Nanin kanssa puhuttu NN:stä, minä olen aina joka kerralla puhunut NN:stä innottomammin. Tälläkin kertaa Nan kysyi, että oliko jotain tapahtunut asian suhteen. Sanoin, että ei – lisäsin sitten vielä tasaisella äänellä, että tuskin tulee tapahtumaankaan. Nan ei kuitenkaan anna minun luopua toivosta. Hän sanoi, että tyypin on ihan pakko tuntea jotain minua kohtaan, koska hän oli niin ystävällinen. Nan sanoi, että NN tarvitsee vain aikaa. Aika voi tehdä ihmeitä ja taatusti hän muistaa sen, kun me ykkösellä oltiin melkein kavereitakin. Nan edelleen uskoo, että NN saattaa tehdä jotain. Tai ainakin hän sanoo uskovansa.

 

No, suhtauduin tuohon toivo-ajatukseen minulle tyypilliseen tapaan: vitsailemalla. Sanoin, että kunhan NN vain näkee minut siinä ylioppilasasussani, niin eiköhän sitten pyydä minua salamana ulos. Sainpahan vaihdettua puheenaihetta, kun Nan halusi tietysti kuulla, millainen se minun ylioppilasasuni on.

 

Nan kertoi kuitenkin nähneensä NN:ää enemmän kuin minua viime aikoina. NN kuulemma norkoilee koulussa melkein joka päivä, eikä näytä tekevän edes mitään erityistä. Ei menevän minnekään tai odottavan ketään, vain norkoilevan jossain eksyneen ja ärtyneen näköisenä ja sitten katoavan. Nan on myös heidän kaveriporukastaan ainoa, joka erottaa NN:n Mitchistä. Jotain hyötyä minustakin on ollut hänelle. Antaa ehkä jotain kuvaa siitä, miten paljon NN ja Mitch muistuttavat toisiaan, vaikka heillä on kaksi vuotta ikäeroa. Nan kertoo usein, miten hänen kaverinsa eivät tiedä ikinä, onko kyseessä Mitch vai NN. Nan kertoi, että kun NN oli taas kerran norkoillut jossain, hänen kaveriporukkansa oli miettinyt ääneen, että kumpikohan tuo nyt sitten taas on. Minusta tuo on jotenkin törkeän huvittavaa. Okei. Sekoitin minäkin aivan alussa heitä vähän keskenään, mutta enää ei tulisi mieleenkään. Paitsi joskus, jos ei näe tarpeeksi. Vaikea kuvaillakaan, miten samalta he näyttävät. Eivät menisi ihan identtisistä kaksosista, mutta melkein.

 

En minä tiedä, mitä NN koulussa norkoilee. Siellä on muitakin abeja. Suorittamassa hylättyjä kursseja pääasiassa. Mutta NN:stä en tiedä. Ehkä Nan saa selville jotain. Tai vaikka saisikin, niin mitä väliä? Kun olen puhunut Nanin kanssa NN:stä, niin tunnun jotenkin unohtavan sen, miten minun pitäisi hänestä puhua. Mitä minun pitäisi tuntea häntä kohtaan. Miten minun pitäisi suhtautua asiaan.

 

Edelleen olen huomannut tapauksella olevan vain yhden huomattavan vaikutuksen. Muuten on kuin ei mitään. Paitsi okei, ne Nightwishin biisit ovat toinen, mutta on minulla joskus välillä muutenkin sellaisia kausia, että jotkut entiset suosikkibiisit eivät ole kiinnostaneet. Mutta se ainoa huomattava vaikutus on se, että minä itken kauhean helposti, jos näen joko jotain yli-iloista tai surullista telkkarista. Niin kuin sanoin, olen minä ennenkin silloin tällöin itkeskellyt leffoja tai tv-sarjoja katsoessani, mutta nyt se on jotain aivan ihmeellistä.

 

Kun Lostissakin näkyy jotain surullista ja joku vaikka itkee, niin kun ensimmäisellä kerralla katsoin jonkun osan, enkä itkenyt, niin nyt, ennen kuin ehdin edes ajatella itkun pidättelemistä, kyyneleet virtaavat poskillani. Minä vain alan itkeä tuosta vain. Koskaan ennen ei ole ollut mitään tällaista. Pakko sen on jotenkin liittyä tuohon NN-tapaukseen, sillä sitä ilmeni vasta sen jälkeen. En keksi, miten se siihen liittyisi, mutta jotenkin sen on pakko liittyä. En keksi muutakaan syytä, miksi yhtäkkiä olisinkin niin herkkä itkemään sympatisoidessani muiden surua tai iloa. Ennen en myöskään koskaan itkenyt nähdessäni mitään iloista, mutta nykyään kyllä. Olen ihan kumma.

 

Ja Nan kertoi myös siitä, miten uskonnonopettaja oli melkein pelästyttänyt hänet. Nan jätti uskonnon syventävän kurssin pois ja sen takia, koska muutama muukin oli tehnyt niin, niin se kurssi ei toteutunut. Hän ja muutama hänen kaverinsa olivat hakemassa kokeita ja uskonnonopettaja yritti ylipuhua heitä ottamaan sen kurssin. Nan sitten ei sanonut, että hän oli jättänyt sen pois (koska opettaja ei tiennyt), vaan sanoi, että hänellä oli kyllä tilaa ja hänellä on vain 22 viikkotuntia, mutta... No, se opettaja sitten sanoi, että heidän pitäisi ajatella niitä oppilaita, jotka ovat sen kurssin ottaneet, kun eihän se heitä mitenkään haittaisi, että he ottaisivat sen. Nan sanoi sitten, että kun hänellä on itsenäinen biologiankin kurssi suoritettavana, niin... Sitten se opettaja alkoi kuulemma puhua palkastaan. Että se kurssi oli jo maksettu hänelle ja että hänen pitäisi maksaa se nyt takaisin ja kaikkea. Nan sanoi, että se opettaja meni melkein hysteeriseksi ja hänelle tuli sellainen fiilis, että äkkiä pois, äkkiä pois ennen kuin se saa jostain tietää, että hän oli yksi niistä, jotka sen kurssin jättivät pois.

 

Ja joku on kuulemma tehnyt jonkinmoisen virallisen valituksen matikanopettajasta. Ihmiset ovat ainakin varmistaneet sen, että sille opettajalle tulee ikävä meitä. Me oltiin ilmeisesti muutenkin sen opettajan suosikkeja ja nyt meitä vuotta alempi vuosiluokka on hänen kanssaan melkein ilmiriidoissa. Että kiva. Melkein käy sääliksi sitä opettajaa. Hän sai meiltä oikein uuden viivoittimen ja kaikkea, ja sanoi meille, että hänen täytyy olla meille kauhean ilkeä, että me oltaisiin ilkeitä hänelle, jotta hänen ei tulisi meitä niin ikävä. Ja sitten kun me ollaan häivytty, niin yhdet tekee hänestä valituksia joka paikkaan.

 

Nan myös sanoi, että koulu tuntuu kauhean tyhjältä. Hän ei oikein puhunut paljon kenestäkään, paitsi tietysti tästä hänen tyypistään (pitäisiköhän hänelle keksiä joku lempinimi?) ja sitten vähän kavereistaan ja NN:stä ja Mitchistä. Tulin ajatelleeksi, että jotenkin outoa. Minä pystyn vaikuttamaan näköjään yllättävän paljon siihen, keihin Nan kiinnittää koulussa huomiota. Mainitsi Mitchinkin siinä yhteydessä, kun selitti nähneensä NN:ää useammin kuin minua ja lisäsi sitten siihen, että Mitchiä näkee sitten törkeän paljon enemmän.

 

Nan sanoi myös, että odottaa yli-innokkaasti sitä, että minulta tulee ulos kirja. Se oli jotenkin törkeän huvittavaa, kun hän selitti, että olisi niin hienoa katsoa: ”Hei, tässä on kansi! Tässä on kuva! Tässä on takana hintalappukin!” Kunhan vain saan ensiksi kirjoitettua jotain, niin annan sen kyllä Nanille luettavaksi ensin ennen kuin lähetän sen minnekään.

 

Vaihteeksi on taas selkä kipeä. Päätä ei särje, mutta selkä on kauhean kipeä.