On paha mieli. En ole kauhean varma edes miksi. Vain on. Näppäimistöllä pyörii koirankarva. Taas. Minä en käsitä, mistä niitä on minunkin oleskelupaikoissani aina niin paljon. Näin unta Qarosta. Se oli kloonattu ja ”herätetty henkiin” sillä lailla. Minä makasin sohvalla ja Qaro tuli ja laittoi päänsä minun vatsani päälle ja heilutti häntäänsä ja katsoi sillein silmiin, mitä koirat yleensä katsoo.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Näin unta NN:stäkin. Hän oli siinä tosin hyvin pienessä osassa. Voisi paremminkin sanoa, että se oli uni kirjoituksista, koska se oli. NN:n kirjoitukset olivat vain alkaneet vähän aiemmin ja meidän kirjoitusryhmä ohjattiin heidän luokkansa ohitse. Satuin vilkaisemaan luokkaan ja NN sattui vilkaisemaan minuun. Hänen ilmeensä oli sellainen... Sellainen hätkähtänyt ja hieman tyyliin ”pyysikö toi mua oikeesti ulos” ihmettelevä. Me jatkettiin matkaa. Minä en ollut tiennyt, että meillä olisi kirjoitukset, luulin, että oli vasta lukuloma. Ajattelin sitten, että varmaan se on englanti, mutta kun niitä kysymyspapereita lähdettiin jakamaan, se olikin kemia. Minä aloin melkein itkeä. En ollut kerrannut kemiaa lainkaan sen jälkeen, kun oli ollut se kemian tentti, johon olin lukenut melkein yhden kirjan. Minä en osannut mitään.

 

Olen yksin kotona. Taas. Olin viikonlopun yksin kotona, kun muu perhe lähti mökille. Olin eilen (oliko se eilen, tuntuu että siitä on jo ikuisuus?) yksin kotona, kun kaikki muut olivat käyttämässä koiraa eläinlääkärissä. Olen nyt yksin kotona, kun muu perhe meni ulos syömään.

 

Ja tuon kommentin jälkeen pitänee varmaan liittää tähän se kirjoitus, mitä kirjoitin eilen ennen kuin sain uutiset Qarosta. Olen lisännyt siihen keskelle vähän olennaisia asioita, kun se pointti on kuitenkin se pääasia:

 

 

Sain kammettua itseni vaihteeksi ylös näin aikaisin, vaikka tuli nukuttua vain vajaat kuusi tuntia. Menin ”nukkumaan” jo ennen yhdeksää. Sanoin äidille, että menen nukkumaan jo nyt, kun päätä särki. Ei sitä särkenyt, mutta koska se nyt on niin helppo keino hankkiutua omaan huoneeseen eristyksiin, niin mikäs sitä käyttäessä. Halusin lukea sitä kirjaa. Sitä ”Älä usko, älä toivo, älä rakasta” –kirjaa. Ja itkeä samalla. Se saa minut aina itkemään.

 

Olen taas yksin kotona. Kertoo taas jotain Amian suhteesta perheeseensä: hän jää yksin kotiin, kun koko muu perhe lähtee koiran kanssa eläinlääkäriin. Äiti sentään sanoi, että koira ei tule ehkä takaisin. Ja suuttui minulle silloin, kun eilen valitin hänelle, ettei messenger toiminut. Miksi minun piti välittää sellaisista tyhmistä asioista kun kerran koira oli niin kipeä? Suljin suuni ja sain itse Messengerin toimimaan.

 

En oikeastaan tiedä, mitä ajattelen tästä koiran sairaudesta. Se on ihan kumma, kun kukaan ei tiedä, mikä siinä on vikana. Se vain kieltäytyy syömästä tai jos syökin, niin törkeän vähän ja oksentaa sitten. Kuinka kauan siitä nyt on... Kohta kaksi vuotta siitä, kun se viimeksi puri minua ja kun viimeksi uskalsin olla sen kanssa samassa tilassa. Mutta en minä halua, että se kuolee. Kaikki tulisivat kauhean surullisiksi. En usko, että minä tulisin – tai siis, olenhan minä oikeastaan aina surullinen – mutta kaikki muut tulisivat. He menettäisivät sen rytmin, että on aina joku odottamassa kotona ja joka pitää vielä ulos, vaikka sataisikin. Veljelle se olisi varmaan kaikkein kovin pala. Ja sitten kun minä en itkisi, koska en itke muiden nähden, niin sitten kaikki olisivat minulle vihaisia, kun olisin niin välinpitämätön.

 

Mutta sain sen kirjan luettua. Siihen meni viisi ja puoli tuntia, mutta sain sen silti luettua. Ei minulle tietenkään täsmälleen ole käynyt niin ja on kauheasti asioita, jotka ovat olleet minun elämässäni melkein päinvastoin, mutta se tunne oli niin sama, että siihen kirjan tyyppiin samaistui niin täydellisesti.

 

Tuli taas mieleen ala-asteaikoja. Kaikkia muistoja sellaisista asioista, jotka olisi halunnut unohtaa. Niin kuin kerran, kun leikittiin liikuntatunnin jälkeen tyttöjen pukkarissa juoruakkaa. Siis sitä, että laitetaan viesti kiertämään ja se kuiskataan aina seuraavalle ja sitten se viesti ehkä muuttuu vähän ja viimeinen sanoo sen ääneen. No, minua ei yleensä otettu siihen mukaan, mutta kerran pääsin mukaan. Se oli kauhean kivaa. Siis tiettyyn pisteeseen asti. Sitten tuli minun vuoroni olla viimeinen, se, jonka piti sanoa se juttu ääneen. Sitten se ensimmäinen, en edes muista kuka, keksi, että eikö olisikin hassua, että laittaisi kiertämään jonkun pilkkaavan jutun Amiasta ja sitten hän joutuisi sanomaan sen ääneen? Kaikki saivat tietysti sen oikein ja kihersivät paikoillaan kuullessaan sen ja se tuli minulle täysin muuttumattomana ja nopeasti. Ei tuntunut kivalta, kun sen kuuli itse. Sitten kaikki vain tönivät, että sano se ääneen, sun kuuluu sanoa se ääneen, se on sen leikin idea. ”Amialla on rumat tissit.” Kaikki nauroi katketakseen.

 

Tai kun silloin, kun oli nasta-vaihe. Jes oli uusi oppilas silloin ja kauhean nätti, niin tietysti kaikki pojat olivat kiinnostuneita hänestä ja hänen tekemisistään. Hänen tuolilleen laitettiin nasta. Minä kuulin siitä ja menin kertomaan hänelle. Kaikki sanoivat, että olin tyhmä ilonpilaaja ja että tästä eteenpäin minä olisin se, joka saisin nastoja tuolilleni. Niin sainkin, mutta en ikinä unohtanut tarkistaa tuoliani ennen kuin istuuduin.

 

Tai miten me tapeltiin (taas) kerran herra Friikin kanssa ja hän löi minua kasvoihin niin kipeästi, että aloin itkeä. Opettaja piti puhuttelun koko luokan edessä ja sanoi, että yhtään ketään ei saanut lyödä. Sitten hän laittoi minut ja herra Friikin sopimaan ja kättelemään sen päätteeksi. Kun me käteltiin, herra Friikki upotti kyntensä minun käteeni ja minä upotin kynteni hänen käteensä.

 

Ja sitten tuli kaikkia synttäribileitä. Yksissä bileissä oli koko luokka, paitsi minä. En ollut saanut kutsua, joten en tietenkään mennyt. Vasta jälkeenpäin Jes sanoi, että olihan minutkin kutsuttu, mutta hän oli vain unohtanut kertoa siitä minulle. Sitten hän kertoi siitä, miten oli tanssinut hitaita Tiedät-kai-kenen kanssa. Tai sitten, kun minä odotin joka aamu, että Jes ja Merry tulisivat kouluun. He tulivat kaksistaan, mutta minä tulin yksin. Sitten Jes sanoi aina joskus, että halusi olla kaksistaan Merryn kanssa ja että minun pitäisi tehdä jotain muuta. Ja kerran hän sanoi, että ei voi olla kolmea kaveria, niin Merryn pitäisi valita heistä toinen. Kaikki me tiesimme, että Merry olisi valinnut Jesin. Minä sanoin, ettei se ollut reilua. Menin kotiin ja itkin.

 

Ja silloin kerran, kun liikuntatunnilla oli parisuunnistusta, niin Jes sanoi, että emme me tee sitä kolmestaan, vaan että hän ja Merry menevät kaksistaan ja minä saan mennä yksin. Sain kuitenkin parin. Yhden vanhan kaverini, jonka kanssa en ollut kauheasti väleissä mutta en epäväleissäkään. Juostiin kaikille rasteille ja löydettiin ne ekana ja saatiin paras aika. Minä muistan sen, koska olin kauhean ylpeä. Merry ja Jes olivat viimeisiä: he olivat jääneet aina välillä syömään puolukoita ja kun kumpikaan ei osannut lukea karttaa, he jäivät metsään pyörimään niin kauaksi aikaa, että opettajan piti mennä etsimään heitä. Olin vahingoniloinen.

 

Ja sitten oli niitä kaikenlaisia pikkujuttujakin, että ihmiset päättivät, että olin lesbo tai välillä minulla oli aids tai jotain sellaista. Mutta se oli sitä tavallista vain.

 

Ja sitten oli tietysti myös ne hyvät asiat. Kuudennella aloin jo eristäytyä aika paljon. Pelasin välituntisin ja aamuisin jalkapalloa poikien kanssa ja välillä viihdyin koko päivänkin ykkösluokkalaisten kummioppilaiden kanssa. Minä muistin, millaista oli ollut ykkösellä. Minulla ei ollut ketään kaveria. Muistan yhden hetken erityisesti: olin kiivennyt apinaverkkoon ja katselin sieltä, miten Madonna pelasi muiden poikien kanssa jalkapalloa. Hän sentään joskus kulki kanssani koulumatkat yhdessä. Silloin vanhempi kummioppilaani tuli luokseni ja kysyi, haluaisinko tehdä jotain heidän kanssaan. Minusta tuntui, että hän kysyi sitä vain siksi, että minä olin yksin ja koska hän ajatteli, että hänen täytyi. Minä en muista, mitä minä vastasin.

 

Siitä oli kuitenkin hyötyä, kun muistin oman ykkösluokkani niin hyvin. Tulin kuudennella luokalla ollessani melkein paremmin toimeen niiden ykkösluokkalaisten kanssa kuin omanikäisteni. Muistin, miten olin tykännyt aina leikkiä paaluhippaa. Olisin halunnut leikkiä sitä ykkösellä vaikka aina, mutta en uskaltanut pyytää ketään ikinä mukaan. Siksi minä ehdotinkin kauhean usein, että leikittäisiin paaluhippaa. Minä olin usein hippa, vaikka en tykännyt siitä. Se ei haitannut, kun tiesin, että pikkuisista se oli kuitenkin kivaa. He tykkäsivät minusta myös. Minusta tuli kauhean suosittu heidän keskuudessaan ja minun kummilapseni sanoi ylpeänä kaikille, että minä annoin kaikkein parhaimmat vauhdit karusellissa.

 

Ja tuon lisäksi pelasin sitä jalkapalloa. Menin sinne yhdessä välissä aina aamuisin, kun olin kyllästynyt odottamaan Jesiä ja Merryä. Siellä olivat aina vähintään taksilaiset – heidän joukossaan Tiedät-kai-kuka, johon olin ihastunut jo silloin. He ottivat minut aina mukaan. Muistan, miten kerran eräänä aamuna, kun me pelattiin yhteen maaliin (maalivahti + kaksi  jäsentä kummassakin joukkueessa) ja minä ja Tiedät-kai-kuka oltiin eri puolilla ja sännättiin pallon perään ja kampattiin toinen toisemme. Se oli kivaa.

 

Sitten kuudennen luokan lopulla oli jokavuotinen pesäpallopeli. Minä menin mukaan joukkueeseen, vaikka tyttöjen mielestä vain neiti PM olisi saanut mennä siihen. Minä kuitenkin menin. Osuin muistaakseni palloonkin melkein joka kerta. Ja tein kolme juoksua. Se oli kaikkein eniten. Herra V sanoi, että minä olin ollut koko joukkueen paras pelaaja. Tytöt eivät sanoneet mitään sellaista. Neiti PM ei osunut palloon kertaakaan eikä tehnyt yhtään juoksua, mutta hän oli hauska: hän teki aina jännän näköisiä tuuletusliikkeitä, kun tuli juoksu. Kun opettaja näki ne ”tuuletusliikkeet”, hän tuli vihaisena sanomaan, ettei niin saanut enää tehdä.

 

Oli siis hyviäkin hetkiä. Vaikka olinkin se kummallisen näköinen ja vääränlainen. He olivat joka välissä opettamassa minua siitä, millainen piti olla. ”Mä en voi olla sun kaveri, jos sä et käytä leveälahkeisia housuja.” Niin sanoi Jes kerran. Hänellä oli muutenkin aina paljon kerrottavaa siitä, mitä kaikkea muut olivat minusta selkäni takana puhuneet. Piti käyttää oikeanlaisia vaatteita ja kenkiä: minun suorat farkkuni ja lenkkarini olivat jotain ehdottoman pahaa.

 

Silloin hypittiin hyppynarua. Se oli minusta kivaa ja minä olin siinä hyvä, yksi koko luokan parhaista. Minua ei tietenkään otettu mukaan. Sanottiin vain, että ei mahdu enää, mutta minun jälkeeni kysynyt pääsi silti aina. Tai jos minut otettiinkin, minulle pyöritettiin tahallaan hankalasti, että sotkisin ja olisin koko ajan pyörittämässä. Mutta minä hypin kotonakin ja opettelin oikein hyväksi, että voisin näyttää niille muille, jotka aina leuhkivat olevansa niin hyviä.

 

Olin hyvä myös matikassa: minut laitettiin muutaman muun erityisluvallisen kanssa vuotta vanhempien matikanryhmään. Minä tykkäsin laskea ja se oli helppoa. Tykkäsin erityisesti päässälaskuista. Ne oli kivoja. Ja kirjoitin opettajan mielestä hyviä aineitakin: sain aina vähintään yhdeksikön. Kaikkien oppilaiden mielestä ne oli tosi tylsiä ja huonoja. He halusivat kuulla mieluummin kun opettaja luki neiti Elmin aineita.

 

Ja sitten ala-aste loppui. Sain kummilapseltani piirustuksen, johon hän oli kirjoittanut, että hänestä oli sääli, että minä menin yläasteelle ja että hänen tulisi ikävä minua. Se oli kevätjuhlapäivä. Olin kauhean liikuttunut. Minulla oli koulussa olleita tavaroitani mukana: ne piti kerätä kaikki pois vielä ennen lähtöä. Minulla oli hyppynarunikin: sellainen kirkkaan oranssi, joka oli hieman kulunut, että sillä oli helppo hyppiä eikä se jäänyt kiemuroille. Annoin sen hänelle. Hän otti sen vastaan ja katsoi kuin se olisi ollut joku kauhean ihmeellinen maailmoja mullistava lahja. Tuon jälkeen en ole puhunut hänen kanssaan.

 

Yläasteella kun luulin, että saisi aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä... Minä olin edelleenkin friikki ja kummajainen. Minulla oli kumma nimi ja ihmiset sanoivat että näytin kummalta ja että minulla oli pullottavat silmät, jotka kohta varmaan pullahtaisivat kokonaan pois päästä. Koko koulu oppi sen, eivät vain minun ikäluokkalaiseni, vaan koko koulu. Kaikki pilkkasivat minua.

 

Kerrankin, kun juttelin Merryn kanssa kaksistaan pihalla, ohi kulki ikäisiäni poikia. Yksi heistä heitti minua tyjällä mehukanisterilla. Kun se kimposi minusta ja lensi maahan, he nauroivat ja kanisterin heittänyt huusi: ”Mitä? Eikö Franklinillä ollutkaan jano?” Tuo oli minun pilkkanimeni. Franklin. Joskus myös Frankenstein. Merry katsoi syrjään, eikä sanonut mitään. Ja aina kun kuljin kotiin, jouduin menemään kapean sillan yli. Tupakoitsijat istuivat aina sen kaiteilla. Aina kun menin siitä, koko porukka alkoi laulaa kovalla äänellä. Minulle oli oikein oma pilkkalaulukin: ”Franklin” –lastenohjelman tunnari. Ja tietysti kaikki puhalsivat myös ne savut päälleni. Pariin otteeseen minua ei edes päästetty heti läpi.

 

Ja kerran, seitsemännen luokan jouluna ajattelin, että kun kerran olin aikaisemmin tekstaillut Tiedät-kai-kenen kanssa ja me oltiin oltu aika hyvissä väleissäkin, lähettäisin hänelle tekstiviestin, jossa toivottaisin hyvää joulua ja kysyisin, millaisen todistuksen hän oli saanut ja silleen. Vastaukseksi tuli: ”Sähän oot Franklin!” En muista tarkalleen, mitä vastasin hänelle, mutta jotain siihen tyyliin, että ei mitään enää. Tietysti se sattui ihan hitosti. Kun seuraavan kerran vilkaisin puhelintani, siinä luki: ”7 puhelua tullut.” Kaikki olivat Tiedät-kai-keneltä. En soittanut hänelle. En tekstannut. En mitään. Ja silti pyysin häntä tanssiparikseni viimeiseen valssiin: varmaan minä olen sitten masokisti tai jotain.

 

Ja sitten tuli lukio. Olin yksin. Melkein kaikki naamat olivat tuttuja. Vain kaksi uutta: NN ja herra TP. Sen näki niin selkeästi, miten erilailla he suhtautuivat minuun kuin muut. Herra TP jumittui samojen tyttöjen kanssa, joiden kanssa minä yritin kaveerata ja hän suhtautui minuun kauhean tasa-arvoisesti. Ainakin jonkin aikaa. Sitten hänkin oppi, että minussahan olikin jotain vikaa. NN ei oppinut. Ei ikinä. Hän ei ikinä ole näyttänyt pienintäkään merkkiä siitä, mitä muut ovat joka päivä. Sellaista, että minussa olisi jotain vikaa ja että olisin huonompi kuin muut. Ei hän ole ollut mitenkään yliystävällinen tai mitään, välillä aika töykeäkin, mutta ei sillä lailla mitä kaikki muut.

 

Ehkä minä siksi sitten rakastuinkin häneen niin kauheasti. Niin kuin ala-asteella ihastuin totaalisesti Tiedät-kai-keneen sen jälkeen, kun hän oli puolustanut minua kiusaajia vastaan ja saanut selkäänsä siitä hyvästä. On lapsellista ja tyhmää. Oli NN tietysti muutakin, mutta jos hän olisi mennyt siihen samaan muottiin mitä muut ja suhtautunut minuun siten kuten kaikki muutkin: katsonut läpi kuin en olisi ollutkaan olemassa, niin en minä hänestä pitäisi. En ainakaan usko.

 

Noissa ulospyynti-viesteissäkin tuntui vain jotenkin turvalliselta kertoa hänelle. Niin kuin tuo viimeinen viestini. Kirjoitin sen nopeasti ja se on täyttä totta. Se on jotain, mitä olen sanonut täällä, mutta mitä en todellakaan ajatellut sanovani IRL. Tuntui vain siltä, että huvitti sanoa niin NN:lle. Tuntui turvalliselta sanoa se. Luonnolliselta. Oikealta.

 

Mutta minä olen paremmassa kunnossa nyt. Täällä lukiossa suurin osa on ollut kauhean ystävällisiä ja huomaavaisempia kuin ala- ja yläasteella. Niin kuin olen sanonutkin jokaisen kesäloman jälkeen: tuntuu aina siltä, että olen saanut jostain lisää itsevarmuutta. Ehkä se ei olekaan ollut sitä, että olen saanut lisää itsevarmuutta, vaan vähän sama juttu, mikä kohoavan maaperän kanssa: jääkausi painoi maan alas, mutta nyt se pikkuhiljaa kohoaa takaisin. Mutta mikä on takaisin? En tiedä. En muista, koska olisin ollut itsevarma ja iloinen.

 

Löysin kaksi jotakuinkin täydellistä pätkää siitä kirjasta, jotka kuvaavat minua niin täydellisesti, että vaikka olisin yrittänyt kirjoittaa saman asian itse, en olisi onnistunut siinä niin hyvin:

 

”Tämä tai tuo kerta. Uudelleen ja uudelleen, menetetyt kohtaamiset, avoimet kasvot, jotka sulkeutuivat kun hän ei jaksanut koskettaa niitä, ei uskaltanut uskoa etteivät ne olleet vain naamioita. Tämä tai tuo kerta, tämä tai tuo ihminen, useimmat ovat nyt poissa, löysivät hänen sijaansa toisia, ihmisiä, jotka uskalsivat puhua, jotka uskalsivat hymyillä. Hän muistaa heidät kaikki, heidän nimensä, kantaa heitä ihonsa alla kuin syntymättömiä lapsia, syntymättömiä lenkkejä ketjussa, josta ei koskaan tullut mitään, joka oli poikki alusta asti. Heidän nimensä ovat ritirimssuna hänen suussaan, hän laskettelee sitä joskus, kuiskaa ja muistaa, miettii mitä olisi tapahtunut, jos hän joskus olisi uskaltanut.

- -

Ei jaksanut kohdata kenenkään katsetta. Häpesi sitä ettei jaksanut. Halusi selittää kun toiset katsoivat häntä kummeksuen. He varmaan ajattelivat ettei hän pitänyt heistä. Ajattelivat, että hän piti omaa hiljaista huonettaan parempana. Että hän oli vähän omalaatuinen.”

 

”Miksi hän aina ummistaa silmänsä ja väistää, kun joku yrittää katsoa häntä? Miksi hän istuu valkoisen huoneen sängyllä ja säikkyy jokaista ääntä jonka kuulee? Haluaa eikä halua päästä lähelle. Miksi joku haluaisi hänen lähelleen? Ehkä he taas lyövät häntä, alkavat uudelleen, lyövät sanoilla ja katseilla, virnistyksillä, eleillä, huokauksilla. Hän tietää paikkansa, he ovat tarkkaan kertoneet minne hän kuuluu. Kaiken inhimillisen tuolle puolen, lämmön tuolle puolen, läheisyyden, ihon. Hänen ei pidä kuvitella olevansa joku. Hän ei mahdu samaan huoneeseen toisten kanssa. He eivät hymyile, muuten kuin ivallisesti, he eivät puhu, paitsi takanapäin, kun he koskettavat, he lyövät. Kukaan ei siedä hänen ihoaan, se hirvittää kaikkia käsiä. Toisinaan hän näkee unta kosketuksesta, herää lämpöisenä ja valon ympäröimänä. Alkaa palella, kun uni liukuu pois.”

 

Se on vaikeaa. Joo, asiat pitäisi pystyä jättämään taakseen, mutta minun on siltikin yhä niin kauhean vaikea edes yrittää uskaltaa jotain. En puhu muille ihmisille. Haluaisin, mutta en keksi sanottavaa enkä uskalla ja kun sitten alan tarkemmin miettiä asiaa, niin eihän minulla olisi mitään syytäkään. Kaikki eivät ole ilkeitä, useimmat taatusti puhuisivat takaisin. Jotkut voisivat ehkä pitääkin minusta. Mutta minä en vain pysty. En uskalla. En osaa. Minulla ei ole oikeastaan yhtään ystävää. Vain Nan. Häntä ei tarvitse ihmetellä kauheasti tai ajatella, että hän oli erityinen, että pääsi ystäväkseni: me ystävystyttiin ennen kuin minä menin oikein kunnolla kiinni.

 

Mutta nyt... Minä yritän, minä yritän ihan käsittämättömän kauheasti, mutta se ei tunnu olevan tarpeeksi. Niin kuin kesäisellä matikkakurssilla: siellä ympäristö oli ihan uusi, ihmiset olivat ihan uusia enkä ollut tavannut ketään ennen. Minulle puhuttiinkin, yritettiin kaveerata minun kanssani. Mutta minä olin varautunut enkä uskaltanut enkä osannut. Jäin yksin. Ne ihmiset, jotka minulle puhuivat, löysivät jonkun toisen, joka osasi. Minä jäin yksin. Minä jään kai kaikkialla aina yksin. Mitä aika muka muuttaisi? Mitä muuttaisi se, että menisin yliopistoon? Ei mitään. Sattuisi vain taas uudestaan, kun huomaisin jääväni taas yksin.

 

Minä muistan kaikki ihmiset. Pystyisin varmaan tältä istumalta luetella kaikkien abien nimet unohtamatta ketään. Osaisin luetella tukun vuotislaisia ja kyläläisiä. Voisin luetella heistä kaikista kasapäin asioita. Mutta harvat osaisivat sanoa minusta niin yhtään mitään. Nekin, jotka tuntevat minut, eivät tunne minua. Eivät pääse lähelle.

 

Tein aloitteen NN:lle. Hän sanoi ei. Ei se haitannut kauheasti. Melkein tuntui vain, että niin oli parempi. Jälkeenpäin mietin, miksi minä edes tein aloitteen, koska halusin kuulla melkein enemmän hänen sanovan ”ei” kuin ”kyllä”. Kaikki sanoivat, että pitää yrittää. Minä itsekin sanoin, että pitää yrittää. Tuskailin sitä aikaisemminkin, että jos hän sanookin kyllä, mutta minä en sitten osaa. Siksi olen onnellinen, että hän kieltäytyi. Nyt kukaan ei voi sanoa, että minä en yrittänyt, että minä en yritä lainkaan ikinä mitään, vaan kieriskelen itsesäälissä ja on omaa syytäni, että minulla ei ole yhtään ketään läheistä, että asiat menee välillä kauhean huonosti. Mutta minä yritin. Yritin olla niin kuin kaikki muutkin ihmiset – niin kuin kaikki kunnon ihmiset – ja tein jotain, josta en ollut ihan varma. Hän kieltäytyi. Muistan, miten luin sen hänen viestistään. Olo tuntui niin huojentuneelta: nyt ei tarvitsisi enää yrittää ikinä mitään. Ei tarvitsisi enää miettiä, että pitääkö päästää joku lähelle.

 

Tuo kirja toi taas ajatuksiini sen, että en olekaan niin paljon paremmassa kunnossa, mitä ajattelin olevani. Minä olen vain niin kauheasti yrittänyt olla niin kuin kaikki muut. Sellainen vahva ja ihmissuhteisiin kykenevä. Olen yrittänyt niin kovaa, että välillä olen mennyt sekaisin siitäkin, että mitä minä olen. Olen ajatellut vain, että tätä minun pitäisi olla, tätä minun pitää yrittää olla; jos en osaakaan, niin minun pitää ainakin näytellä, että osaan.

 

Mutta minä en ole unohtanut. Minä en luota, en pysty luottamaan. Sen näki siinä autokoulujutussakin. Minä vain ajattelin, että he kävisivät suunnilleen heti kimppuuni ja pilkkaisivat ja vaikka mitä. Eivät he pilkanneet. Kun meille näytettiin ihmisen pään muotoista ja painoista esinettä, joka laitettiin kiertämään, he eivät jättäneet minua välistä. Ja kun oli loppuosuus ja piti arvioida, miten pitkä jarrutusmatka on missäkin tilanteessa, jos se on tässä nopeudessa näin paljon. Se äänekkäin amistyttö, joka oli minunkin pilkkaajieni ydinjoukossa, sanoi yhden ehdotuksen. Kukaan muu ei sanonut mitään. Muut amislaiset sanoivat, että heillä oli suunnilleen sama. Minä en sanonut mitään. Sitten se amistyttö kääntyi minuun päin ja hymyili ja sanoi: ”Amia? Onko sullakin tuo sama, vai onko sulla joku toinen ehdotus?” Minä mutisin oman ehdotukseni ja se kirjoitettiin taululle. Se oli muuten täsmälleen oikein.

 

Mutta tuosta näkee sen, mitä minä odotan ihmisiltä. Koko autokouluajan olin yrittänyt olla mahdollisimman tyynen ja itsevarman näköinen. En ollut. Minua pelotti koko ajan kauheasti. Koko ajan ajattelin, että nyt ne muut varmaan ajattelevat, että minähän olen ihan tyhmä. Että he eivät takuuvarmasti pidä minusta, vaan ajattelevat, että olen ihan kumma friikki. Mutta tuo amistytön kommentti minulle oli outo. Edes minä en pystynyt löytämään siitä ivallista piikkiä tai jotain ironiaa. Tuon jälkeen, kun oli seuraava jarrutusmatkatehtävä, niin amislaiset sanoivat taas oman ehdotuksensa. 200 metriä. Minun paperissani luki 150 metriä. Edessäni istui autokoulun opettajaksi opiskeleva tyyppi, joka oli siellä tutkailemassa, mitä me tehtiin. Hän kääntyi ympäri. Minä sotkin nopeasti oman vastaukseni ja kirjoitin siihen ”200”. Katsoin alas ja vältin kaikkien katsetta. Kun autokoulunopettaja kyseli, oliko jollain muulla eri, minä en sanonut mitään. Katsoin vain alas ja olin hiljaa. Se harjoittelijatyyppikin kääntyi takaisin oikeinpäin. 200 metriä oli väärin, oikea vastaus oli 120 metriä.

 

Tuo ei ollut ala-asteella tai yläasteella. Ei missään muinaisessa menneisyydessä. Siitä ei ole edes viikkoa. Tuo kuvaus ei kerro sitä, millainen minä olin, vaan sitä, millainen minä olen. Täällä blogissa se on eri asia, ei sitä täällä blogissa näe. En usko, että blogini lukijat ajattelevatkaan, että olisin tuollainen. Pikemminkin, että olen ennen ollut, mutta nykyisin olen paljon paremmassa ja itsevarmemmassa kunnossa ja olen ylpeä, mutta vähän vain varautunut.

 

En minä tiedä itsekään mitä minä olen. Tuntuu välillä, että en ole mitään. Että minä vain yritän koko ajan olla jotain niin kauheasti, että todellisuudessa en olekaan enää paljon yhtään mitään. Sen kuitenkin tiedän, että olen yksin. Se tuntuu aika pahalta. Mutta toisaalta, niin kuin siinä kirjassakin sanottiin, yksin on hyvä olla, koska yksinäisyyttä ei voi menettää. Ihmiset hylkää, ihmiset lähtee ja ihmiset jättää, mutta yksinäisyyttä ei voi koskaan menettää. Se ei lähde tai jätä.

 

”Haluaa uskaltaa kohdata. Ei uskalla kohdata. Hän puree rystysiä, repäisee palan peukalonkynttä, haluaa satuttaa itseään, rangaista. Sä olet pelkuri, pelkuri, pelkuri! Hän sulkee silmänsä ja on kuvittelevinaan, että se on tosi helppoa. Vain sanoa kyllä, kun joku kysyy. Kyllä, haluan lähteä elokuviin. Kyllä, halua istua sinun vieressäsi ruokapöydässä. Kyllä, uskallan katsoa sinua silmiin. Kyllä, minä uskallan ajatella olevani joku.”

 

Se kirja on surullinen. Olenko minäkin sitten surullinen, koska nuo hullujenhuone-osiot ovat melkein kuin täsmälleen minun omasta päästäni? Se ei tunnu kauhean kivalta. Toisaalta on huojentavaa, että pystyy lukemaan toisen kirjoittamana täsmälleen sen, mitä itse ajattelee, mutta toisaalta se ei ole yhtään kivaa. En minä halua olla hullu.

 

Ja siis tämähän on vain minun subjektiivisesta näkökulmastani kirjoitettu. Tässä on vain minun näkökulmani, ei niitä kiusaajien näkökulmia. Ei heidän motiivejaan. Ei sitä, millaisena he näkivät minut. Varmaan teen itsestäni taas marttyyria tai jotain, kun tuo tuntuu pahalta. Mutta ehkä tosiasia onkin se, että olen ansainnut sen. Eikö se kuulu evoluutioon? Eikö se kuulu kehitykseen? Se, joka on vääränlainen, ei selviä niin hyvin kuin muut. Syntyy hylkimisreaktio. Ongelmakohta yhteisössä pyritään poistamaan. Olenko minä ongelmakohta? En tiedä. Joskus tuntuu, että olen. Mutta en minä tarkoita pahaa. Ei minun ole tarkoitus olla taakka tai saada ihmisiä surulliseksi. Minä vain haluaisin olla niin kuin kaikki muutkin. Sillä lailla ”vähänonnellinen” ja tasainen, mitä muutkin. Ei minun tarvitsisi olla erityinen tai erilainen tai tärkeä, vain sellainen kuin kaikki muutkin. Mutta miksen minä vain osaa?

 

 

Tänään pitää vihdoin ja viimein ruveta laskemaan matikkaa. Ja pitäisi päättää nyt, menenkö armeijaan. Olen täyttänyt sen lomakkeen ja äiti voi viedä sen huomenna suoraan sinne toimistoon, joten se ehtisi. Mutta minä en tiedä. Niin kauhean paljon, mitä pitäisi tietää. Onneksi Nanin näkee sunnuntaina. Mutta sitten maanantaina on matikan tentti. Sentään NN ei ole missään tenteissä, niin ei tarvitse stressata siitä. Minun tarvitsee vain ajatella koko asiaa ja jo siitä minulle tulee niin törkeän nolostunut olo, että tuntuu, että miten minä voin muka yhtään ikinä enää mennä samaan tilaan NN:n kanssa.

 

Ei se tunnu nololta siksi, että sain pakit, vaan siksi, että tuntuu siltä, että se oli niin kauhea yllätys NN:lle. Tulee sellainen nolo fiilis siitä, mitä minä olen. Ehkä hän ei ole nähnyt minussa mitään. Ei mitään ylpeyttä tai mitään. Vain sellaisen hiljaisen ja ujon ja vähän kummallisen tytön. Minä vihaan tuota ajatusta. Minä osaan olla itsevarma ja ylpeä ja rohkeakin joskus. Mutta eikö kukaan näe sitä? Eikö hän näe sitä? Ja sitten kun näen hänet, niin sitten hän näkisi minut sellaisena ujona ja hiljaisena kilttityttönä, joka on teini-ihastunut häneen. En usko, että voi olla mitään pahempaa kuin tuo. Minäkin olen ihminen! Minäkin olen kuten kaikki muut! Minä en ole ujo ja hiljainen kilttityttö, vaan pelkästään joku, jolla ei ole niin paljon sanottavaa.

 

Ärsyttää ja nolottaa ja turhauttaa. Mutta sitä matikkaa...