Tänään näköjään sain sitten oikein älynväläyksen. Olen viikon odottanut, että tulisi tämä päivä ja erityisesti tämän päivän ilta, koska minulla olisi ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon enemmän kuin yksi päivä vapaata putkeen. Mutta kun töissä joku kysyi että voisitko mitenkään tulla tekemään huomenna ylimääräisen vuoron, niin koska olen käynyt ihan ylikierroksilla kun olen ollut niin väsynyt, joten tietysti minä menin sanomaan, että käyhän se. Toisaalta minulle laitettiin vähemmän tunteja kuin olin pyytänyt, ja tämän ylimääräisen vuoron ansiosta saan ne kuun alkupuoliskon tunnit juuri siihen lukuun jota olin ajatellut. Ja se huomisen vuoro on päivä/iltavuoro, joten minun pitää mennä vasta puoleltapäivin töihin. Toisaalta ehkä se oli nyt vähän huonoon kohtaan, kun olen ollut viisi päivää töissä yhden päivän vapaalla ja nyt huomisesta tulee kuudes päivä putkeen. Mutta minulla on kuitenkin tämän ylimääräisen vuoron jälkeenkin vielä kolme päivää kokonaan vapaana, joten kai siinä nyt ehtii levätä.

Mutta olen jotenkin kierroksilla nyt, nukuin vähän ja minulla oli yhdentoista tunnin päivä tänään (kahdeksan tuntia töitä, joiden jälkeen oli kolme varttia aikaa ehtiä yliopistolle, missä oli kaksi tuntia latinaa). Nyt jostain syystä olo tuntui jotenkin tyhjältä ja mieleeni tuli että en ole lukenut pitkään aikaan, mutta tuntui silti siltä, että mikään normaali ei jaksa kiinnostaa, niin nappasin hyllystäni Nortonin Anthologyn, oliko se nyt romantiikan ajan kirjallisuutta. Avasin sen ja pläräsin vähän ja lopulta kohdalle sattui runo, jonka päätin lukea. Se oli Lord Byronin Darkness, joka on aika pitkä ja muuttuu hetki hetkeltä synkemmäksi ja karummaksi. Ei mikään hyvänmielen runo tosiaankaan siis ole, mutta jotenkin se innosti kirjoittamaan pätkän omaan tarinaani. Varmaan kaikki kirjoittaessaan itse eläytyvät siihen kirjoittamaansa ja tavallaan putoavat tarinaan, mutta jotenkin se sai minut hieman ahdistumaan nyt. En ole pitkään aikaan ajatellut miltä minusta tuntuu, koska ei ole tuntunut miltään, mikä on ollut ihan jees, koska minulla on ollut niin paljon kaikkea.

Mutta nyt sitten kun yritin havainnoida ympäristöäni ja päästä fiilikseen, huomasin, että joku iso ahdistuspallo on kurkussa. Ja tuntuu jotenkin siltä, että olisi tulossa hulluksi. En todennäköisesti ole, se on varmaan nämä ylikierrokset ja väsymys, mutta kun vain istun tässä ja pysähdyn hetkeksi ja katson ympäri huonetta, se näyttää jotenkin... En osaa selittää sitä, mutta kaikki huonekalut ovat paikallaan, verhot ovat vähän epäsiististi, mutta nekin täysin liikkumatta (kuinkas muutenkaan?) ja se kaikki jotenkin ahdistaa. Tuntuu vähän siltä kuin koko maailma olisi yhtäkkiä pysähtynyt, että kaikki ihmiset olisivat pysähtyneet ja aikakin olisi pysähtynyt. Paitsi siis minä. Vähän semmoinen fiilis, että melkein seinät meinaa kaatua päälle, vaikka ihan paikallaan nekin näyttävät olevan.

Mutta sentään nyt huomenna saa nukkua vähän pitempään ja sen jälkeen onkin kolme kokonaista vapaapäivää. Vaikkakin minulla on paljon kaikkea tekemistä, mutta eipä tarvitse mennä töihin eikä yliopistollekaan. Varmaan tämäkin olo menee tästä pian ohi.

***

I had a dream, which was not all a dream.
The bright sun was extinguish'd, and the stars
Did wander darkling (= in the dark), in the eternal space,
Rayless, and pathless, and the icy earth
Swung blind and blackening in the moonless air;
Morn came and went - and came, and brought no day,
And men forgot their passions in the dread
Of this their desolation

- -