Ai tuskaa. Nukkuminenkin on yhtä tuskaa. En saa nukuttua. Eilen yritin mennä nukkumaan aikaisin, mutta sain unta vasta puoli seitsemältä. Huomenna täytyy olla ennen kahdeksaa jo yliopistolla siinä matikan tentissä.

Olo on tuskainen. Olen tässä viime päivien aikana yrittänyt tappaa alati vaivaavaa päänsärkyä lievällä yliannostuksella migreenilääkkeitä. On itse asiassa toiminut aika hyvin. Päänsäryn suhteen.

Muuten olo on ihan kauhea. Minusta tuntuu ihan oikeasti että tulen kohta ihan lopullisesti hulluksi. Ajatukset ovat jatkuvasti niin sumeita. Olo on koko ajan joko sellainen, että olen jäätymäisilläni tai sitten sellainen, että on niin lämmin, että tekisi mieli mennä makaamaan parvekkeelle että vähän viilenisi. Joka paikkaa särkee. Ihan joka paikkaa. Oli missä asennossa tahansa, niin se ruumiillinen tuska ei lopu edes hetkeksi.

Koko ajan tuntuu, että voisi pimahtaa ihan kukkuuksi minä hetkenä hyvänsä. Vaikka lopettaa tekemästä mitään. Istua asunnon nurkkaan ja istua siinä loputtomiin. Tai siis siihen asti, että äiti hermostuisi ja tulisi ja jotenkin murtaisi oven auki ja löytäisi minut istumasta sieltä nurkasta tuijottamassa vain eteeni. Ja minä en puhuisi mitään, vaan pelkästään tuijottaisin eteeni. Ja ehkä myös soittaisin pianoa. Mutta en puhuisi. En kommunikoisi mitenkään. Ja sitten minut kärrättäisiin jonnekin hullujen laitokseen, jossa tulisi vain hullummaksi.

Tai sitten jollain julkisella paikalla puristaisi silmät kiinni ja yrittäisi pitää käsillä päätä kasassa ja kiljuisi: ”LOPETA!!!” Se olisi maailmalle, koska se on sumea ja pyörii.

Minulla pyörii mielessä tuollaisia mielikuvia ja  minusta tuntuu että olen ihan oikeasti oikeasti oikeasti oikeasti sekoamassa.

Enkä minä tiedä mitä tehdä. Ei ole ketään jolle siitä sanoa.

Minä en kestä. Minä en kestä. Kaikki on sumeaa. Kaikki on kuin unta. Paitsi että ei ole unta, vaan totta, paitsi että ei ole. Näettekö? Missään ei ole logiikkaa. Minä olen ihan murusina. Minä en pysty kuvailemaan sitä. En pysty... En osaa... Minä haluan kertoa ja minä haluan kuvailla, mutta en pysty.

Tuosta tulee se fiilis mennä istumaan sinne nurkkaan ikuisiksi ajoiksi ja lopettaa puhuminen lopullisesti. En osaa kertoa, mikä on vialla. En osaa ilmaista tätä tuskaa. Ei ole mitään sanaa, ilmettä tai lainausta tai biisiä, joka voisi kuvailla tätä mitenkään.

Parhaiten sitä kuvaisi se, että istuisi nurkassa hiljaa eikä puhuisi enää koskaan ja tuijottaisi vain eteensä eikä reagoisi mihinkään. Ja itkisi. Ei vastaisi kysymyksiin. Ei reagoisi niihin. Tuijottaisi vain tyhjyyteen.

Sitten tekisi mielisairaalassa samaa. Ei söisi eikä tekisi mitään, paitsi tuijottaisi tyhjään. Ja soittaisi. Se on ainoa joka auttaa edes hieman. Tai ei välttämättä auta mutta ei ainakaan tee oloa pahemmaksi. Sitten siellä kävisi ehkä joku joskus katsomassa minua. Minä olisin sellainen kalpea ja sellaisessa sairaalarääsyssä. Ihmiset kävisivät minun luonani siellä aluksi. Se olisi kivaa. Se olisi kivaa vaikken sanoisikaan heille mitään. Vaikka en katsoisikaan heihin. Koska en pystyisi. En osaisi tehdä mitään, en osaisi sanoa mitään, koska tämä olo on jotain, mitä ei voi kuvailla mitenkään. Se tekee muurin minun pääni ympärille. Jos vain joku tulisi vierailemaan sinne aina välillä. Mutta sitten aikaa kuluisi ja ihmiset lakkaisivat käymästä. Minun olemassaoloni unohdettaisiin. Tai vaikkei unohdettaisi, teeskenneltäisiin, että on unohdettu, koska minä olin jotain niin häpeällistä vain muistaakin.

Mitä sitten... Ehkä minä kuolisin tai ehkä muulla lailla lakkaisin olemasta. En minä parantuisi. Ainakaan jos ihmiset eivät tulisi. Jos he lakkaisivat yrittämästä.

Mutta ei ole ihmisiä jotka yrittäisivät. Äiti on. Hän soitti joskus... En muista koska. Ja hän sanoi soittavansa ”ensi viikolla”, joka on siis nyt. En aloita mesekeskusteluja, paitsi sen yhden kanssa. Hän neuvoo, jos minulla on ongelmia matikan kanssa. Hän on surullinen joskus myös. Hän tuntuu nyt netissä kaikkein läheisimmältä ihmiseltä.

Sitten on muita. He eivät aloita keskusteluja kanssani vaan minun pitää aina tehdä se. Nyt minä olen lopettanut. Ei minua kiinnosta keskustella sellaisten ihmisten kanssa joita ei kiinnosta keskustella minun kanssani. Minä olen vihainen. Ja surullinen. Miksi he eivät välitä?

Tuntuu pahalta. Olo on vähintään yhtä paha kuin kirjoitusta aloitettaessa. Kello on jo vaikka mitä. En tiedä mihin koko päivä on mennyt. Taas.

Pitäisi laskea... Se on raja-arvoja ja derivointia ja integrointia. Minä menen vasta raja-arvoissa. Pitää kerrata ainakin derivoimis- ja integroimissäännöt. Siten voisi ehkä hyvällä tuurilla päästä läpi. En muista kuinka paljon pisteitä näistä välitenteistä piti saada yhteensä. Minulla on pohjana jo 16 pistettä. Luulisin että pitää saada 24. En tiedä. En muista. Varmaan se käy sitten ilmi kun hylkäämistulokseni tulee.