Nyt sitten voisi taas aloittaa vainoharhailun. Vaihtoehtoja on neljä kappaletta, enkä ole varma, onko mikään niistä erityisen hyvä. NN:n käytös viime viikolla: Seuraa jengiään uskollisesti joka paikkaan, ei hetkeäkään yksin, Amiaa ei olemassa hänelle... NN:n käytös tänään: Yksin vähän joka välissä (jopa luultavammin vapaaehtoisestikin), jutteli moneen otteeseen pikkuveljelleen (mitä en ainakaan tiedä ennen tapahtuneen), Amia olemassa hänelle.

No niin (hykertelee innoissaan, kun saa jotain muuta ajateltavaa kuin fysiikka tai maantiedon aluetutkimus). Kuten siis sanoin, vaihtoehtoja on neljä kappaletta. 1. Se, että minä vihdoin ja viimein myönsin itselleni täydellisesti, että pidän hänestä, ja se näkyy käytöksestäni hyyyyyvin paljon enemmän mitä olen ikinä edes pelännyt. 2. Se, että minä vihdoin ja viimein myönsin itselleni täydellisesti, että pidän hänestä ja se vaikuttaa siihen, mitä asioita näen, paljon voimakkaammin mitä olen koskaan ajatellut. 3. Viime viikolla oli vain muutama päivä ja nekin kauhean hajanaisia, niin NN:llä oli kouluuntottumisvaikeuksia ja hän käyttäytyi siksi niin erilaisesti. 4. NN lukee tätä blogia. Vaikka jos hän lukisi, niin hän olisi todennäköisesti tehnyt minusta jo ilmoituksen joillekin viranomaisille ja hankkinut lähestymiskiellon.

Minä olen vainoharhaillut tätä pariin otteeseen aikaisemminkin, mutta hylännyt sen aina mahdottomuutena. Se olisi täysin todennäköisyyksien vastaista. Sitä paitsi se on selitettävissä hyvin psykologialla: Minun suhtautumiseni häneen on erilainen, joten näen hänet hieman erilailla ja vaikka hänen käytöksensä olisikin täsmälleen samaa, minä laitan siitä merkille eri asiat. Siten ollen vain vaikuttaa siltä, että sillä, miten kirjoitan hänestä blogiini, olisi jotain merkitystä hänen käytökseensä. Eikö se niin mene?

Joo, vainoharhailen, koska se tuntuisi niin... joltain, jos tietäisin, että joku IRL-ihminen, josta kirjoitan, lukisi tätä blogiani. Ei se olisi välttämättä mitään käsittämättömän kauheaa, mutta... kummallista. Ja aika noloa. Sinne menisi se kaikki vähäkin ylpeys, mitä minulla on vielä jäljellä.

Varoitus: Ihkutus alkaa

Mutta tänään NN tuntui kuitenkin kaikesta huolimatta jotenkin enemmän siltä, mitä hän oli ennen kesälomaa. Hän jopa reagoi minuun, kun hän tuli aamulla yllättävästä suunnasta ja minä hätkähdin (koska en pidä siitä että ihmisiä kulkee minun selkäni takana) ja käännyin ympäri nähdäkseni, kuka ohitseni kulkee. Ja hän katsoi minuun ensin, ei vasta takaisin. Ei silmiin kylläkään, mutta sillä lailla yleisesti, kun katsotaan "jaa, tuossa on tuo". Ei mitään varsinaisen suurta, mutta se oli reaktio! Hän näki minut! Minä olen olemassa hänelle edes statistina!

Ja muutenkin olen käyttänyt koko päivän hänen tuijottelemiseensa. Sattui olemaan todella kätevä päivä, kun äidinkielessä tehtiin ryhmätöitä, niin minä katsoin "työskentelypariini päin" koko kaksoistunnin. Ja ihme kyllä: minä alan tottua hänen poninhäntäänsä. Ja siihen, että hän ei ole kesän aikana värjännyt hiuksiaan. Hänen oikea hiusvärinsä alkaa näkyä jo kivasti sieltä alta, ja se on hyvin erilainen, mitä olin ajatellut. Sellainen... vaalea tummanruskea. Vaaleampi, mitä ajattelin, mutta se varmaan johtuu pääasiassa siitä, että hänen hiuksensa ovat olleet jotakuinkin pikimustat viimeiset kaksi vuotta. Ja hän näpelöi vielä hiuksiaan. Ei ihan yhtä söpösti, koska tukka on kiinni, eikä siksi helposti näpelöitävissä, mutta jotenkin kuitenkin.

Ja hänen silmänsä... Paljon kauniimmat, mitä muistinkaan. Ja se suhteellisen harvoin nähtävä hymy, jonka onnistuin näkemään kerran äidinkielentunnilla... Se on siis oikeasti ihan törkeän ihana hymy, ei vain minun puolueellisesta näkökulmastani, vaan muutenkin. Sellainen puolivirnistävä hymy... Hän näytti tänään jopa pitemmältä mitä aikaisemmin. Ja onnistuin kuulemaan häneltä yhden täydellisen puoliyleisen heiton. Äidinkielenopettaja selitti juuri, miten EU on listannut tarpeettomat ja tulevaisuudessa todennäköisesti katoavat kielet. Yksi niistä oli suomi. Kuulin, sitten, miten NN tokaisi tähän: "How absurd!" Se ei ollut kyllä ihan yhtä hauska, kuin se, miten hän viime vuonna teeskenteli lukevansa lehdestä (tunnilla piti lukea jokin sanomalehti): "Poliisi pidätti miehen ampuneen asunnon. Hah hah."

Ja hän puhui pikkuveljelleen. Ilmeisesti hän ei olekaan sellainen pikkuveljeään yksinäisyydestä kiusoitteleva ärsyttävän itsekäs ja omahyväinen teeskentelevä isoveli, mitä jonkin aikaa luulin. Siis NN:n jengi meni ulos, ja NN olisi voinut mennä heti heidän mukanaan, mutta sen sijaan hän jäi pieneksi hetkeksi juttelemaan pikkuveljelleen. Ja myöhemminkin.

Lisäksi muistin taas, että kun NN on jossain kuuloetäisyydellä, niin jos olen Nanin kanssa, niin saan kauhean höpötyskohtauksen ja puhun läpiä päähäni jostain ihan käsittämättömän typerästä aiheesta. Enkä edes jälkeenpäin tajua, miksi ihmeessä minä sanoin niin tai jos samaan aikaan täytyy vielä kävellä, olen ihan pihalla siitä, miten olen jonnekin paikkaan päätynyt. Tänäänkin kun minä ja Nan kävelimme portaita ylös NN:n takana, minä selitin ihan innoissani hisseistä. Siis oikeasti. Hisseistä. Ja siitä, miten minä en tykkää olla hisseissä. Ei oikein nappiin osunut puheenaiheenvalinta, olisi ollut paljon parempi puhua jostain hienosta ja tyylikkäästä aiheesta, eikä hisseistä. Argh!

Ihkutus loppuu

Lisäksi veljekset NN ja Mich (eli hänen pikkuveljensä), ovat ilmeisesti päättäneet ottaa henkisen murskavoiton lukiosta persoonallisuudellaan ja erikoisuudellaan. NN on nyt aina pistänyt väkijoukosta hieman silmään, mutta hänen pikkuveljensä tekee niin melkeinpä vielä tehokkaammin. Tänään kun minun piti mennä filosofian luokan eteen ruokatunnilla, Mich oli vallannut itselleen penkin ja makasi siinä silmät kiinni musiikkia kuunnellen. Se aiheutti pieniä repeilykohtauksia ohikulkevissa oppilaissa, mutta Mich ei tuntunut erityisemmin välittävän siitä. Minunkin piti katsoa oikein kahdesti varmistaakseni, että oliko kyseessä vanhempi vai nuorempi versio, kun silmät kiinni he näyttävät ainakin ihan samalta. NN ei tosin kuuntele koskaan musiikkia koulussa. Eikä makaa penkillä. Ei ainakaan silmät kiinni. Joo, siinä on vähän ulkopaikkakuntalaisten vaikutuksia meidän lukioomme: Kaksi veljestä suunnilleen kieltäytyy sopeutumasta ja on niin erilaisia kuin kaikki muut, että sitä on välillä hankala käsittää. Ihan positiivista kuitenkin.

Ja minä olin sitten taas kesän aikana ehtinyt unohtamaan, miten paljon minä vihaan esitelmien pitämistä. Ainakin sellaisten, että luetaan pitkiä pätkiä paperista jotain. Tänään minun ja neiti R:n piti kaksistaan lukea sellainen kymmenen minuutin esitelmä koko luokan edessä (neiti M oli pois) ja se oli niin kauheaa, että ei tule heti mieleen, koska olisin ollut niin hermostunut (kesän Kylämiittiä ei lasketa, koska se edustaa ultimaattista hermoilun tasoa, joten sitä ei voi verrata mihinkään). Minä luin ja änkytin ja punastuin ja takeltelin enkä saanut selvää neiti R:n kirjoituksesta, unohtelin kohtia, en katsonut luokkaan kertaakaan, vaan pidin katseeni tiiviisti paperissa... Sen jälkeenkin oli vielä nolo olo, kun miten nyt sitten voin muka olla itsevarmempi ja sosiaalisempi, jos esitelmän pito saa minut tuollaiseksi. Kaikki näkivät sen jo, joten jos näytän itsevarmemmalta ja sosiaalisemmalta, he ajattelevat, että en kuitenkaan ole.

Ja tänään on kuoro. Vajaan tunnin päästä pitäisi olla jo siellä. Ja ehkä musiikinteoria. En ole ihan varma. Mitäs vielä? Voisinhan aina ihkuttaa lisää NN:ää... No ei, minun pitäisi yrittää kirjoittaa hänestä vähän vähemmän, kun en usko, että se on mitenkään mielenkiintoista kenellekään paitsi minulle, enkä tunne oloani kovin kotoisaksi selittäessäni, miten ihana hän on ja millainen hänen hymynsä on (ja se on niin täydellinen, että kun sen näkee, niin maapallo lakkaa pyörimästä ja tuntuu, että voisi kuolla siihen paikkaan ihan vain pelkästä ihastuksesta).

Mutta tämä tietokonehuone on nyt siivottu. Jopa imuroitukin. Ja kun tämä on siisti, niin se on sitten hyyyvin siisti. Saa vain nähdä miten kauan, mutta se on sitten sen ajan murhe.