Tuntuu että olen ehkä tulossa kipeäksi, tai sitten olen jo kipeä mutta se on vain todella lievä flunssa. On ollut jo pari viikkoa sillä lailla että on vähän kurkku kipeä ja nenä tukossa ja muutenkin sellainen vähän kipeä olo. Mutta se ei siitä sitten pahene. Vaikka muuten on ollut sellainen olo että voisi vihdoin raahautua täältä kämpästä välillä uloskin, uimaan tai kuntosalille, niin sitten ei tule lähdettyä, koska pelkään että tämä flunssanpoikanen sitten pahenee. Jotenkin ärsyttävääkin kun se ei mene kokonaan pois eikä pahene, niin ei sitten oikein tiedä että mitä olisi fiksua tehdä ja mitä ei. Mutta se on kuulemma todella sitkeä flunssa, niin ehkä nyt odotan jonkun aikaa jos tämä menisi sitten pois.

Tänään oli taas kirjallisuuskurssin luento ja jotenkin tykkään niistä todella. Kirjallisuus ei sinänsä ole ehkä niin minun juttuni, vähän, mutta ei sillä lailla, että haluaisin vaikka erikoistua johonkin kirjallisuuteen (mikä todennäköisesti ei olisi kovin hyvä työllistymistäkään ajatellen), mutta kai se on se skotti-opettaja, jonka puhe on vain niin viihdyttävää jo itsessään, ja hän on muutenkin hyvä selittämään asioita. Tänään luennolla käsiteltiin Ranskan vallankumousta. Tietysti siitäkin tietää aika paljon kun koulussa on pitänyt opetella sitä joskus yläasteella ja lukiossakin ehkä, mutta jotenkin tämä opettaja on ehkä vain parempi, kun kaikista tutuistakin asioista saa jotenkin aivan erilaisen vaikutelman. Tai ehkä se on se, että olen nyt vanhempi ja seuraan uutisia ja politiikkaa, ja sitten osaan nähdä niissä historiallisissa tapahtumissa jotain tuttua.

Ja sitten ajatukset alkavat pyöriä päässä. Minulla oli ennen tuota tämän päivän luentoa sellainen mielikuva Ranskan vallankumouksesta, että se oli tavallaan tasa-arvon syntypaikka, ja että siitä alkoi valistuksen aikakausi. Siis sellainen, että okei, siellä tapettiin ihmisiä, mutta se oli silloin kauan sitten kun ihmiset vain tappoivat toisiaan, mutta että sitten siitä seurasi jotain hyvää.

Ja nyt sitten se opettaja selitti, että oikeasti se oli aikamoista kaaosta, ja oikeastaan se meni niin, että lynkkausjoukko kulki kaupungilla ja tappoi ihmisiä. Paitsi että tapettiin niitä aristokraatteja ja kuningas ja kuningatar, niin sillon tapettiin ihan sattumanvaraisesti ihmisiä. Esimerkiksi se meidän opettaja sanoi sen, että joku leipuri hirtettiin katulamppuun, kun hänellä ei ollut putiikissaan myytävänä leipää. Ja sitten kun jotain aristokraattia yritettiin hirttää (myös katulamppuun) niin köysi katkesi ja irtosi ja sitten hirttäminen tapahtui uudestaan ja uudestaan, ja sitten kun siitä ei tullutkaan mitään, niin sitten hakattiin pää irti ja laitettiin jonkun kepinnokkaan. Ja sitten tämän tyypin poika tapettiin myös ja pää hakattiin irti ja laitettiin myös keppiin, ja sitten se porukka kulki kaduilla ja piti niitä päitä siellä keppiennokissa ja välillä laittoivat niitä yhteen ja huusivat: "Anna isille pusu."

Tuohan on inhottavaa, tuo on kuvottavaa, ja minä olen ajatellut tähän asti, että ihmisiä tapettiin ja se oli harmi, mutta siitä seurasi jotain hyvää. Ja nyt mietin, että jos minä olisin elänyt tuohon aikaan, niin varmasti olisin ollut eri puolella kuin nuo vallankumoustyypit. Ja sitten kun se ei jäänyt edes tuohon, vaan sitten tuli se "tasavalta-elämä" ja "kansallinen turvallisuus", joista tuo jälkimmäinen tarkoitti sitä, että tämän uuden tasavallan "vihollisia" vainottiin. Ja näitä vihollisia siis olivat kaikki jotka vaikka sanoivat jollekin jossain, että ehkä me ollaan tapettu nyt tarpeeksi ihmisiä. Ja tuona "terrorin aikana" (n. 10 kuukautta) tapettiin n. 42 000 ihmistä. Ja lisäksi mestaamiseen riitti se, että joku syytti jotakuta jostain, koska oikeudenkäyntiä ei nähty tarpeelliseksi. Ja tämä "terrorin aikakausi" ei ollut mikään jälkeenpäin keksitty nimitys, vaan ne tyypit, jotka niitä ihmisiä tappoivat, käyttivät sitä ihan itse. Oliko se nyt Robesierre, jolta on tuo otsikon lainaus, ja ylipäätään silloin ajateltiin, että tuo pelko ja terrori on välttämätöntä, ja että ilman sitä ei olisi mitään hyvääkään.

Ja tavallaanhan tuo on mennyttä, jne. mutta sitten kun mietin vaikka Suomea nykypäivänä, niin jotenkin minua tavallaan huolestuttaa se, että mihin tässä ollaan menossa. Ja tuosta tulee mieleen se mitä journalistiikan kurssilla sanottiin, että nykypäivänä totuutta ei enää ole, tai jos onkin, niin sillä ei ole väliä. Ainoa merkitys on sillä, mitä ihmiset pitävät totena. Ja minä kun luen uutisia ja niissä on se kommentointimahdollisuus ja monet linkittävät uutisia Facebookiin, ja sitten se näyttää todella siltä, että syntyy sosiaalisen median lynkkausjoukko, jolle ei oikeasti ole väliä sillä miten asiat oikeasti ovat, kunhan löytyy joku pöyristyttävä virhe yhteiskunnassa, jota vastaan pitää taistella.

Niin kuin esimerkiksi kun joku kirjoitti että vanhus pudotti makkaraperunat Hesburgerissa ja tämän yhden henkilön mukaan tälle vanhukselle naurettiin eikä kukaan henkilökunnasta tullut auttamaan, paitsi yksi sivullinen, joka tarjosi miehelle uudet makkaraperunat. Sinänsä harmillinen, mutta samalla inspiroiva tapaus, mutta mitä tästä seurasi? Se että ihmiset olisivat ottaneet opiksi esimerkistä ja osoittaneet enemmän sympatiaa yhteiskunnan muita ihmisiä kohtaan, auttaneet jotain tuntematonta, joka on tiputtanut makkaraperunansa (tms.)? Ei, vaan siitä seurasi se, että juttu pyöri sosiaalisessa mediassa ja raivostutti ihmiset niin, että ne Hesburgerin työntekijät, jotka olivat tilanteessa läsnä (sekä ne jotka eivät olleet) saivat osakseen uhkailuja, häiriköintiä, huoritteluja, jne. Yhden osapuolen kertoman jutun perusteella, ilman minkäänlaista "oikeudenkäyntiä" tai mitään selvitystä, ihmiset kokevat että on heidän oikeutensa ja jopa tehtävänsä rangaista niitä työntekijöitä.

Luin itse niitä kommentteja netissä ja useissa kommenteissa kehotettiin ihmisiä menemään kyseiseen (tai sisarliikkeeseen) ja heittelemään makkaraperunoita ympäriinsä, tai iskemään ne näiden työntekijöiden naamaan.

Sitten oli joku uutinen sekä Hesarissa että Ilta-Sanomissa, että jos kolhii jonkun autoa parkkipaikalla, siitä ei tarvitse ilmoittaa. Itsekin luin uutisen ja mietin että mitä ihmettä ja tykkäsin kommenteista, joissa sanottiin, että tämähän on ihan järjetöntä, miten voidaan tällainen päätös tehdä. Ja siitä tulee melkein vihaiseksi. Mutta sentään luin Helsingin Sanomien kommentteja, kun siellä useat sitten ystävälliseen sävyyn selittivät, että mistä tässä uutisessa oli kyse. Siinä tuli itsellekin nolo olo ja tuntui siltä, että voinko minä luottaa enää tähän omaankaan näkemykseeni todellisuudesta. Ja siis kysehän oli siitä, että jos kolhii jonkun autoa, mutta ei ilmoita siitä tai jätä yhteystietojaan, tms. niin siitä ei voida määrätä ylimääräistä sakkoa. Tietysti jokainen on vastuussa teoistaan, mutta se, että ei anna itseään ilmi, ei voi tuoda lisäseuraamuksia (paitsi liikennepako-tilanteissa, joka on poikkeus), ja että se ei ollut mikään yksittäisen tuomioistuimen päätös, vaan se perustuu 1100-luvusta peräisin olevaan lakiin, joka on melkeinpä koko länsimaisen yhteiskunnan perusta: se, että on löydettävä todisteet, joiden perusteella henkilö voidaan tuomita, ja jokaisella on oikeus puolustukseen, eikä kenenkään tarvitse "todistaa itseään vastaan". Niin kuin vaikka jos joku tekee murhan ja häntä syytetään siitä, ja sitten jos hän väittää olevansa syytön ja laittaa sitten tavallaan muut tekemään työnsä, niin jos hänet tuomitaan teostaan, häntä ei voida siltikään vaikka sakottaa siitä, että hän oikeudessa väitti olevansa syytön (plead not-guilty).

Ja siinä tajusin sen, että niinhän se on ja niinhän sen on oltavakin, vaikka se tuossa autonkolhimistapauksessa kuulostaakin aluksi jotenkin älyttömältä. Ja sitten menin Ilta-Sanomiin katsomaan niin siellä oli sama uutinen ja varmaan 90% kommenteista oli negatiivisia, ja sanoivat "vain Suomessa" tai että kyse on oikeusmurhasta ja että tuomarit ovat vieraantuneet todellisuudesta, tai että kertokaa noiden tuomareiden rekisterinumerot niin sitten voi mennä kolhimaan heidän autojaan.

Ja sitten oli uutinen siitä, että ensihoitajat kokevat paljon väkivaltaa ja väkivallanuhkaa työssään, ja kommentit olivat taas negatiivisia, kuten että jos joku on väkivaltainen niin hänet pitäisi jättää kokonaan hoitamatta tai mielellään vieläpä nopeutettava tämän väkivaltaisen henkilön poistumista yhteiskunnasta. Ja sitten seuraavana päivänä tulee uutinen, että jonkun syöpään kuolleen perikunta sai korvausvaatimuksen siitä, kun vielä eläessään tämä syöpää sairastanut mies oli kohdistanut häntä hoitaneeseen hoitajaan väkivaltaa. Ja miten ihmiset reagoivat? No tietysti sillä lailla, että on oikeusmurha, ja että jos sairaanhoitaja ei ymmärrä että sairas ihminen voi lyödä niin sitten on väärällä alalla, ja joissain kommenteissa spekuloitiin, että varmasti sairaanhoitaja on itse provosoinut potilasta, ei vaikka ole antanut kipulääkkeitä kun potilas on niitä pyytänyt, ja joissain kommenteissa sanottiin, että pitäisi saada julkisuuteen tämän hoitajan nimi niin sitten osaisi itse välttää tätä.

Mietin vain, että miten kaukana täällä Suomessa on tuollainen Ranskan vallankumouksen lynkkausjoukko? Tuntuu että ei kovin kaukana. Tuntuu että melkein voisi odottaa jo, että Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen mestataan Helsingissä eduskuntatalon edessä ja laitetaan päät kepinnokkaan. Totuudesta ei välitetä, ei viitsitä ajatella, vaan mennään tunteella ja toimitaan ristiriitaisesti aina sen mukaan, että kenen näkökulmasta juttu on kirjoitettu ja ollaan valmiita tuomitsemaan ihmiset sen perusteella.

Tulee taas mieleen lukion filosofiantunti, ja esimerkki siitä, että mitä ajattelisitte jos näkisitte että joku lyö toista tuolla pihalla, lyö niin kovaa että veri alkaa valua, mitä ajattelisitte. Ja mikä oli ensimmäinen asia mitä joku oppilaista kommentoi siihen: "No ajattelisin että varmaan sillä on joku hyvä syy." Ja silloin itse ajattelin, että kuinka joku voi ajatella noin, kuinka ensimmäinen ajatus voi olla, kun näkee väkivallan uhrin, että varmaan sillä lyöjällä on joku hyvä syy. Ja nyt tuota samaa asennetta näkee joka paikassa. Tuntuu että ei ole enää edes oikeaa tai väärää, kun ihmiset kokevat oikeudenmukaiseksi sen, että menevät uhkailemaan jotain Hesburgerin työntekijää, jonka omaa näkemystä tilanteesta ei ole edes kuultu, vain jonkun ylemmän tyypin kommentti siitä, että näistä työntekijöistä tuntuu siltä että tapahtumasta oli annettu jotenkin väärä kuva. Mutta siitäkin uutisesta ihmiset tulivat vain ilmeisesti vihaisemmiksi ja kuittasivat tämän ensimmäisen toisen näkökulman vain selittelyksi ja vastuunpakoiluksi.

Ja nyt tuli kirjoittamiseen tauko, koska minulle soitti puhelinhaastattelija hyväntekeväisyysjärjestöltä, jolle lahjoitan kuukausittain, ja jossa olin myös töissä. Tuollaisestakin on ollut netissä puhetta, että jos suututtaa niin odota vain että joku tuollainen soittaa niin siihen ihmiseen voi sitten ihan hyvillä mielin purkaa kiukkunsa. Ja koska kyseessä oli järjestö jolla olin töissä, ja koska kyseessä oli puhelinhaastattelija, jona olen tehnyt työtä, yritin olla mahdollisimman ytimekäs ja ystävällinen, koska pystyin samaistumaan siihen joka soitti minulle. Ja se ei maksanut minulle mitään, ja minulle tuli melkeinpä hyvä mieli siitä, että kun tämä henkilö teki työtänsä, niin ainakaan sen 15 minuutin aikana kun hän jutteli minulle, kukaan ei rähjännyt hänelle.

Melkein olen sitä mieltä, että jos jotain peruskoulua, pakollista koulutusta pidennetään, niin paremmin kuin mikään mitä voitaisiin koulussa opettaa, myötätuntoa lisäisi se, että laitetaan kaikki ihmiset työharjoitteluun erilaisiin palveluammatteihin, kuten puhelinmyyjäksi tai feissariksi tai kaupan kassaksi tai siivoojaksi, tms. Kun on ollut sellaisessa työssä, ja kokee sen, miten ihmiset purkavat kiukkuaan johonkin jolla ei ole ollut mitään tekemistä minkään kanssa, niin silloin alkaa ehkä samaistua paremmin myös siihen toiseen osapuoleen silloin kun on itse asiakkaana. Kun se ystävällisyys ei maksa mitään.

Ja vaikka tämä Järjestö josta nyt soitettiin, ei kohdellut minua työntekijänä aina niin kivasti, niin kun tein sitä töitä feissarina, pystyin tekemään sitä sen takia, koska uskoin siihen asiaan, ja nytkin kun kysyttiin, että voisitko suositella järjestöä ja miksi, niin siksi, koska kun tein sitä työtä, opin todella paljon järjestöstä ja tiedän, että se on todella hyvä järjestö, tekee hyvää työtä ja tuloksia syntyy, rahojen väärinkäyttö on todella vaikeaa, koska apu menee tavarana tai sitten ihmisinä, jotka osaavat kouluttaa ihmisiä tai rakentaa kaivon, tms.

Ehkä minussa vain on se pieni maailmanparantaja vielä jossain sisällä. Ja nytkin on huono omatunto ollut vähän siitä, kun joskus ehkä kaksi kuukautta sitten lopetin kuukausilahjoittamisen toiselle järjestölle. Lahjoitin melkein neljä vuotta 22 euroa kuussa, mutta nyt sitten niin kovasti halusin tilata Helsingin Sanomien verkkolehden, joka maksaa 9,90€ niin koska vaikka se on aika vähän, niin silti se on näillä nykyisillä tuloilla paljon, kun tuntuu että rahat ei vain riitä mihinkään vaikka koko ajan elän säästellen. Ja koska lahjoitin sille toiselle järjestölle kympin kuussa, niin kun tilasin Helsingin Sanomat, niin sitten lopetin lahjoittamisen toiselle järjestölle, niin se rahatilanne pysyi ennallaan. Ja lahjoitan edelleen 12 euroa kuussa tuolle yhdelle järjestölle. Ja jos jossain kohtaa menen taas töihin, niin varmaan aloitan sen lahjoittamisen uudestaan, ja tietysti teen sen niin, että kun kuljen keskustassa, bongaan jostain feissarin ja sitä kautta alan taas lahjoittamaan, ja samalla sitten tuen feissareiden työtä.

Ja ehkä rahatilannetta helpottaa hieman sekin, että aion erota kirkosta tänä vuonna. Mutta olen vuoden loppuun, koska se kirkollisvero menee aina vuoden alusta, niin miksi eroaisin aikaisemmin kun olen kuitenkin "maksanut koko vuodesta", ja lisäksi on taas kirkollisvaalit vielä loppuvuoden aikana, niin tietysti menen sinne suorittamaan kirkkoon kuuluvan (ateistin) velvollisuuteni ja äänestämään omaa moraaliani vastaavaa ehdokasta.

Jotenkin ajatus katkesi tuon puhelun aikana ja samalla se lievä epätoivoni tämän(kin) maan kehityksen suhteen melkein katosi, ja tilalle tuli tämä maailmanparantaja-fiilis, joka saa olon tuntumaan siltä, että jo minä yksin voin vaikuttaa siihen negatiiviseen ja välillä jopa väkivaltaiseen piittamattomuuteen kanssaihmisistä tekemällä vain itse toisin. Hymyilemällä kassoille ja olemalla asiallinen puhelinhaastattelijoille ja -myyjille.

Silti tulee olo, että voi kun voisin jotenkin tehdä enemmän. Ja vaikka se feissaaminen oli henkisesti todella rankkaa työtä, niin siinä tuntui oikeasti siltä, että teki jotain jolla on oikeasti väliä. Ja nytkin kun olen kuukausilahjoittaja ja vaikka se on vain 12 euroa, jonka lahjoitan, niin se on jossain muualla iso raha. Ja kai ajattelen niinkin, että jos ne, joilla ei ole mitään, saavat jotain apua jostain ja sitten he ehkä se menee niin kuin siinä laulussa, että "jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa". On muuten hieno biisi ja ne Rayn mainokset olivat jotenkin piristäviä. Niin joo, ja äiti ja velikin kävivät viikonloppuna kylässä, kun olivat tulleet tänne kehitysvammaliiton järjestämään konserttiin. Viime vuonna oli Antti Tuisku, muistaakseni, ja tänä vuonna Juha Tapio. Tuokin on kivaa, että tuollaisiakin järjestetään. Vaikea keksiä, että jollain tuota vastaan olisi mitään väkivaltaisia ajatuksia. Vaikka mistäs sitä tietää...

Nyt teetä ja Poirotia ja Mount & Bladea, jossa olen aloittanut uuden pelin, kun edellinen peli meni totaalisesti pieleen, kun väärät tyypit täysin odottamatta julistivat minulle sodan ja veivät kaksi kaupunkiani ja heittivät taistelukavereitani vankilaan. Ai niin, ja ehkä tähän tämän kirjoituksen aiheeseen sopii myös se, että suosittelen ehdottomasti katsomaan tai lukemaan sen Poirot-klassikon, Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express), koska katsoin sen nyt viikonloppuna ensimmäistä kertaa (David Suchet -version) ja vaikka tykkään kaikista jaksoista, niin se oli todella... Todella syvällinen ja se sai ajattelemaan ja se oli paljon enemmän kuin pelkkä jakso jostain rikossarjasta. Tosi noloa kyllä että näin kyseisen jakson vasta nyt, ja sekin oli vahinko, kun en halua nähdä niitä viimeisiä osia, ja nyt sitten vahingossa laitoin 6. tuotantokauden lopussa olleet vuonna 2010 tehdyt jaksot pyörimään. Mutta nyt olen turvallisesti vuonna 2004 tehdyssä jaksossa.