Olen poistanut kommentointimahdollisuuden blogistani toistaiseksi. Ihan vain siksi, että saisin kirjoittaa tunteitani ilman, että joku tulee jauhamaan sontaa. Tämä on minun paikkani. Minun paikkani. Tuolla on varoituslaatikko, joten tänne ei kannata tulla inisemään, että jos olen surullinen, niin olen ”neiti leikin marttyyriä”. Minulla on kai oikeus kokea asiat miten koen, ja jos en ole ihan täydellisen väärässä, niin on myös sallittua kirjoittaa näistä tuntemuksistani blogiini – etenkin, kun ERIKSEEN varoitan marginaalissa, että nämä ovat nimenomaan MINUN ÄÄRETTÖMÄN SUBJEKTIIVISIA tekstejäni.

Olen vakavasti masentunut, osastohoidossa ja sitten kun yritän rohkeana tehdä jotain hyvää sellaisten puolesta, jotka eivät uskalla itse sitä tehdä, niin sitten minun kimppuuni käydään ja minulle urputetaan ja inistään ja minua loukataan. Olen yrittänyt välttää kiroilua blogissani, mutta saatanan lapsellista tuollainen.

Eilen oli huono päivä. Valvoin kauhean myöhään, jonnekin kahteen asti kai. Olin mesessä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. En ole jaksanut olla siellä ikuisuuksiin, se on liian rasittavaa. Mutta menin etsimään sitä yhtä netti-ihmistä, joka oli taas miitissäkin. Sitten minä pystyin selittämään hänelle ja virtuaalisesti itkemään hänen olkaansa vasten. Tuli lopulta parempi olo ja pystyin nukkumaan.

Yöllä näin painajaista. Olin siinä Kylä-miitissä. Jotenkin hämärästi ajattelin hämääväni heitä, sillä olin unessa rekisteröitynyt Kylään kolmella eri nimimerkillä. Olin ilmoittautunut kahdella eri nimimerkillä miittiinkin. Kun minä ilmestyin paikalle, niin minua katsottiin nenänvartta pitkin. Ihmiset ihailivat jotain tyhjää Fanta-tölkkiä piirin keskellä ja kysyin, voisinko minäkin katsoa sitä. Ihmiset olivat hiljaa ja viivyttelivät, mutta lopulta tölkin omistaja myöntyi selkeästi vastahakoisen kuuloisena. Sitten joku joukosta sanoi: ”No niin, sinne meni tuokin. Se vain hukkaa sen tai rikkoo sen. Älkää odottako näkevänne sitä enää.” Minä katselin sitä hetken muodon vuoksi, palautin sen ennallaan takaisin, jonka jälkeen lähdin pois. Minua itketti niin kauheasti.

Riitelin aamulla äidin kanssa. Unohdin lääkkeet kotiin ja niitä piti kääntyä hakemaan puolimatkassa. Riitelin äitini kanssa lisää. Painelin vihaisena osastolle. Sieltä sitten minut johdatettiin suoraan laboratorioon, jossa minusta otettiin veri koe.

Se oli joskus ruoan jälkeen, kun kävin osaston koneella katsomassa, oliko joku kirjoittanut jotain Kylään. Kun luin, mitä oli kirjoitettu, minua alkoi vain itkettää. Olin niin kauhean surullinen. Käperryin olohuoneen sohvalla viltin alle ja itkin. En yrittänyt itkeä, vaan en pystynyt vain olemaan itkemättä. Itkin ja itkin ja itkin. En vollotusitkua, mutta sellaista, että oikeastaan jokaisella silmänräpäyksellä poskia pitkin juoksi aina kaksi uutta kyyneltä. Siinä minä sitten itkin sisäistä tuskaani reilun tunnin. Ihmisiä tuli ja meni ja lopulta oli kuvataideterapian aika.

Menin sinne – itkien. Piirsin kuvan. Siinä mustatukkainen poika on polvillaan maassa, kauhistuneen näköisenä. Hän ottaa toisella kädellä tukea maasta, toisen käden hän on nostanut ilmaan, vaistomaisesti, suojellakseen itseään. Kuvassa näkyi selkeästi neljä ihmistä. He olivat vihaisia. Yhdellä miehellä oli tummanruskea takki. Hän irvisti vihasta ja hänellä oli kädessään vasara, jonka hän oli kohottanut iskuun. Hänen vieressään oli vaaleatukkainen tyttö vaaleansinisessä kesämekossa. Hänellä oli kirkkaanvihreät korkokengät. Tyttö näytti vihaiselta ja hänellä oli käsissään ase, joka oli suunnattu kohti mustatukkaista poikaa.

Suunnalla, jonne mustatukkainen poika katsoi ja josta tulevaa uhkaa hänen kätensä oli noussut suojaamaan. Siellä oli vaaleanruskeatukkainen poika, jolla oli vaaleanruskeat housut ja vaaleanvihreä t-paita. Hän oli nostanut suunnattoman kiven käsivarsilleen päänsä yläpuolella. Kivi oli selkeästi tarkoitettu heitettäväksi mustatukkaisen pojan päälle.

Ihan vasemmassa reunassa näkyi lähikuvana kaljun miehen kasvot. Ne olivat raivosta vääristyneet, irvistävät hampaat näkyivät, miehen pupillit olivat pienet ja näitä pupilleja ympäröi pieni punainen väririnkula.

Lisää ihmisiä oli tulossa oikealta. Heistä ei näkynyt kuin päitä tai käsiä, aseita, joita he kantoivat tai nyrkkejä, joita he heiluttelivat ilmassa. He halusivat vain tappaa mustatukkaisen pojan. En pystynyt selittämään paljon. Itketti niin kauheasti silloinkin, vaikka piirtämisen ajan olin pystynyt olemaan itkemättä. Kaikki näyttivät hieman järkyttyneiltä ja surullisilta. Odée sanoi, että hänelle tuli siitä kuvasta kauhean huono olo. Kaikista se oli ihan hirveää, mitä mustatukkaiselle pojalle oltiin tekemässä. Ja mustatukkainen poika oli ihan yksin. Yksin polvillaan maassa, mutta siltikään ne vihaiset ihmiset eivät antaneet armoa.

Se hoitaja, joka oli siellä kuvaterapiassa, sanoi, että joku meistä voisi tulla kyllä juttelemaan hänelle myöhemminkin, jostain kuvasta tai siihen liittyvistä tunteista. Ennen kuin me lähdettiin sieltä, hän kysyi minulta, että tuntuuko minusta siltä, että olisi kiva, että me kaikki kuvaryhmäläiset olisimme vielä siellä, vai olisiko kiva mennä jo osastolle. Sanoin, että olisi kiva mennä jo osastolle.

Osastolla taas itkin. Ja itkin ja itkin ja itkin. Omahoitajani halusi kertoa minulle niistä labratuloksista, mutta huomasi sitten, että minä itken. Yritin sitten selittää hänelle koko jutun. Siinä kesti kauan ja välillä jouduin jättämään lauseen kesken joksikin aikaa, koska minua yksinkertaisesti itketti niin paljon, että en kyennyt puhumaan.

Nyt olen liian väsynyt. Huomenna on kevätretkipäivä, kun menemme osastolta Power Parkiin. Niin joo, ja Kauhavalle lentosotakoulun avoimien ovien päivään. Sain tänään vihdoin sen lausunnon itselleni, sen, että tiedän, mitä lääkäri on minusta kirjoittanut siihen B-lausuntoon. Piti laittaa se tänne, mutta en nyt jaksa. Ehkä huomenna sitten. Nyt hereillä oleminen tuntuu jo fyysisestikin aika tuskalliselta.