Viikon uutinen

Hylätty suoritus      :  Matematiikan propedeuttinen kurssi
Laajuus               :  5 op / 3.0 ov
Pvm                   :  12.09.2008

Huomautus             :  Hylätty suoritus ei kirjaudu opintorekisteriin.

***

Vatsaan sattuu. Ei siksi, että olisin syönyt jotain sopimatonta tai että olisin syönyt liian vähän, vaan siksi, että minulla on niin kauhea ikävä. Nyt on taas joku NN-vaihe. Häntä on enemmän ikävä kuin normaalisti. Se vaihtelee kauheasti, miten paljon häntä kaipaan. Välillä on oikein syyllinen olo siitä, että en kaipaa häntä melkein lainkaan. Ja toisina aikoina sitten kaipaan häntä niin paljon, että sattuu.

Olen nähnyt hänestä taas uniakin. Monena yönä peräkkäin. En muista edes niitä kaikkia enää, kun ne ovat sekoittuneet mielessäni sellaiseksi unipuuroksi, mutta sen muistan, että hän oli niissä. Ja yhdessä unessa oli koulun ”alkamisjuhlat”. Minä mietin stressaantuneena, mitä pukisin päälleni. Nan sanoi sitten että siinä on kuulemma joku mustavalko-teema, niin voisin käyttää sitä ainakin suuntaa antavana. Innostuin siitä sitten ja keksin itselleni asun. Oli tämä vuosi, mutta koulu alkoi näin myöhään vain siksi, että kun kolmosluokkalaisilla se loppuu aikaisemmin, niin meillä se sitten vain alkaa myöhemmin. Muistan, miten unessani minulla oli vatsanpuruja siitä, miltä NN näyttäisi ja ajattelin, että nyt sitten näkisi, tulisiko meistä jotain, kun kerran saisin taas nähdä hänet ja olisimme taas samoilla käytävillä.

Mietin tässä joku päivä – en muista tarkalleen mikä päivä, meinasin kirjoittaakin siitä tänne, mutta olen ollut niin vetämätön, etten ole saanut tehtyä yhtään mitään – sitä, että mitä minä odotan. Tai siis, odotan, että pääsisin kotiin. Haluan kotiin niin kauheasti, että en olisi koskaan osannut odottaa sitä tässä määrin. Mutta miksi minä haluan kotiin? Toivon myös, että tulisi joulu ja lopulta kesäloma, jotta minun ei tarvitsisi opiskella enää täällä typerällä yliopistolla tätä typerää biojuttua.

Ymmärrän sen, miksi minä toivon tuota jälkimmäistä: en pidä siitä. Jokainenhan haluaa eroon sellaisesta, mistä ei pidä. Mutta miten asiat olisivat, vaikka pääsisinkin täältä pois? Ei kotona ole enää ketään. Siis niitä minun ikäisiäni. Siihen minä en voi palata, vaikka miten haluaisin ja yrittäisin. En voi palata NN:n luo – enhän edes tiedä missä hän on. Kaipaan häntä kauheasti, enkä vieläkään ole täysin luopunut toivosta. Minusta on tullut sellainen ”jos meidät on tarkoitettu olemaan yhdessä, me tapaamme vielä ja lopulta tunteet ovat molemminpuolisia” –ihminen. Vähän ällöttää itseänikin. Mutta tuo on ilmeisesti minun uusi suojamuurini, joka on kehittynyt siksi, että minä olen vakaasti sitä mieltä, että koskaan ei tule NN:n kaltaista. Minä en tule ikinä rakastamaan ketään, kuten minä rakastin ja rakastan häntä. Jos ajattelisin tuota vain tieteellisesti ja loogisesti, se särkisi minun sydämeni.

Tänään näin ilmeisesti myös jotain koti-unta, tai sitten muuten vain luulin herätessäni olevani kotona. Kun heräsin aamulla ensimmäistä kertaa, tietysti halusin katsoa herätyskellostani, kuinka paljon kello oli. Minä nousin katsomaan kelloa väärältä puolelta. Sillä puolella se on kotona, mutta täällä se on toisella puolella. Ensimmäinen kerta tuotakin. Luulisi, että tällaiset sekoilut tapahtuisivat aivan alussa, mutta minulla ei ollut silloin mitään ongelmaa. Mutta nykyään tulee silloin tällöin joku tällainen juttu, kun teen automaattisesti jotain, mitä tekisin kotona.

Äiti lähetti minun pyynnöstäni The Sims 2 pelini tänne. Tarkoituksenani on tuhota vaihteeksi taas aikaa elämästäni sillä, että kehittelen tuollaisten leikki-ihmisten elämää. He saavat melkein poikkeuksetta onnellisen lopun. Minä en raaski tehdä heille surullista elämää. Paitsi että aion pelata taas hullujenhuone-haastetta: en ohjaa kuin yhtä simiä ja yritän täyttää hänen elämäntavoitteensa. Mutta sen jälkeen jatkan niiden hengissä selvinneiden simien elämää ja he muuttavat asumaan siihen hienoon tyhjään kaupunkiin, jossa se hullujenhuone on.

Olen vaihteeksi kehittänyt siihenkin taustatarinan. En erityisesti kenellekään, sellainen vain tuli mieleen, niin laitoin muistiin, että noinhan se on. Loin heitä varten uuden kaupungin. Koska heidät pitää kaikki laittaa saman nimen alle, vaikka he eivät ole sukua, niin siinä täytyy olla joku juttu. Keksin, että he kaikki kärsivät muistinmenetyksestä ja ovat osa tiedemiesten koetta. Siksi heillä on kaikilla sama sukunimi, koska he ovat samaa testiryhmää ja jotta heidät myös ymmärrettäisiin samaksi testiryhmäksi myöhemminkin, kun tulisi uusia ryhmiä.

Heillä on jokaisella jonkin sortin mielenterveysongelmia ja siksi heidät on laitettu tuolla hullujenhuoneelle tyhjään kaupunkiin. Heidän täytyy itse selvittää ongelmansa – tai kuolla. Ne jotka selviävät, lähtevät luomaan uutta elämää itselleen tuohon kaupunkiin. Ja kaikki mahdolliset seurustelukumppanit ja muut ovat sitten niitä muita hulluja. Joko samasta testiryhmästä tai sitten ei. Minusta tuo on aika söpöä. Ja samalla mahtava tapa luoda kaupunki. Yleensä olen luonut aina jonkun kymmenen perhettä kerralla ja asuttanut heidät ja pelannut aina vähän aikaa kussakin perheessä, mutta se oli tylsää. Tämä voisi olla paljon kivempaa!

Joo, olen 19-vuotias ja intoilen The Sims 2:sta. Köh.

Sain palautettua Kate Austenin laskimen perjantaina, kun hän tuli laskuharjoituksiin. Hän jopa istui minun viereeni. Hänellä ei ilmeisesti ollut ainakaan siinä ketään kaveria, koska kukaan ei moikannut häntä, eikä hän ketään. Hän lähti myös kotiin yksin. Ja me juteltiin hieman niistä tehtävistäkin. Vaikuttaa ihan okei tyypiltä. Ei sellaiselta takertuvalta, vaan melkein sellaiselta, jonka kanssa voisi olla melkeinkaveri! Hän ei myöskään odottanut hetkeäkään, että me mentäisiin yhdessä kotiin. Hän vain lähti menemään omalle pyörälleen ja minä menin pukemaan takkia päälleni. Ei sanonut edes heitä minulle. Ja se on siis hyvä asia.

Ja niin joo, kun äiti lähetti ne The Simsit, hän lähetti myös rahaa niiden mukana. Aina kun hän lähettää jotain, hän laittaa rahaa mukaan. Ennen olen aina ollut sitä vastaan, kuten olen edelleen, mutta houkutus ottaa vain rahat on paljon suurempi nyt, kun yritän elää mahdollisimman halvalla, kun on mennyt kauheasti rahaa kaikkeen. Siihen minun shoppailuoperaatiooni ja sen lisäksi piti ostaa rotille sitä purua ja ostin niin paljon kuin jaksaisin kantaa, ja sitten piti maksaa vielä opiskelukortti. Ja kun ensi kuussa tulee opintoraha ja asumislisä, niin sitten kun vuokra menee, niin sillä jäljelle jäävällä rahalla pitäisi elää taas kuukausi ja käydä kotonakin. Päätinkin, että teen kompromissin äidin rahojen käytössä: säästän ne kaikkeen ylimääräiseen, kuten tuohon junalippuun kotiin.

Niin, ja se paketti rotan kuivikkeita, joka tuli itse asiassa perjantaina postiin, josta minun piti se hakea. 40 litraa kuiviketta – painoa kymmenen kiloa. Tietenkään minulla ei ollut mitään narua mukana, että olisin voinut köyttää sen jopparille, joten koska ajaminen ei onnistunut (minä kokeilin), piti sitten laittaa laatikko tarakalle, pitää toisella kädellä siitä kiinni ja toisella kädellä sitten taluttaa pyörää eteenpäin. Kesti suunnilleen puoli tuntia kävellä kotiin, eikä se ollut mitenkään miellyttävääkään, kun piti olla samalla kiemuralla, kun se paketti ei olisi muuten pysynyt kyydissä yhtä hyvin.

Nan ei ole vieläkään vastannut sähköpostiini. Onkohan siitä jo kuukausi, kun lähetin sen? No, hänellä on kiireitä, kun on kirjoitukset ja koeviikkokin. Pitäisi vain pian saada jo tietää siitä, että onhan hän varmasti tulossa tänne syyslomalla ja koska hän on tulossa.

Asunnossani on taas vaihteeksi kauhean kuuma. Kaikki verhot ovat kiinni, mutta aurinko paistaa suoraan etelästä ja suoraan minun ikkunaani. Siinä mielessä oli virhe valita mustat verhot: ne imevät itseensä sen kaiken auringon valosta tulevan lämmön ja niin se pääsee sitten sisään. Ulkona ei kuitenkaan voi olla paljon kymmentä astetta enempää.