Taas kerran ylikulutan blogiani, mutta mitäs siitä. Ja olen taas kyyninen joo.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta. Voisi ehkä sanoa, että olen saanut taas vaihteeksi ainakin hetkellisen yliotteen epätoivosta ja ahdistuksesta. Tai ainakin epätoivosta. Ahdistuksesta on kauhean hankala päästä eroon. Nyt olen kuitenkin kaivanut esiin taas kamomillateen, joten taistelua sitäkin vastaan käydään hellittämättömästi.

 

Minä pidän jostain syystä nyt kynsin hampain kiinni jokaisesta pienestäkin toivon hipusta mitä vain on. Jos NN tulee huomenna joulujuhlaan – mikä on kylläkin äärimmäisen epätodennäköistä – niin en usko, että hän selviää sieltä pois ilman että jompikumpi, joko minä tai Nan, menee vainoamaan häntä.

 

En toimi lainkaan loogisesti. Kun minä ylireagoin jostain aluksi, niin sitten kun tulee todellisempi tilanne, niin sitten koska olen ylireagoinut jo ja kärsinyt suunnattomat tuskat, suhtaudun asiaan paljon vähemmän ahdistuneesti. Ei ei ei ei, sittenkään. Kun sitä yrittää kuvitella mielessään, että juoksisin NN:n kiinni jossain kirkon pihalla, niin ei tunnu oikein kauhean miltään, minkä pystyisin kovin helposti tekemään. Mutta kuitenkin. Jos NN tulee kouluun – edelleen epätodennäköistä – niin jompikumpi meistä menee sanomaan sen asian hänelle.

 

Ja jos ei tule, niin sitten heti loman jälkeen. Tai ei ihan heti. Jonain perjantaina, että sitten on viikonloppu aikaa toipua siitä järkytyksestä. Se on ainakin selkeä asia nyt. NN tulee tietämään. Suurempi kysymys on vain että koska. Ja kun tilanteita ei kauheasti tule, joissa hän olisi yksin (kun olen kerran niitä koko syksyn kytännyt), niin voi olla, että siinä ei sitten jää muuta vaihtoehtoa kuin keskellä väkijoukkoa kysyä, että jos hänellä olisi hetki aikaa, kun sattuisi olemaan yksi tärkeä juttu.

 

Huh huh. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä. Tai siis, kuten tuossa yhdessä kommentissakin jo sanoin, olisi melkein helpointa jos NN vain torjuisi minut täydellisesti. Tai siis, kaikkien tyyppien kohdalla, joihin olen ollut enemmän tai vähemmän ihastunut, olen miettinyt, että olisiko minusta seurustelemaan heidän kanssaan. Aina vastaus on ollut ei. Ja se vastaus on nytkin ei.

 

Minä en ole koskaan ollut mitenkään erityisen innostunut seurustelusta. Ja koska en ole ikinä seurustellut, en edes leikilläni, (joo, ja ikää on 18 vuotta, jotenkin säälittävää?) niin se tuntuu ajatuksenakin jotenkin hermostuttavalta. Kaikki ne muutokset... Tuntuu että siinä olisi niin kauhea säätäminen enkä minä välttämättä olisi lainkaan looginen tyttöystävä. Tai siis sellainen, millainen tyttöystävän kuuluisi olla. Enkä välttämättä osaisi suhtautua NN:ään niin kuin minun pitäisi.

 

Eli tilannehan on loistava: Olen päättänyt kertoa NN:lle tunteistani. Pelkään sitä, että hän ei pidä minusta vaan torjuu minut, mutta myös vähintäänkin yhtä paljon sitä, että hän pitää minusta ja toteaa, että kannattaa yrittää. Miten minusta tuntuu taas, että tässä ei ole niin yhtään mitään järkeä?

 

Mutta nyt on kamomillatee juotu loppuun (hyi hitto, tämä Liptonin uusi kamomillatee, johon on lisätty minttua, maistuu ihan hammastahnalta), niin aamulla sitten vain sama annos. Se vaikuttaa minuun ainakin jotenkin rauhoittavasti.

 

Taas tuntuu, että joka päivä pitää ottaa itsestään ihan kaikki irti, mutta saman päivän iltana kuitenkin psyykata itsensä edes jotakuinkin kuntoon, jotta voi seuraavana päivänä ottaa itsestään vähintäänkin yhtä paljon irti. Nyt alkaa jo väsyttää aika reilusti. Jos saisi vaihteeksi nukuttuakin. Tänään päivällä ja eilen yöllä tuli nähtyä paljon unia, joiden jokaisen sisältö liittyi NN:ään ja hänen suhtautumiseensa Nanin sanomisiin. Kaksi oli positiivista – en kylläkään muista niistä enää muuta kuin sen, että ne olivat positiivisia: NN piti minusta – ja yksi tämänpäiväinen negatiivinen. Siitä muistan kaiken kauhean tarkkaan. Ei kauhean kiva uni, sen voin sanoa.

 

Mutta nukkumaan. Ja ehkä NN ilmestyy huomenna. Toivottavasti. Mutta koska minulla on vielä senkin jälkeen mahdollisuus, niin ei se ole maailmanloppu. Kai.