Onko koskaan sukupuolien välinen ero tuntunut näin selvältä: minä olin lakkaamassa varpaankynsiäni, kun Alf älähti taas mesessä ja halusi puhua jostain tietokonepelistä. Ja sitten puhuttiin siitä ja Alf sanoi, että se on niin erilainen ja ihmeellinen ja siinä on hieno juoni. Ja minä sitten sanoin, että tuskin ja että kaikissa seikkailupeleissä on sama juoni. Hän sitten kopioi siitä pelistä juonitiivistyksen englanniksi, joka minun piti sitten lukea, ja josta sain sitten sanoa uudestaan, että joo, ihan samanlainen kuin kaikki muutkin seikkailupelit. Pitää löytää joku siepattu tyyppi ja pelastaa maailma. Duh.

Alf käy taas hieman hermoilleni. Tai sitten ei. En ole oikein varma. Olen tavallaan "henkisesti irtautunut" hänestä, vaikka ollaankin nyt sovittu koko riita. En jaksa mielistellä enää. Meillä piti olla koskematon viikko, mutta silti eilen Alf kysyi, että saisiko halata. Kun sitten sanoin, että nythän ei pitänyt tämän viikon aikana koskea, niin sitten hän sanoi, että juuri siksi hän kysyikin luvan. Minä sanoin sitten sen äärimmäisen kiusaantuneen: "Jos sopii, niin ei."

Minun piti kävellä osastolta asemalle ja kävellä sitten kotipaikkakunnan asemalta kotiin. Tuskaa. Juna lähti niin pitkän ajan päästä, että menin ruusupuistoon. Siellä on kaikenlaisia  ruusuja, monta kymmentä erilaista, joiden kaikkien vieressä on laatta, jossa lukee kasvin nimi.

En ollut koskaan ennen käynyt siellä, joten nyt sitten kävin. Katsoin läpi melkein kaikki ruusut ja luin melkein kaikkien nimet. Joitain jopa yritin haistella varovasti, koska mielestäni ruusut tuoksuvat niin hyvältä. Jopa puhuin siellä yhden ihmisen kanssa! Se oli joku äiti, suunnilleen minun ikäiseni - korkeintaan vähän vanhempi - mutta hänellä oli kaksi pientä lasta, jotka juoksivat siellä puistossa ympäriinsä. Hän sitten puhui minulle jotain niistä ruusuista ja juteltiin jotain small talk -juttua siinä hetken. Olin kauhean yllättynyt, niin halusin lähteä tilanteesta nopeasti, vaikka se olikin hieno tilanne. Tuolla laillako ihmiset ystävystyvät näin aikuisempina?

Tänään sitten yritin mennä mustikkaan, mutta siitä nyt ei tullut mitään. Poljin kumpparit jalassa ja pitkissä housuissa ja takissa ennalta suunnittelemaani metsänreunaan. Mutta se olikin melkein kokonaan lehtimetsää. Koivua, haapaa ja jotain kauheaa pusikkoa. Metsän reunaan kyllä pääsi, mutta se oli niin kuin seinämä, josta ei näyttänyt pääsevän lainkaan läpi. Olisi pitänyt sukeltaa villivadelmien läpi ja rämpiä yli päänkorkuisessa pusikossa. Ei mustikoita.

Otti päähän ja minua väsytti jo niin paljon, että päätin mennä suoraan takaisin kotiin. Olin hikimärkä, sillä silloin oli jo 25 astetta lämmintä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Oli työn ja tuskan takana päästä edes kotiin.

Sen jälkeen loikoilin. Otin aurinkoa, makasin sohvalla ja lepäsin. Söin hieman kaupasta ostettua mustikkakeittoa lohdutuspalkinnoksi. Oli muuten hyvää. Annoin rotillekin ja nekin tykkäsivät. Katselin telkkarista tiededokumentteja ja oli kivaa. Ja sitten menin meseen ja alkoi kyllästymisvaihe, eli juttelu Alfin kanssa.

En voi käsittääkään, miten kahden ihmisen kiinnostukset voivat mennä näin ristiin. Hän puhuu kauhealla innolla siitä, miten on törkeää, että ihmiset sensuroivat kaikkea, ja miten peleissäkään ei hahmoilla saisi olla rintoja tai miten telkkarissa ollaan niin tarkkoja, ettei mitään saa näkyä missään. Minulle tuo asia on ihan se ja sama. Minä voisin puhua innolla uskonnosta ja eettisistä kysymyksistä ja sellaisesta, mutta sellaiset ovat Alfille ihan samantekeviä. Joskus kysyin häneltä, että koska ihminen muuttuu hänen mielestään solurykelmästä ihmiseksi, eli milloin ihmiselämä alkaa. Ja se alkaa hänen mukaansa silloin, kun ihminen syntyy "luonnollisesti". Mutta keskoset ovat kuulemma myös eläviä, vaikka eivät hänen määritelmänsä perusteella mielestäni olisi. Ja siinä se.

Ja sitten hän halusi selittää kankaiden painannasta ja verhoilusta. Kuolen. Minulla ei ole niin mitään mielenkiintoa kyseistä aihetta kohtaan, mutta hänestä se on ihan kivaa. Mutta nyt tänään tuntuu ainakin siltä, että mielistely riitti. Minä olen tiettyä mieltä asioista ja sanon sen sitten myös. Minulla ei ole enää erityistä hinkua koskea tai tulla kosketuksi. Ajatus tuntuu itse asiassa jopa melko ahdistavalta ja mielestäni oli törkeää Alfilta kysyä halaamisesta, kun oltiin sovittu, että ei koko viikkoon kosketa. Hmph.

Niin joo, ja hänestä on myös törkeää, miten Ylen takia kerätään televisiolupamaksuja, kun ei sieltä tule koskaan mitään hyvää ja että saisi muuttaa sen vaikka maksulliseksi kanavaksi. Minusta televisiolupamaksu on ihan okei, parempi kuin se tuleva mediamaksu. Ja minusta Ylen kanavat ovat parhaimpia telkkarissa. Ohjelmat alkavat ajallaan, ei ärsyttäviä mainoksia, uutisia, dokumentteja, ajankohtaisohjelmia... Ei sellaista populaarisontaa, mitä mainoskanavilta. Kaikkia typeriä tositv-ohjelmia ja sellaisia amerikkalaisia roskasarjoja. No, kyllä sellaisetkin ovat ihan okei joskus, mutta mielestäni niitä on niin paljon, että Yle on hieno juttu.

Olen taas saanut laihdutuksesta kiinni, mutta olen hieman huolissani siitä, että tämä on kauhean rankka pudotus. En syö paljon mitään. Salaattia vähän päivisin ja sillein. Alle 1000 kilokalorin joka tapauksessa päivässä. Laihdunkin ihan kivasti, eikä ole kauheasti ollut ongelmia sen suhteen, että olisi ollut niin nälkä, ettei pystyisi kontrolloimaan itseään, mutta... Jotenkin melkein odotan sitä, että kohta alkaa kauhea päänsärkyjakso tai jotain, mutta mitään ei ole ilmennyt vielä. Tuntuu kuitenkin siltä, että eihän tämä voi mennä näin: ei ihminen voi yhtäkkiä vain lopettaa syömistä melkein kokonaan.

Ja kieleni jänteet ovat hieman kipeät. Olen tehnyt kaulajumppaa, kielellä kaikenlaista, koska luin lehdestä, että se auttaa kiinteyttämään leuan ihoa ja kaksoisleukaa. Minusta minulla on pieni kaksoisleuka. Ei se siis aina näy, mutta jos laitan päätäni yhtään alas, niin sitten. Ja muutenkin jos katsoo sivulta, se näyttää sellaiselta pullealta ja ällöltä, on aina näyttänyt.

Fysioterapiassa on kahden viikon tauko ja sen aikana minun on tarkoitus laihtua niin paljon, että se lomalta palaava fysioterapeutti huomaa sen. Ja sitten minun ei tarvitse selittää siitä, miten olen taas ahminut ja taas ja taas ja taas, vaan olen vihdoin hieman kauniimpi ja hienostuneempi ja dramaattisempi syömishäiriöinen. Ahmimishäiriöstä kärsivät ovat heikkoja herkkusuita, jotka eivät kykene hillitsemään itseään, mutta anorektikot ovat itsehillinnän ääripää, joka pystyy kieltäytymään ihmisen perustarpeesta, vaikka se on äärimmäisen hankalaa. En halua olla turpea ja heikkoluonteinen.

On tylsää. Osastolla kylläkin tein tietynlaisen "läpimurron". Tavallaan. Tai siis, se Arwen-kompleksi, josta olen selittänyt, tiivistää sen oikeastaan täydellisesti. Kun minua terapiaistunnossa pyydettiin miettimään positiivisia asioita isästäni, niin sanoin sitten, että eivät ne mitenkään mieltä lämmitä, vaan niistä tulee päinvastoin paha mieli. Jos mietin jotain hyvää hetkeä, ajattelen sitten, että sellaisia olisi pitänyt olla enemmän, ja että se oli minun lapsuuteni, enkä saa sitä enää takaisin, enkä saa uutta isää, enkä onnellisia lapsuusmuistoja tai välittävää ja huolehtivaa perhettä, vaan se kaikki on mennyttä lopullisesti.

Minun pitäisi vain jotenkin "aloittaa tyhjästä", enkä käsitä, miten teen sen. Huonoista muistoista (joita on enemmän kuin pitäisi) tulee tietysti surullinen olo, mutta kun myös hyvistä muistoista tulee surullinen olo, niin eikö se ole aika huono motivaattori? En pysty keskittymään siihen, että voi, miten oli kivaa, kun sen ja sen ihmisen kanssa oli niin hyviä hetkiä, vaan ajattelen pelkästään, että oli hyviä hetkiä, mutta nyt ne ovat mennyttä, ne ovat poissa, ne loppuivat ja ne ihmiset ovat poissa myös ja luovat uusia hyviä hetkiä nykyään joidenkin toisten ihmisten kanssa.

Tuollaista ajatusmallia on hankala korjata. Minulle tulee kuitenkin kuulemma joltain toiselta osastolta joku hoitaja kertomaan kognitiivisesta terapiasta. Kun perheterapia ei minun juttuni selkeästikään ole, niin lopulta ilmeisesti harkitaan muitakin vaihtoehtoja. Ja sain täytettäväksi paperinipun, jolla tutkitaan minulle tärkeitä asioita ja niiden pohjalta mietitään sitten sitä terapian sisältöä.

Joo. Nyt kipeä kieli ärsyttää niin paljon, että en jaksa enää selittää mitään, vaikka jotain varmaan olisikin. Äh.