Tuon on kaiketi ihan elokuvakin, tuo Scarface, ainakin luulen niin, koska yksi luokkalaiseni pitää siitä englannin tunnilla esitelmän. Satuin näkemään sen kannen tänään ja laitoin sen otsikoksi, koska se sopii oikein hyvin tämän kirjoituksen aiheeseen.

Kylän miitin tarkka päivämäärä on päätetty ja minua alkaa taas hermostuttaa. Olen viimepäivinä taas peilaillut itseäni kahdella peilillä, jotta en näkisi peilikuvaani, vaan peilikuvani peilikuvan, eli sen, miten muut minut näkevät. Olen tullut taas hyvin tietoiseksi siitä, miten kauhealta kasvoni näyttävätkään.

No, kaiketi tätä voisi pitää vain normaalina itsekritiikkinä ja ohittaa sen tuosta vain, mutta se on silti totta. Kun katson kuvia siltä ajalta, kun olin ala-asteella, kasvoni olivat omasta mielestäni ihan nätit. Ei mitenkään poikkeukselliset, melko symmetriset. Ja sitten sekunnissa se kaikki vähäinenkin toivo siitä, että pääsisin elokuvatähdeksi tai malliksi katosi taivaan tuuliin. Se tuskastutti jälkeenpäin todella. Olen monesti ajatellut, että JOS olisinkin tehnyt jotain toisin, tätä ei olisi ehkä tapahtunut. Ja JOS kasvoni olisivat nykyisin normaalit, muut eivät pitäisi minua niin kummajaisena.

Minä en tiedä ainoatakaan ikästäni, jolla olisi jonkinlainen arpi jossain näkyvässä paikassa. Minulla on (virallisesti) kuusi, joista kaksi on kasvoissani. Toinen arpi on itse asiassa aika tyylikäs. Se on muutaman sentin pituinen ja ihan suora valkoinen viiva, joka kulkee vain hieman oikean silmäni yläpuolella. Kolme tikkiä, kuulemma olin huutanut kuin syötävä, mutta nykyisin se näyttää minusta ihan nätiltä.

Mutta sitten tämä toinen tapaus. Yksitoista tikkiä, repaleinen ja rikkonainen arpi, kuin olisi antanut pikkulapselle väriliidun ja käskenyt piirtää tikku-ukon. No, arpi itsessään ei olisi vielä mitään sietämätöntä. Mutta se veti minun kasvoni vinoiksi. Ei ole enää mitään symmetrisyyttä. Se vetää nenäni vinoon ja vasemman silmäni kummalliseksi. Hymyni on aina vino ja puolinainen, koska se kohta, johon Qaron kulmahammas osui, on juuri suun vieressä. Siinä on vieläkin kauhea määrä arpikudosta ja hymy pysähtyy siihen syvään arpikohtaan. Poski on muodoltaankin ihan erilainen kuin toinen.

Se häiritsee. Tietysti ihmiset ovat tottuneet siihen, mutta koska itse olen tottunut näkemään itseni vain peilikuvana ja lisäksi vain oikean normaalin posken puolelta, on aina pieni shokki huomata, miten kauhealta näytänkään muiden silmissä. Sitten aina tulee se epätoivo, että miten kukaan muka voisi ikinä pitää minua millään tapaa kauniina. Ja se, että minulla ei ole ikimaailmassa mitään mahdollisuuksia näyttelijäksi. Ei teatteriin, eikä elokuviin. Minun salainen ja typerä unelmani on ollut, että joku sanoisi minua joskus kauniiksi todella vielä ollen sitä mieltä. En minä tietenkään sitä haluaisi myöntää edes itselleni. On typerää unelmoida mistään tuollaisesta, sillä minä en edes pitäisi siitä, että joku pitäisi minusta (vain) ulkonäköni takia. Ja en ole edes kaunis, joten miksi turhaan rääkätä itseään moisilla hupsutuksilla?

Tänään sitten sain tarpeekseni minua riivanneesta unettomuudesta ja poikkesin kotimatkalla luontaistuote -liikkeeseen. Olin hämmästynyt, kun tällaisella pienellä paikkakunnalla oli sellainenkin! Ja kaiken huipuksi vielä aivan koulumatkani varrella. Tai no, ei ihan, sillä minun piti poiketa suunnilleen kolme metriä siltä tavalliselta reitiltäni, mutta kuitenkin. Myyjä oli mukava ja ystävällinen ja auttoi minua löytämään etsimäni. Ostin sitten paketillisen Tryptoval -nimistä luontaistuotetta, jonka pitäisi auttaa nukahtamaan paremmin. Tänään olisi tarkoitus kokeilla, joten saa nähdä, miten se toimii vai toimiiko ollenkaan. Aika lailla kipeäksi siitä sai itsensä maksaa, vaikka myyjä antoikin minulle alennusta 50 senttiä. Ilmeisesti epävirallista alennusta antamalla saa uudet asiakkaat käymään toisenkin kerran.

Äsken katsottiin äidin kanssa eilen nauhoitettu Amadeus. Olin nähnyt sen aikaisemminkin, joskus ala-asteella opettaja näytti meille sen ja sain siitä jonkinasteisia traumoja. Mozartin nauru oli kuitenkin ihan törkeän huvittava. Aina kun Mozart kajautti ilmoille sen naurun, niin minä aloin nauraa myös. Minä en vain käsitä, miten ihmisestä voi edes lähteä sellainen ääni. Mutta leffa itsessäänkin oli hyvä. En ole mikään oopperafani, mutta Taikahuilu on tullut käytyä katsomassa. Pitäisi varmaan käydä enemmän oopperassa.

Nyt kuitenkin pitäisi varmaan tehdä taas jotain. Olo on kuitenkin taas tuskaisen olematon ja ulkopuolinen, jos niin voi edes sanoa. Tuntuu taas angstilta ja tekisi mieli vain itkeä ilman mitään syytä. Tätä kirjoitustakin olen kirjoittanut kohta neljä tuntia hyvin katkonaisesti. Ei, mistään ei tule mitään.