Tänään puhuttiin Jaskan kanssa, että nähtäisiin ja hän sanoi, että kun hoitaa jotain asioita siinä kämppäni tienoilla, niin ilmoittelee. No, hoidin omia asioitani ja sain aikaa hyvin kulumaan, mutta sitten jossain vaiheessa vain istuin ja katsoin kelloa ja jotain typerää ohjelmaa telkkarista ja odotin vain, että Jaska soittaisi tai laittaisi viestiä jotain kautta. Oltiin sovittu, että joskus neljän tienoilla nähtäisiin, joten joskus seitsemän aikoihin aloin jo ihmetellä ja vihastua ja samalla huolestua.

Kirjoittelin viestejä nettiin, jonka pitäisi laukaista äänimerkki hänen kännykässään, mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Sitten päätin joskus kahdeksan aikaan soittaa hänelle. Annoin soida loppuun asti, mutta hän ei vastannut. Laitoin vähän myöhemmin tekstiviestin, johon hän ei vastannut.

Jaska on ollut kipeänä myös, mutta hänen piti tänään hoitaa aika paljon asioita. Kun yhdistin sen siihen faktaan, että hänellä on sydänvika, rupesin epäilemään kaikkea kurjaa. Olo alkoi tuntua todella harhaiselta, sellaiselta, että onko tämä nyt totta. Monet joissain ohjelmissa puhuvat joistain "aavistuksista", että tiesivät jonain hetkenä yhtäkkiä, että sisko on kuollut, tms. Minä saan sellaisen kauhean "aavistuksen" aina, kun joku ihminen ei vastaa, vaikka jotain oli sovittu.

No, kirjoitustyylistäni varmaan arvaa, että Jaska sitten lopulta vastasi, ilmestyi nettiin ja sanoi, että sori, etten ole ehtinyt ilmoitella missä menen kun tuntuu että on miljoona rautaa tulessa. En kauheasti tykännyt tuosta vastauksesta, joten nyt sitten mökötän hänelle taas. Ensinnäkään hänellä ei voi olla "miljoonaa rautaa tulessa", lähinnä varmaan hänen piti vain hoitaa pari kolme asiaa ja miettiä sitä typerää matkaa. Joku päivä Jaska sanoi, että ei ehkä lähdekään sinne, minkä oli sanonut myös veljelleen, joka ei ollut tykännyt, mutta samana yönä hän sitten osti ne lentoliput.

Minulla on vieläkin päällä todella outo fiilis, tekee mieli vain itkeä, vaikka tiedän, että Jaska on kunnossa. En ole edes vihainen, mökötänkin vain siksi, että se on vähän niin kuin ylpeys-kysymys. Jossain vaiheessa oli tosi harhainen fiilis: mietin, että onko tämä totta lainkaan, onko tämä kaikki tapahtunut, ehkä nukunkin. Tuota harhaista fiilistä oli varmaan mukana pönkittämässä muutkin asiat kuin pelkkä huoli Jaskasta.

Kun vielä yritykseni laihduttaa "kesäksi kuntoon" ei suju niin hyvin. Aluksi ongelma oli se, että söin muuten hyvin ja sopivasti, mutta illalla juuri ennen nukahtamista vedin valtavia määriä ruokaa. Nyt sitten kun olen ollut kipeä ja kaapissa ei yksinkertaisesti ole mitään, se on mennyt sinne toiseen ääripäähän. Parina ekana päivänä pari ateriankorviketta ja satsi kanakeittoa meni aika rutiinilla, mutta nyt tökkii. Ei tunnu, että on nälkä, ja eilen kun lämmitin sen kanakeittosatsin ja se oli edessäni, niin oli vain niin suuri ponnistus saada se alas. Tänään hoidin tosiaan itsekin asioita tai pääsykoejuttuja siitä lähtien, kun heräsin puoli yhdeksältä aamulla, mutta joskus neljän viiden maissa sitten sain itseni aloilleen ja söin vähän kalaa, jota olin ostanut. Sen jälkeen olen kyllä juonut yhden Finrexinin, mutta en muuta. Jotenkin tuntuu olevan jotenkin hyvä flow saada asioita hoidettua ja samalla laihtua.

Jaska jotain yritti jutustella, lähinnä matkastaan ja siitä että pelkää lentämistä ja etsii jotain kirjaa aiheesta. Se saa minut sentään ärsyyntymään. Mietin omaa matkaa ja tänään melkein jo päätin, että menen Lontooseen sen jälkeen kun pääsen pääsykokeesta eroon. Pitää kuitenkin kysyä asiaa vielä terapeutilta huomenna, koska kaksi terapiakertaa jäisi väliin ja hän on aika tarkka niiden kanssa. Mutta jos hän näyttää vihreää valoa, niin sitten se on lähtö kesäkuun alussa Lontooseen viikoksi! Tsekkasin jo lentoja ja majoitusjuttuja ja kaikki on valmiina.

Kenellekään en ole vielä asiasta tosin sanonut. Pitäisi saada joku hoitamaan rottianikin siksi ajaksi... Mutta Jaskalle en kerro ennen kuin julistan Facebookissa päivityksellä, että kesällä takaisin Lontooseen, vajaan kolmen vuoden poissaolon jälkeen. Voi olla että näen siellä joitain tuttujakin, jos joku niistä 2010-koulukavereista vielä siellä majailee. Tuosta olen todella innoissani, tai olin, ennen tätä outoa epämukavaa oloa.

Lontoo vain jotenkin silloin viimeksi oli niin fantastinen paikka ja se oli fantastinen kokemus, kun siellä koulussakin tutustui todella erilaisiin ihmisiin. Lisäksi tykkään Lontoon maanalaisesta. Lisäksi silloin viimeksi jäi monta paikkaa käymättä kun no ensinnäkin oli talvi ja toiseksi olin enemmänkin kuin kaiken päivän valoisan ajan koulussa. Lisäksi Lontoo oli silloin jotenkin todella voimaannuttava kokemus. Etenkin kun siellä oli se azerbaidzanilainen nainen, joka oli täysin avuton kaiken suhteen. Tuli fiilis, että minä osaan ja pystyn. Välillä eksyin kyllä, mutta aina löysin päämäärään ja se kaikki oli vain niin ihmeellistä.

Nyt vain olisi sitä ennen tuo pääsykokeeseen lukeminen ja jonkinlainen suhtautuminen tuohon Jaskan juttuun. Tosin saan olla rauhassa siltä suhtautumiselta, kun hän on kaksi viikkoa siellä jossain. Kunhan nyt edes jotkus näistä terveydellisistä ongelmista ratkeaisivat, niin olisi heti parempi mieli. Vaihteeksi sanon tämän, mutta mitäs siitä: onneksi huomenna on terapia.

Mutta yksi erittäin positiivinen juttu on ollut. No, tavallaan se on todella hauskakin, kun aamuisin havahdun siihen, että on valoisaa ja hätäännyn ja tavoittelen kännykkääni ajatellen, että miksi ihmeessä se typerä vekotin ei taaskaan herättänyt, nyt unirytmi pysyy edelleen sekaisin ja muukin rytmi kärsii. Sitten lopulta löydän kännykän ja se näyttää ehkä kahdeksaa tai jotain. Ulkona on todella mukavan valoisaa jo. Se hermosärkynikään ei ole nyt varmaan viikkoon vihoitellut melkein yhtään!

Joo, taas teksti venyy, mutta lopetetaan taas tähän, ja menen antamaan rotille lääkkeet ja sitten yritän saada vielä edes joitain pääsykirjan sivuja käytyä läpi.