Joo, kirjoitin tänään jo blogiini, mutta pakko kirjoittaa uudestaan. Pakko ruikuttaa ja valittaa ja rypeä itsesäälissä. Juuri nyt en kuitenkaan jaksa välittää siitä, mitä muut tästä ajattelevat. Pakko järjestellä ajatuksia, ja ilman kirjoittamista ne pörräävät vain sekaisina päässäni.

Oloni on juuri nyt äärettömän ahdistunut. Hengittäminen on vaikeaa. Tuntuu siltä, että olen menettämässä järkeni. Tai en ehkä järkeäni, mutta toivon. Kai se on tässä tapauksessa suunnilleen sama asia kuitenkin. Olen yrittänyt katsoa televisiota, kuunnella musiikkia, keskustella jonkun kanssa, soittaa, laulaa, juoda teetä... Kaikkea. Mikään ei auta.

Tänään oli viimeinen musiikintunti ja ajattelin, miten paljon musiikki minulle merkitsikään. Tai ei niinkään musiikki, mutta soittaminen. Kun sain angst-kohtauksen joskus vähän aikaa sitten, musiikintunti oli vaikuttanut siihen huomattavasti. Ja kun sain soittaa rumpuja, olin loppupäivän iloinen. Se sama on pianossakin. Jos tunnen oloni iloiseksi, soitan jotain pirteää musiikkia. Joskus soitan vain läksyjäni tai jotain helppoa etydiä, jos haluan olla ajattelematta. Sitten joskus soitan ylisurullisia biisejä, koska olen surullinen. Kuorossakin on kiva käydä. Se on kiva laulaa, vaikka se välillä tuntuukin ahdistavalta.

Ja juuri äsken tajusin, että minä menetän musiikin. Minä olen enää vuoden kuorossa. Soitan pianoa enää vuoden. Sen jälkeen minun on pakko lopettaa. Minä menetän sen, mikä pitää minut edes vähän järjissäni. Soittamisen. Voisin tietysti sanoa, että opettelisin itse, mutta ei siitä pitemmän päälle tulisi mitään. Eikä kukaan muu voisi opettaa niin hyvin kuin nykyinen opettajani. Hän saa minut pystymään vaikka mihin sellaiseen, mitä olisin pitänyt itse mahdottomana tai liian vaikeana.

Ja minä menetän sen kaiken. Ja niin kuin se soittamisen menettäminen ei olisi vielä tarpeeksi, minä menetän ne ihmiset myös. Kuoronjohtajamme. Huippu tyyppi. Ja soitonopettajani myös. Hän vertaa pianonsoittoa aina kaikkeen outoon ja saa minut oikeasti ymmärtämään soittamista paremmin. Puhumattakaan sitten siitä, että menetän samalla ne ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt samassa rakennuksessa ties kuinka monta vuotta yhteensä (joidenkin kanssa samassa koulussa 11 vuotta).

Kun minä ajattelin tätä, minä mietin, että miten minä selviän siitä. Miten minä voin ikimaailmassa selvitä tuollaisesta kauheasta muutoksesta. Minä menetän ihan kaiken. NN ei taatusti tule samaan yliopistoon. Nan jää tänne. Kaikki opettajat jäävät tänne. Kaikki tuttu ja turvallinen jää tänne. Ainoa tuttu asia voi olla joku mitätön ihminen, jonka kanssa en ole koskaan edes keskustellut. Miten ihmeessä minä selviäisin siitä?

Totuus on, että minä en selviä. Tajusin sen juuri. Ensi vuonna tähän aikaan, minä en ole tässä. Minä en ole missään muuallakaan. Se ei ole mitään harhaa, se on vain totuus, jonka näkemisestä olen kieltäytynyt tähän asti. Enää minä en voi kieltää sitä. Mitään muuta keinoa ei ole.

Minä valitsin jo päivän. Se on nätti numero. Se on jopa jaollinen kolmella (päivämäärä ei tosin ole, mutta jostain kai on pakko tinkiä). Ja kun käyn kesätöissäkin, se ei tule äidille liian kalliiksi, vaan hän voi käyttää minun rahojani. Ja minulla on vielä sopivasti aikaa laittaa asiat kuntoon sitä ennen. Kirjoittaa kaikki tarpeellinen kaikille tarpeellisille. Järjestää kaikki valmiiksi. Tämän päätöksen pitäisi kai rauhoittaa, mutta ei se tee sitä. Minua pelottaa. Minun pitäisi olla looginen ihminen, joka ajattelee rationaalisesti. Minun kuuluisi olla se oman tien kulkija, joka tekee rohkeasti sen, mitä täytyy tehdä. Tai sitten olen pelkuri. Joko olen rohkea ja kohtaan väistämättömän, tai sitten olen häntä koipien välissä pakoon luikkiva raukka ja kadun sitä koko lopun elämääni. Ei ole muuta keinoa, miksen minä vain voi hyväksyä sitä? Se on jotain mitä minä haluan - mitä olen halunnut jo pitkään - eikä ainakaan sen jälkeen tarvitsisi enää kärsiä.

Silti minua pelottaa ihan kamalasti. Ei sitä pysty edes kirjoittamaan sanoilla. Ei sitä pysty kuvailemaan mitenkään, minua vain pelottaa. Kauhea tunne. Kumpa kaikki olisi jo ohi. En minä jaksa enää kauaa.