Kerrankin olisin valmis menemään nukkumaan ennen aamuyötä. Johtuu varmaan siitä, että ensimmäistä kertaa en voi mennä nukkumaan. Unohdin laittaa pesukoneen päälle, niin laitoin sen sitten heti muistettuani ja tietysti niin myöhään, että siellä se pesee vieläkin.

Huomenna yliopistolle. Ei hermostuta kauheasti. Vähän tietysti, mutta hyvin vähän. Mihin sitä vertaisi? Tjaa-a... Kun meni viime vuonna viikonlopun jälkeen taas kouluun? Tai sitten tämä on samaa epähermoilua kuin pääsykokeiden aikaan. Silloinkin olin ihmeellisen rauhallinen edeltävinä päivinä kuten myös pääsykoeaamuna herättyäni, mutta sitten kun piti lähteä pääsykokeeseen, sain kauhean ahdistuskohtauksen ja pelkäsin ja oksensin. Toivotaan nyt sitten, että olen päässyt siitä yli. Ei ole kauheasti ahdistuskohtaus-tilaisuuksia kyllä ollutkaan, kun en ole oikein ollut missään, mutta niitä ei ole ilmennyt sitten... sitten yo-juhlien? Mutta ei pidä tuudittautua väärään uskoon, että ne olisivat kadonneet, vaan pitää varautua siihen, että ne iskevät kun vähiten odottaa.

En ole siivonnut asuntoa. En ole jaksanut. Kävin vaihteeksi kaupassa. Ja jouduin kauppaa varten tekemään jotain, mitä vihaan: kirjoitin itselleni ostoslistan. Minä en ole ikinä tehnyt minkäänlaisia muistilistoja, koska siihen ei ole ollut tarvetta. Listat ovat vain ärsyttäneet minua ja olen ollut hyvin ylpeä siitä, että muistan pitkiäkin listoja asioita pelkästään päässäni. Mutta nyt kun joka kerta mennessäni kauppaan olen unohtanut jotain, niin sitä ei voinut välttää.

Heräsin aamulla kylläkin hieman tavallista pirteämpänä. En ollut laittanut kelloa lainkaan soimaan, mutta muutaman kerran valeherättyäni (tultua sen verran tolkkuihin, että tajusin kellonajan) heräsin vähän ennen kahtatoista. Sitten raahasin itseni kauppaan ennen kuin se epätavallinen pirteys ehtisi kadota. Sitä kyllä sitten tarvittiinkin. Kävelin kauppaa ympäri ties miten monta kertaa, kun en tiennyt, missä mikäkin tavara oli. Se on aina inhottavaa, kun menee uuteen kauppaan: ne tuntuvat niin sokkeloisilta ja mitään ei löydä etsimättä. No, minä sitten kävelin edestakaisin ja lopulta sain tavarat kasaan. Ja äkkiä kotiin.

Kävin tänään kuitenkin myöhemmin vielä kävelylläkin. Näin vähän enemmän ympärilleni. Täällä on ihan kivoja kävelymaastoja. Minun kylläkin tarvitsee hankkia kunnolliset lenkkikengät – nämä nykyiseni ovat muistaakseni yläasteajoilta ja ne ovat hieman pienet ja tällä kertaa sain ihmeekseni myös ensimmäistä kertaa näistä kengistä rakon jalkaani. En tiedä, mikä ihme täällä Kuopion maastossa on, joka saa ennen kiltit kenkäni tekemään rakkoja jalkoihini. Sama oli pääsykokeiden aikaan, vaikka silloin minulla oli jalassa eri kengät. Koskaan muuten niistä ei rakkoja tule, niin jo on ihme.

Mietin tässä vähän edellistä blogikirjoitustani ja siitä sitä "ikävöin" –listaa. Etenkin sen järjestystä. Minun ei ollut mikään erityinen tarkoitus laittaa tuota listaa, vaan se tuli vain mieleeni ja lykkäsin nuo asiat siihen sitten siinä järjestyksessä kun ne tulivat mieleeni. Tarkoittaako se järjestys sitten sitä, että nuo asiat ovat siinä järjestyksessä, missä ikävöin niitä eniten? Mietin vain, sillä top 3 oli "NN, Nan ja lukio". Lukio on ihmisten joukossa. Mainitsen myös kodin. Silti NN ja Nan ovat opettajieni ohella ainoita ihmisiä. En mainitse perheenjäseniäni. Aika karua.

Olen ladannut Muumilaakson tarinoita –jaksoja koneelleni. Niistä tulee minulle aina lapsuus mieleen. Ja Muumimammasta tulee mieleen minun oma äitini kun olin pieni. Äitiä saattoi halata ja hän oli pelkästään sellainen iso ja pehmeä ja lämmin. Muistan vielä sen, miten hän luki minulle tarinoita, kun en itse osannut. Minulla oli muutamia suosikkitarinoita, joita halusin kuulla uudestaan ja uudestaan. Ja sitten oli aina hyvänyönsuukko. Ja joskus hyvänyönhalauskin. Muistan, miten minusta oli niin kiva istua äidin sylissäkin.

Olen miettinyt tuota hyvänyönhalausta ja –suukkoa viime aikoina. Minä muistan selkeästi, että sellainen on ollut, mutta minä en muista lainkaan, koska se lakkasi olemasta. Nykyään minä en koske äitiini, eikä äitini koske minuun. Se tuntuu tavallaan ikävältä. Hänestä ei tule mieleen Muumimammaa enää.

Välillä mietin, olenko vetänyt liian ison kuilun itseni ja muiden ihmisten välille. Minusta oli ennen kiva halata ihmisiä, kiva pitää jotain toista kädestä. Kaikkea tuollaista. En muista sitäkään, koska tuollainen sitten muuttui. Nykyään halaaminen saa minun oloni hermostuneeksi ja epämukavaksi. Jos joskus pitää jossain tilanteessa pitää toista kädestä (esim. joku leikki), se saa minut hermostuneeksi. Haluaisin, että ihmiset koskisivat minuun, mutta en silti halua. Miten minä päädyin tällaiseksi?

Pikkukamut nukkuvat tällä samalla sohvalla, jolla minä istun. Ne ovat nukkuneet melkein koko ajan, kun ovat olleet ulkona häkistä. Paitsi silloin kun söin maksalaatikkoa. Ne ilmeisesti tykkäävät maksalaatikon hajusta niin, että yrittävät molemmat tunkea heti mahdollisimman lähelle lautasta yrityksenä kaapata itselle palanen. En syönyt tänään siis kalapuikkoja.

Mutta niin. Minun piti sanoa siitä yliopistosta vielä, mutta jotenkin hairahduin sivuraiteille. Niin, siitä hermoilusta tai pikemminkin sen puuttumisesta... Jos kyse ei ole pelkästään vaanivasta ahdistuskohtauksesta, niin olen miettinyt sitäkin, että onko kyse yksinkertaisesti siitä, että minä en vain välitä? En koe olevani kuopiolainen, eikä aikomuksenani ole jäädä tänne kuin täksi yhdeksi vuodeksi. Todennäköisesti siis. En odota opintoja. Pystyn jo kuvittelemaan, miten ne ovat typeriä luentoja, joilla istun läppärini kanssa ja opettelen tekemään muistiinpanoja PowerPointille. Opiskelen vuoden biotieteitä ja tulen lopulta tulokseen, että se ei ole minun juttuni. En ole järin innostunut opiskelujen alkamisesta, paitsi tietysti siinä mielessä, että se on jotain tekemistä vihdoin ja viimein.

Minusta ei tunnu, että välitän. Pikemmin uskon tämän hermoilemattomuuden olevan välinpitämättömyyttä kuin vaanivaa ahdistusta. Minua ei kiinnosta saada uusia ystäviä täältä. Se tuntuu lähinnä kauhean rasittavalta. Viihdyn paljon yksin ja uudet kaverit olisivat jotain, minkä takia minun pitäisi kauheasti muuttaa elämääni ja yrittää tulla toimeen ihmisten kanssa, vaikka se on minulle niin hankalaa. Eikä siitä kuitenkaan tulisi mitään, vaan ne ihmiset kyllästyisivät minuun ja sitten sen jälkeen mahdollisesti joutuisin olemaan vain entistä surullisempi, koska menetin taas kavereita.

Sellainen kaveri olisi kiva, sellainen, jonka kanssa voisi koulussa vaihtaa muutaman sanan ja sitten mahdollisesti nähdä silloin tällöin vapaa-ajallakin. Ei mitään sellaista, että joka päivä täytyy puhua vaikka miten paljon tai että joka viikko täytyy nähdä koulun ulkopuolella... Nan on minulle äärettömän tärkeä ja hyvä ystävä, mutta hänenkin tapaaminen kerran kuukaudessa ei-kouluaikaan on ihan kiva. Olen niin tylsä, mielikuvitukseton ja epäsosiaalinen, että tuota enempi tuntuu taakalta sen sijaan, että se tuntuisi joltain kivemmalta ja läheisemmältä. Ja sitten minua alkaa ahdistaa liika läheisyys ja oman tilan puute ja työnnän ihmisiä pois ja sitten he suuttuvat, eivätkä halua enää ikinä olla yhtään missään tekemisissä minun kanssani, kun he kokevat, että minä en pidä heistä ja että heidän ystävyytensä menee hukkaan minun kanssani. Vaikkakin tuo jälkimmäinen lause saattaa todennäköisesti pitääkin paikkansa.

Minä vihaan tätä uutta kirjoitustapaa. Uutta konetta. Kotona saatoin vain ottaa mukavan asennon ja kirjoittaa ties miten monta sivua pitkän kirjoituksen. Tämän koneen kanssa minun pitää sen sijaan vaihtaa asentoa koko ajan, mutta siitäkin huolimatta selkä tai hartiat tulevat kipeiksi. Sohvallakaan ei voi istua hyvin (ilman kirjoittamistakaan), kun sen selkänoja on viistossa taaksepäin niin, että vaikka yritän istua mukavasti, alaselän ja selkänojan väliin jää kolo (mutta pikkukamut tykkäävät siitä, sillä ne mahtuvat sieltä kolosta kulkemaan toiseen suuntaan sohvalla) ja jos kokeilee maata, niskat tulevat kipeiksi, oli sitten missä asennossa tahansa.

Joo, joku varmaan ajattelee, että miksei se pidä kannettavaa pöydällä ja kirjoita siten. Se ei toimi. Se on vähintään yhtä tuskallista niin. Selkä ei tule siinä kipeäksi, mutta hartiat ja niska. Olen tottunut liikaa siihen, että näppäimistö tulee jotakuinkin syliini ja näyttö on jossain kauempana.

Pesukone pitää kauheaa meteliä. En ainakaan enää ikinä laita sitä noin myöhään päälle. Olen aikaisemminkin pessyt sillä, mutta eri ohjelmalla ja aina aikaisin päivällä, niin mitään ongelmaa ei ole ollut. Kohta kylläkin pimahdan ja laitan pesukoneen tyynesti pois päältä ja revin auki ja kiskon ne pyykit sieltä ulos. Sentään siellä ei ole mitään, mitä olisin halunnut laittaa huomenna päälleni. Tekisi mieli juoda teetä, mutta se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi tiskata, sillä mitään kuppia ei ole puhtaana.

Paitsi että nyt maistuisi kyllä kiva kuuma kupillinen sitä Nanin antamaa teetä. Tolstoikin on täällä herännyt ja yrittää tulla koekävelemään näppäimistöä. Kiva. Ne heräävät silloin, kun minun pitäisi olla jo nukkumassa. Ei niiden yöllinen meuhkaaminen totta puhuen häiritse melkein lainkaan. Toki muistan aina aamulla herätessäni, että ne ovat pitäneet ääntä yöllä ja että olen herännyt siihen pinnallisesti vähintään kerran, mutta ei se haittaa. Olen huomannut, että nukun paremmin, kun on jotain ääntä, kuin täysin hiljaisessa asunnossa. Sen takia otin itse asiassa kotoa mukaan äänekkäästi tikittävän seinäkellonkin. Ja luulisi, että heräisin aina kun vieressäni oleva jääkaappi alkaa humista äänekkäästi, ainakin alku-unesta, mutta minä päinvastoin herään, kun se lopettaa huminansa. Siis siinä tapauksessa, että en ole vaipunut vielä tarpeeksi syvään uneen.

Jos menisin sittenkin keittämään vielä sitä teetä. Taas näppäimistölle pyrkivä Tolstoi lähettää terveisiä.


//2:03 - Revin pesukoneen johdot seinästä. Keitin itselleni vettä teetä varten. Poltin peukaloni vedenkeittimen käynnistys/lopetusnappulan rakosista tulevaan tulikuumaan vesihöyryyn. Ei vaikuta siltä, että se olisi palanut kauhean pahasti, mutta paljon pahemmin kuin muistan polttaneeni itseni aikoihin. Kylmäkään ei auttanut, vaan se on yhä melkein puolen tunnin jälkeen niin kipeä, että tekisi mieli tunkea se pakastinlokeroon vaikka koko yöksi. Prkl.