Jaahas. Tuli tosiaan viikonloppuna sieltä näyttelystä yksi oma tyttö kotiin, kun on ollut sillä kasvattajatutulla. Ensiksi teetti sillä poikaset ja sitten yritti astuttaa, jotta minä olisin saanut sitten sitä kautta jatkajan linjalleni. Uros ei ollut oikein suosikkini, koska se oli ymmärtääkseni tämän tytön setä, ja minä haluaisin välttää melkein viimeiseen asti sukulaisten pariutumista, vaikka tämä "linjasiitos" tuokin esimerkiksi ulkonäöllisiä etuja mukanaan. Kasvattaja ei ollut ihan varma, onko tyttö tiineenä, koska sen maha ei ole kasvanut kovin paljoa, mutta sanoi, että se oli uroksen kanssa samassa häkissä 27 päivää putkeen, ja että uutta kiimaa ei ollut näkynyt alun jälkeen.

No, äsken kävin punnitsemassa tytön, kun ajattelin, että seuraan sen painoa, että saisin jotain viitteitä että onko se tiineenä, ja sitten kun vähän silittelin sitä, niin se oli poikkeuksellisen levoton ja kun laitoin sen takaisin häkkiin ja kutitin sitä vähän lisää, se alkoi tärisemään ihan innoissaan ja värisyttämään korviaan, ja tuo on varmaan yksi selkeimmistä kiimoista joita olen rotillani nähnyt. Joten vauvoja ei ole tulossa. Turhauttaa koko juttu, ja mietin, että mikä tuossa nyt sitten oli, kun kuulemma kiimaa ei ole näkynyt viikkoihin, mutta heti toisena päivänä kotona tulee todella selkeä kiima. Enkä oikein kyllä tiedä, miten tuo lisääntyminen tarkalleen toimii, että voiko rottanaaras päättää, että tuo uros ei ole hyvä, ja laittaa kiimaan tulemisen "tauolle". En ole ylipäätään mistään lukenut tai kuullut, että rotat olisivat jotenkin erityisen valikoivia kumppanin suhteen, joten ihmetyttää tämä. Ja minulla ei mitään sopivaa urosta ole, joten jotta poikasia tulisi, pitäisi kiikuttaa tämä tyttö taas jonnekin, vaikka juuri sain sen kotiin.

Ja sitäkin olen pähkäillyt, että miten tämä kasvattajatuttu saa rottansa niin paljon pulleammiksi kuin minä. Eivät rottani mielestäni mitään superlaihoja ole, mutta huomattavasti kapeampia kuin tämän tuttavakasvattajan. Tämäkin tyttö on sukua kaikille muille tytöilleni, mutta painaa varmaan n. 100 grammaa enemmän. Ja olen varmaan viimeiset puoli vuotta erityisesti yrittänyt lihottaa niitä, mutta se ei vain toimi. Annan niille erityisesti pähkinöitä, ja sitten muita nameja ja sitten aina välillä kananmunaa tai puuroa tai muuta, mutta vaikka niille antaisi jotain hyvää, niin ne eivät syö sitä edes loppuun, vaan osa jää aina kippoon. Pojat saa kyllä lihomaan vähän paremmin, mutta ne nyt vaikuttavat ihan yleisestikin olevan vähän persompia namuille ja erityisruoille.

Huomenna on terapia ja varmaan meinaan ensimmäistä kertaa puhua siellä uskonnosta. Katsottiin Jaskan kanssa viime viikolla yhdessä Lostin viimeinen tuotantokausi loppuun ja minua todella ärsytti siinä kaikki uskontoon viittaava (ja kyllä vähän kaikki muukin) ja tuli hieman riitaa siitä Jaskan kanssa. Jaskan mielestä olen vain todella uskontokielteinen ja se puolestaan ärsyttää häntä. Yritin sitten selittää hänelle, että miksi suhtaudun niin kuin suhtaudun, mutta kun selitin sitä, aloin vain itkeä, koska siihen liittyy niin paljon kaikkea, joka tuntuu todella kurjalta ja epäreilulta.

Tai siis, olen ollut mielestäni ateisti aina. Lapsena kun kerrottiin kerhossa ja ala-asteella Jeesus-juttuja, ajattelin vain, että okei, nämä on samanlaisia satuja kuin muutkin mitä lapsille kerrotaan. Sitten kun tajusin, että lähes kaikki siellä kouluympäristössä oikeasti uskoivat niihin, olin todella hämmentynyt, koska en ollut ajatellutkaan, että niin voisi olla. Eihän ihmiset usko siihenkään, että Jaakko ja Pavunvarsi on totta, ja että jossain kasvaa iso papu, jota pitkin pääsee näkemään jättiläisen. Minulle se tuntui oikeastaan ihan samalta asialta. Olin myös ajatellut, että kaikki rukoukset, joihin kaikki vain osallistuivat eikä keneltäkään kyselty mitään, olivat vain sellaisia asioita joita tehdään, niin kuin vaikka pestään kädet ennen ruokaa tai pyyhitään jalat ennen kuin tullaan sisään. Sitten kun tajusin joskus ala-asteella, että se oikeasti onkin jotain uskontojuttua, minusta alkoi vain tuntua epämukavalta, enkä olisi halunnut tehdä niin.

Ikävä kyllä meidän koulussa uskonto oli todella isossa osassa, eikä vain koulussa vaan koko paikkakunnalla. Se oli vähän samanlainen asia kuin politiikka: oli yleinen normi, että kaikki äänestävät Keskustaa. Ala-asteella kun olimme kai jotain 9-10 -vuotiaita, oli presidentinvaalit (joissa Tarja Halonen valittiin ensimmäistä kertaa presidentiksi), opettaja kysyi meiltä, että keitä te äänestäisitte. Minä olisin halunnut viitata Halosen kohdalla, koska hänestä oltiin puhuttu kotona positiiviseen sävyyn, mutta koska kukaan muu ei viitannut sillä kohtaa, en minäkään uskaltanut. Päädyin lopulta viittaamaan Riitta Uosukaisen kohdalla, koska en tykännyt Esko Ahosta. Kaksi muuta viittasi myös Uosukaisen kohdalla, mutta 24 lapsen luokasta kaikki muut 21 viittasivat Esko Ahon kohdalla. Jälkeenpäin mietin, että miksi opettaja edes kysyi jotain tuollaista, kun eihän noin nuorilla voi olla omaa mielipidettä, vaan pikemminkin sillä testataan että keitä näiden lasten vanhemmat äänestävät.

Mutta takaisin uskontoon, jonka kyllä koen hyvin vastaavankaltaiseksi politiikan kanssa. Mutta ruokarukous oli koko ala-asteen pakollinen. Meille tehtiin selväksi, että kaikki laittavat kädet ristiin, seisovat kunnolla eivätkä vääntelehdi ja sanovat kovaan ääneen sen rukouksen. Jos joku ei tehnyt niin tai opettaja ei ollut tyytyväinen, meille sanottiin, että ennen kuin kaikki tekevät tämän kunnolla, niin sitä ennen kukaan ei mene syömään. Välillä "kapinoin" liikuttamalla vain huulia, mutta sekin tuntui jo melkein liian vaaralliselta, koska jos olisin jäänyt kiinni, se olisi voinut vaikuttaa todistuksessa olevaan käytösnumeroon.

Koulusta käytiin myös kirkossa ja seurakunnassa, oli vuosittaiset kinkerit, ja joulu- ja kevätjuhlissa laulettiin virsiä. Nyt on suvivirsi-kohu aika ajankohtainen ja vaikka tykkään biisistä, niin minusta se pitäisi ottaa pois. Itse aina kun laulettiin koulussa jotain, missä mainittiin Jumala tai muuta, niin minulle tuli vain se epämukava olo, että en halua laulaa sitä, ja yritin sitten vilkuilla ympärilleni, että näkisikö opettaja, jos pitäisin suuni kiinni niissä kohdissa. Edelleen, jos siitä olisi jäänyt kiinni, siitä olisi seurannut torumista.

Varmaan yläasteella uskonto alkoi entistä enemmän tuntua vastenmieliseltä. Meillä oli todella fundamentalistinen kristitty opettamassa uskontoa ja hän oli todella tiukka. Uskonnonopetus oli luonnollisesti myös tunnustuksellista, vaikka ei enää siihen aikaan olisi saanut olla. Elämänkatsomustietoa ei ollut vaihtoehtona, koska siihen ei ollut tarpeeksi oppilaita, ja olisi pitänyt luonnollisesti olla kuulumatta kirkkoon, mitä 13-15-vuotias ei voi itsekseen päättää. Kirkossakäynti jatkui ja viikottain oli seurakunnan aamunavaus, mutta pahinta oli se uskonnonopetus.

Vasta nyt ihan hiljattain olen miettinyt, että se meidän uskonnonopettaja toimi todella vastuuttomasti. Tietysti oman uskonsa mukaan, mutta siihen hänen uskoonsa ei kuulunut toisin ajattelevien hyväksyminen, se tuli selväksi ihan alusta asti. Raamattu oli kuulemma sanasta sanaan totta ja niin sitä piti myös lukea. Kuitenkin ristiriitaiset kohdat hän selitti, että ne oikeasti tarkoittivatkin sitä ja tätä eivätkä oikeasti olleetkaan ristiriidassa keskenään. Raamattu luettiin yläasteen ja lukion aikana kokonaisuudessaan läpi varmaan noin kaksi kertaa. Siis luettiin ääneen, jokainen kohta, myös sukuluettelot. Sinänsä ihan mielenkiintoista ja nyt pystyy ainakin paremmin väittelemään ja keskustelemaan aiheesta, ja myös kritisoimaan sitä, koska olen oikeasti lukenut Raamatun kokonaan ja muistan siitä todella paljon, koska uskonnonopettajamme tyyli oli, että kaikki pitää opetella ulkoa. Pistokokeita oli melkein joka viikko, joissa ei kysytty mitään sisältökysymyksiä, vaan lähinnä että minä vuonna tapahtui mitä ja kuka teki näin ja miten sanasta sanaan Raamatussa sanotaan tästä aiheesta, tai että luettele kaikki Raamatun kirjat ja kirjeet jäjestyksessä ulkomuistista. Tuo viimeisin oli muistaakseni lukion kakkosella.

Mutta uskonnonopettajamme käsitteli opetuksessaan myös opinkysymyksiä ja arvokysymyksiä. Kaikki Raamattua lukemattomatkin varmaan ovat jossain vaiheessa törmänneet tarinaan, jossa siemeniä kylvetään eri paikkoihin: osa putoaa hedelmälliseen maahan, missä ne itävät ja kasvavat suuriksi; osa putoaa ohueen kerrokseen multaa, jossa ne lähtevät itämään, mutta kuivuvat pian pois; viimeinen osa siemenistä putoaa karuun maahan, eivätkä ne edes idä, vaan vain kuolevat pois. Uskonnonopettaja selitti meille tämän tarinan avulla sen, että ne siemenet kuvaavat Jumalan sanaa, Pyhää Henkeä, ja jokainen saa tilaisuuden ottaa sen vastaan, ketään ei syrjitä siinä. Eli, jos et usko Jumalaan, se johtuu siitä, että olet aktiivisesti torjunut kaikki Jumalan yritykset auttaa sinua. Tuo kuulostaa jo tuollaisenaan hieman epäreilulta, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä meille opetettiin sitten.

Olen ehkä maininnut sen aikaisemminkin, mutta siis joskus yläasteella meidän uskonnonopettaja piirsi liitutaululle kaksi ympyrää. Toiseen ympyröistä hän piirsi kolmion, joka kuvasi Pyhää kolminaisuutta, sitä, että kyseinen ympyrä oli ihminen, joka on uskossa. Sitten hän selitti, että kaikki hyvä on lähtöisin Jumalasta, Raamatussakin sanotaan, että ihminen, joka uskoo Jumalaan, tekee hyviä tekoja. Ihminen, joka ei ole uskossa, ei voi olla hyvä, eikä hän voi tehdä edes hyviä tekoja, koska kaikki hyvyys on lähtöisin Jumalasta. Sitten hän sanoi, että se voi vaikuttaa hämäävältä, koska saatamme törmätä ihmisiin, jotka kuuluvat toiseen uskontoon tai eivät usko lainkaan, ja he voivat tehdä joitain tekoja, jotka vaikuttavat  hyviltä teoilta, mutta että todellisuudessa kaikki mitä nämä ihmiset tekevät, on lähtöisin vain heidän omasta itsekkyydestään. Jos he tekevätkin hyviä tekoja, he eivät tee niitä kuten kristityt - vilpittömästi hyvää hyvyyttään - vaan heillä on aina jokin taka-ajatus, vaikka sitten että he saavat mainetta, kun tekevät jotain mitä pidetään hyvänä.

Joten sanoma oli se, että jos et usko Jumalaan, niin a) et ole hyvä ihminen, ja b) se on omaa syytäsi, täysin oma valintsi, olet torjunut hyvyyden elämästäsi, ja sinua voidaan pitää vastuussa siitä. Kun nuorena, yläasteen ja lukion aikana, ehkä etenkin lukion aikana, oli vaikeaa, mietin paljon uskontoa. Siitä on täällä blogissanikin kirjoituksia, kun minusta tuntuu vain, että minulla ei ole mitään, ei ketään. Ja sitten mietin sitä, mitä minulle on uskosta opetettu, että Jumala välittää, Jumala kuuntelee, Jumala ei hylkää ketään.

"Jumala katsoo taivaasta ihmislapsiin nähdäksensä, onko ketään ymmärtäväistä, ketään, joka etsii Jumalaa."

Tuon muistan lainanneeni täällä joskus, ja silloin minäkin etsin Jumalaa, kaipasin, välillä kun olin yksin ja tuntui että haluan vain kuolla, yritin rukoilla ja kun jouduin olemaan yksin kotona pitkiä viikonloppuja, välillä pelotti ja kun pelotti eniten, puristin rippiristiä kädessäni samalla kun nukuin. En halunnut mitään niin paljon kuin vain pystyä uskomaan, koska niin monet muutkin tekivät ja Nankin uskoi ja hän vaikutti aina niin onnelliselta, ja hänkin sanoi rukoilevansa minun puolestani. Olin vain niin järjettömän surullinen ja varmaan monta vuotta putkeen halusin vain kuolla. Vieläkään en ole varma siitä, että haluanko elää, mutta en ajattele sitä, että haluan kuolla, niin usein kuin silloin lukioaikana.

Olin nuori, täysikää lähestyvä nainen, todella yksin ja elin tyhjää elämääni päivästä toiseen ilman että edes oikein tiesin miksi. Ei ollut mitään, minulla ei ollut ketään, tuntui, ettei kukaan välitä. Kotona asiat olivat huonosti, jouduin olemaan yksikseni, koska en voinut olla samassa tilassa meidän koiran kanssa. Pelkäsin koiraani ja isääni, koulussa minua syrjittiin, kukaan ei Nania lukuunottamatta moikannut, ylipäätään ihmiset katsoivat lähinnä lävitseni kuin minua ei olisikaan. Ja halusin kuolla, satutin itseäni vähän väliä, ja toivoin vain, että joku auttaisi, tai että voisin uskoa ja saisin siitä voimaa. En edes halunnut, että Jumala "korjaisi" elämäni, vaan vain että voisin uskoa häneen, että tuntuisi siltä, että tämä on oikein.

Sitä hetkeä ei ole toistaiseksi koskaan tullut. Olen ateisti edelleen, mutta en ole sitä mieltä, että ateismi olisi uskonto, joka perustuu sille, että kiellän Jumalan. En kiellä häntä, en vain usko häneen. Jos tapahtuisi jotain, joka saisi minut edes tuntemaan ilman todisteita edes että Jumala on, on hyvin todennäköistä, että muuttaisin mieltäni.

Se, mitä vastaan olen, on se, miten ihmiset uskontojen avulla asetetaan eriarvoiseen asemaan. Etenkin siellä paikkakunnalla jossa kasvoin, tunsin, että monet ihmiset, jotka olivat uskossa, kokivat olevansa jotenkin parempia kuin muut. Kaikki oli ylipäätään todella konservatiivista, ja opetettiinhan meille ihan koulussa valtion kustannuksellakin, että ei-kristityt eivät voi olla hyviä, koska hyvyys on lähtöisin Jumalasta (ja siis vai ev. lut. Jumalasta). Olen miettinyt sitäkin, että ehkä ne "kiltit" hymytyttöpatsaita saaneet eivät siksi halunneet minua seuraansa, koska olin ateisti. Tuntui että oli niitä jotka ryyppäsivät joka viikonloppu - ja joista heistäkin suurin osa kuului ev. lut uskontoon ja uskoikin siihen vielä enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Sitten oli niitä kilttejä, jotka eivät bilettäneet, vaan olivat usein mukana seurakunnan toiminnassa ja pitivät rippiristejä joka päivä. Ne, jotka julkisesti eivät olleet uskossa... No, en edes tiedä kuin yhden, joka ei kuulunut kirkkoon ja avoimesti myös osoitti sen, tulemalla todella tarkkaan, selkeästi suunnitelmallisesti, kouluun seurakunnan aamunavauspäivinä sen 5 minuuttia myöhemmin kouluun, ja siis myös tunnille 5 minuuttia myöhässä ja teki selväksi opettajalle, että hänelle ei saa merkitä myöhästymistä, koska hän ei kuulu kirkkoon ja oli kirkollinen aamunavaus. Hänkin erosi kirkosta vasta 18-vuotiaana ja oli ainoa oppilas, joka selkeästi ilmaisi ateisminsa.

Niin ja opetettiinhan meille lukiossa uskonnon etiikan kurssilla, netistä löytyvien kuvien avulla, että homon ja heteron aivokuvat ovat erilaiset, mikä osoittaa, että homous on sairaus. Näistä etiikan jutuista kysyttiin usein luokalta ja mielipiteet palautettiin lappuina ja yli puolet luokasta oli sitä mieltä, että homous on sairaus. Tietenkään mistään tasa-arvoisesta avioliittolaista ei edes kysytty, koska se nyt oli automaatio, että sellaista ei nyt ainakaan ikinä kukaan hyväksyisi. Nykyisin tunnen täältä uudelta paikkakunnalta monta, jotka ovat avoimesti homoseksuaaleja, mutta siellä missä kasvoin, en missään vaiheessa edes tiennyt ketään. Ja muut aiheet, mitä uskonnon etiikassa käsiteltiin, olivat myös sellaisia, mistä se meidän uskonnonopettaja sitten lopuksi luki Raamatusta, että miten asia "oikeasti" menee. Kysymyksessä, että onko avoliitto okei, äänet jakautuivat aika tasan, ehkä hieman yli puolet sanoi, että avoliitto on okei. Meidän uskonnonopettaja selitti meille taas havainnollistavien ympyröiden ja kolmioiden avulla, miten avoliitto on paha asia, koska avoliitto johtaa syntiin (eli esiaviolliseen seksiin) ja että esiaviollinen seksi on erittäin paha asia, koska se kannustaa pettämään puolisoaan silloin kun on avioliitossa.

Näin se selitys meni: Jos henkilö A harrastaa seksiä henkilön B kanssa esiaviollisesti, mutta myöhemmin menee naimisiin henkilön C kanssa, niin sitten avioliiton aikana henkilö A alkaa muistella sitä seksiä B:n kanssa ja kaivata seksin harrastamista jonkun muun kanssa sen takia, koska on harrastanut seksiä jonkun muunkin kuin C:n kanssa, ja tällöin henkilö A todella todennäköisesti (meidän uskonnonopettajan mukaan) jatkaisi myös ajatuksista tekoihin ja pettäisi puolisoaan. Ja miten Raamatussa sanotaankaan, että jos vain ajattelee seksiä jonkun kanssa, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan.

Ja nyt on viime aikoina puhuttu siitä, että onko okei, että kouluissa lauletaan suvivirttä. Lähinnä tästä aiheesta ovat kuohduksissa vanhemmat, koska heitä niin liikuttaa kun lapset laulavat samaa laulua kuin he aikoinaan. Olen lukenut aiheen keskusteluja ja ei ehkä olisi pitänyt, koska se on aiheuttanut suuttumusta ja epäuskoa sen suhteen, että oikeasti saataisiin yhteiskuntaa siihen suuntaan, että ihmisiä ei järjestelmällisesti suljeta pois jostain porukasta. Monet sanovat, että maassa maan tavalla tai maasta pois: joten ihmisten mielestä minäkään en saisi asua enää Suomessa, koska olen asiasta eri mieltä heidän kanssaan. Ja sitten sanotaan, että kai lapsi nyt voi laulaa muutaman uskonnollisen sanan, ei kai se nyt pelkästään siitä käänny mihinkään uskontoon. Tai sitten esitetään, että ne lapset, jotka kokevat samoin kuin vaikka minä, että eivät halua laulaa mitään uskontojuttua kevätjuhlassa, laitettaisiin ulos odottamaan siksi aikaa. Eli siis ihmiset oikeasti mielessään näkevät, että on okei laittaa yksi laulu oppilaiden tasa-arvoisen kohtelun edelle.

Ja Suomen laki muka jo takaa sen, ettei tuollaista tapahtuisi! Ja takasi jo sinä aikana kun meidän koulussa pidettiin kinkereitä, käytiin kirkossa (jos ei käyty, niin sitten kirjoitettiin essee) ja jopa opetettiin, että eri uskossa olevat ihmiset eivät ole yhtä arvokkaita. Selkeästi se ei toimi eikä sitä lakia noudateta. Ja ihmisten mielestä on täysin oikeudenmukaista, että osa lapsista laitetaan pois yhteisestä juhlasta, koska he haluavat laulaa jonkun uskonnollisen virren vaikka sitä ei oikeasti lain mukaan saisi laulaa. Joo, monet eivät pidä tuota virttä niin haitallisena, eikä se varsinaisesti olekaan, mutta tuntuu, että se minulle symboloi ainakin sitä, että pitäydytään väkisin kiinni jossain, koska niin on aina ennenkin tehty, eikä välitetä siitä, että se rikkoisi ehkä jonkun muun oikeuksia.

Ja jos suvivirsi sallitaan, koska se on osa perinnettä, niin miten sitten jouluna lauletut virret? Entä joulukirkko? Pääsiäiskirkko? Kinkerit? Se, että opetetaan lapsille, että tämä usko on parempi kuin muut? Muistan vain niin hyvin, miltä minusta tuntui, miten se tuntui erottavan minut muusta joukosta, koska tuli todella selkeästi ilmi vähän väliä, että he uskovat toisin. Koulussa pakotettiin johonkin uskontoon, johon ei itse uskonut ja jos ei totellut, niin se tarkoitti, että oli tuhma oppilas ja saattoi saada jopa jälki-istuntoa. Ja vaikka se on minulla takanani, niin mietin niitä kaikkia lapsia, jotka kasvavat vahvasti uskonnollisilla paikkakunnilla ja joutuvat kokemaan saman kuin minä. Yleisestikin, mitähän ihmiset kuvittelevat, että se tekee nuorelle/lapselle, kun ilmaistaan, että hän ei kuulu samaan porukkaan, tai sanotaan suoraan, että koska tämä ei koe niin kuin suuri osa muista paikallisista, hän on paha ihminen? Ja sitä tapahtuu koko ajan ympäri Suomea, ja ihmiset, jotka eivät ole tätä joutuneet kokemaan koska onnekkaasti kuuluvat oikeaan porukkaan, eivät suostu luopumaan erityisoikeuksistaan, joita heillä ei kuuluisi edes olla.

Tästä ajattelin puhua huomenna terapiassa, vaikka olen lähinnä ollut puhumatta uskonnosta, koska olen törmännyt niin paljon siihen, että se toinen osapuoli onkin toista mieltä asiasta, eikä pysty olemaan objektiivinen, vaan ottaa omat kokemukseni henkilökohtaisena loukkauksena. Siis pelkään, että terapeuttini onkin uskonnollinen ihminen, ja että koska minä en ole, hän yhtäkkiä lakkaakin olemasta "minun puolellani", ei halua auttaa minua ja pitää minua vain huonompana ihmisenä. Itse yritän olla arvioimatta ihmisiä uskonnon perusteella, mutta en ole ihan varma miten onnistun siinä. Toisaalta, lähin ystäväni on ollut aina uskossa (Nan) ja pidän häntä hyvänä ihmisenä. Ja seurustelen miehen kanssa, joka uskoo johonkin epämääräiseen ja uudelleensyntymään. Kun juteltiin viime viikolla aiheesta, Jaska sanoi, että uskoo, että esimerkiksi me ollaan tavattu jossain aikaisemmassa elämässä, ja että siksi me vain ollaan ajauduttu yhteen. Myönnän kyllä, että toivoisin, että esimerkiksi Jaska olisi ateisti, koska usko on kuitenkin jonkinlainen arvo, ja olisi kiva jos se olisi yhteinen, mutta niin kauan kun Jaska ei jaottele ihmisiä eriarvoisiin ryhmiin sillä perusteella, eikä tee joitain elämän tärkeitä päätöksiä tuollaisen perusteella, niin mielestäni se on ihan okei. Ja ehkä olen jotenkin poikkeuksellisen negatiivinen tätä "meidän" kristinuskoa kohtaan, koska olen nähnyt todella useasti, miten negatiivisesti se vaikuttaa asioihin.

Niin ja piti sanoa aikaisemmin sitä, että kun mietin vaikka kristinuskoa, niin koen sen Jumalan jotenkin vastenmielisenä myös. Se, mitä Raamatussa sanotaan, ja se miten uskossa olevat ihmiset toimivat, ovat vain yksi esimerkki siitä, minkä näen todisteena sen puolesta, että kristinuskon Jumala ei ole hyvä. Olen myös joskus keskustellut uskovien kanssa, jotka ovat kysyneet minulta, että mitä sitten jos kuolen ja joudun tuomiolle ja Jumala onkin olemassa, niin mitä minä sitten teen. Olen itse asiassa miettinyt asiaa, koska vaikkakin se on mielestäni todella epätodennäköistä, niin eihän se sinänsä ihan mahdotonta ole. Vastaankin tuohon kysymykseen, että jos Jumala on ja joudun hänen eteensä tuomittavaksi, niin selitän, että minusta usko ei vain tuntunut oikealta ja että yritin etsiäkin uskoa, mutta en löytänyt sitä ja että päädyin siihen mihin päädyin, koska se tuntui mielessäni parhaimmalta ratkaisulta. Jos Jumala olisi sellainen, että hän välittäisi ihmisistä ja olisi sillä lailla kaiken hyvyyden lähde kuten sanotaan, niin kai hänen olisi pakko ymmärtää minua, koska vilpittmästi koen, että ateismi on ainakin tällä hetkellä se minun tieni. Mutta jos Jumala on sellainen, miltä hän vaikuttaa ihan yleisesti kristinuskon perusteella, eikä hän hyväksyisi sitä, että en usko ja lähettäisi minut sen takia ikuiseen kadotukseen, niin rehellisesti sanoen, en edes haluaisi viettää ikuisuutta sellaisen tyypin kanssa. Sellainen Jumala ei olisi hyvä, eikä ymmärtävä, eikä anteeksiantava, enkä haluaisi mistään hinnasta kuulua hänen joukkoihinsa.

Joo, tuli taas kirjoitettua, vaikka piti ihan pikku juttu rotista kirjoittaa...