Minä ylikulutan taas tätä blogiani. Tulen ylikuluttamaan sitä luultavasti koko kesän.

Olo on hyvin angst. Sellainen ahdistuneen tuskallisen angst. Tutkailin uutta todistustani ja laskin sitten sen perusteella, että mitkä numerot minä päättötodistukseen sitten vuoden päästä todennäköisesti saan. Keskiarvoni tulisi olemaan suunnilleen 8,7. Törkeän paljon parempi minä minä olisin odottanut. Ja en usko, että kirjoitan mistään aineesta alle C:n. Tein tuosta oikein laskelmankin ja tajusin sitten, että piru vieköön, minullahan on ihan hyviä numeroita ja kirjoituksissa lähtökohtainen mahdollisuus jopa useampaan L:ään. Se sai minut kauhean ahdistuneeksi. Olisi jotenkin ollut tavallaan huojentavaa, jos olisin niin huono, että voisin olla varma siitä, että en pääse minnekään. Mutta nyt minä pelkään, että pääsenkin.

Ja tajusin muuten juuri, että minulta puuttuu todistuksesta yksi numero. Biologia. Pahus vieköön! Olen Suorittanut 61 kurssia 75:stä. Ensi vuodelle minulla on ihan tajuttomasti kursseja. Tietysti minun pitää lukea niistä kirjoitettavista aineista kaikki kurssit ja siinäkin olisi jo kova homma, mutta minä en vain voi jättää niitä filosofian kursseja väliin, kun minä niin pidän filosofiasta.

Nyt tuntuu kuitenkin taas siltä, että tulevaisuus pelottaa ihan sanoinkuvaamattomasti ja että olisi helpompi vain kuolla. Mutta nyt minulla on yksi asia, joka takoo minulla mielessäni, kun ajattelen niin. Se on outoa ja tyhmää, eikä lainkaan loogista. Ei se ole mitään filosofista tai optimistista, se on vain aika itsekästä. Enkä minä kirjoita sitäkään tähän, koska sekin on tyhmää. Minulla on nyt paljon ajatuksia, jotka ovat uusia ja ihmeellisiä, mutta en halua vain kertoa niitä kenellekään, koska en ole itsekään varma, onko se ensimmäinen merkki siitä, että olen menossa positiivisempaan suuntaan, vai onko se vain askel kohti syvempää epätoivoa.

Mieleni tekisi vain huutaa apua ja kysyä joltakin, onko tämä uusi ajatus hyvä vai paha. Mutta en minä kuitenkaan halua. Minä kirjoitin eilen pitkän pätkän muistikuvia, jotka vaivasivat minua eilen. Kirjoitin ne tähän, mutta sitten en painanutkaan tuota "tallenna ja julkaise" -nappulaa, vaan poistin kaiken. Sitä oli paljon vaikeampi kirjoittaa kuin mitään aikaisempaa tänne. Ja sen julkaiseminen oli ylitsepääsemätöntä. Siksi poistin sen. Siksi en kertonut tänään niitä muutamaa upouutta mullistavaa ajatusta.

Minä vain pelkään, että ihmiset tuomitsisivat minut. Eivät vain jotkut, vaan kaikki. Jos he tietäisivät sen, mitä olen ajatellut eilen ja tänäänkin, he vain vihaisivat kaikki minua. Minä tuomitsen itseni siitä ja sekin on jo ihan tarpeeksi kauheaa, ilman että muut kävisivät minun kimppuuni. Sitä asiaa on vaikea ajatellakin. Sitten kuitenkin jos kirjoittaisin sen tähän, kaikki kävisivät ensin syyttämään vihaisina ja sitten he alkaisivat antaa neuvoja. Minusta tuntuu, että se voisi olla yksi asia - ei siis pelkästään se yksittäinen tapaus, vaan se koko asia - joka aiheuttaa minulle niin paljon ongelmia ja mielensisäisiä ristiriitoja. Se sama näkyy osittain siinä todistuksen tutkimisessakin. Se näkyy kaikessa. Ihan kaikessa mitä minä teen, jos asiaa katselee siltä kantilta. Se on kamalaa, minä en haluaisi edes ajatella sitä.

En kuitenkaan voi olla ajattelemattakaan. Tätä voisi kuvata symbolistisesti vertaamalla tätä yhteen peliin. Siinä on kuilu, jossa on eri tasoja. Ensimmäiselle tasolle pääsee heti, kunhan menee vain luolan suuaukosta sisään. Siellä jossain ensimmäisellä tasolla on kuilu, josta pääsee astetta syvemmälle, toiselle tasolle. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Minä aina ajattelin, että olen tietoinen itsestäni ja ajatuksistani, mutta en minä taidakaan olla. Ykköstaso minussa on se, mitä jokainen ihminen näkee: ulkokuoreni ja pintakäyttäytymiseni. Toinen taso on enemmän kuin tämä blogi: paljon tunteita ja ajatuksia, jotka mylläävät mielessä jatkuvasti. Ajattelin, että tässä minä olen kokonaan: minussa on ykköstaso ja kakkostaso. Mutta on vielä ainakin kolmas taso. Se on heti paljon synkempi ja salatumpi, jopa minulta itseltäni. Minä en tiedä, mitä kaikkea kolmostasolla on, luultavasti verrattaen paljon tavaraa. Tämä on kuitenkin selkeästi yksi niistä. Jotain, mitä minä en edes tiedosta, mutta joka silti vaikuttaa minuun vähintään yhtä paljon kuin kahden muun tason asiat yhteensä.

Ykköstasolaisesti ajattelen, että se asian laita on okei. Se on se, mitä muut näkevät. Se on okei. Kakkostaso, tämän blogin taso, ajattelee siten, että se ei ole lainkaan okei. Se ei ole koskaan ollut hyvin, se on jotain, mitä minulle käy aina, eikä kenellekään muulle koskaan. Kolmostasolla tiedän, miten asia oikeasti on, eikä se ole niin kuin kakkostasolla.

Minä muistan paljon asioita. Olen kuitenkin viime aikoina huomannut, että ne asiat, joita minä pääasiassa unohdan, ovat samanlaisia. On yksi aihealue, jolta minä unohdan ihan törkeästi asioita. Se olisi muuten ymmärrettävää, mutta ne asiat eivät ole pieniä asioita. Minä olin yhdessä vaiheessa unohtanut kokonaan yhden käännekohdan ja yhden kokonaisen elävän ihmisen. Nyt minusta sitten tuntuu, että unohdin sen, koska tämä kolmostason ajattelu, joka on minulta itseltänikin salaista (=alitajunta) sai minut laittamaan itseni unohtamaan sen.

Tämän ajatteleminen ja selvittäminen tuntuu vähän siltä kuin tulisi hulluksi. Se ihminen, jonka olin unohtanut liioittelematta ihan kokonaan, oli yksi tärkeimpiä ihmisiä silloin, kun olin 14 ja 15. Ja se mitä tein... Ei voisi uskoa, että sellaista voi unohtaa. Tässä vaiheessa tuntuu aina siltä, että minun oma mieleni yrittäisi salata minulta jotain oleellista. En tarkoita tätä niin, että unohtaisin kaikki pahat asiat, joita teen, mutta tämän unohdin, koska jos muistaisin sen jatkuvasti, niin miettisin, miksi minä toimin niin ja kun ajattelisin sitä, saisin ratkaistua luultavasti heti kättelyssä pari ongelmaa.

Äh, minä tunnen oloni aika sekavaksi juuri nyt. Vähän harhaiseksi ja sellaiseksi... mikä se sana taas onkaan? Sellainen tunne, mitä on, jos olisi sellaisessa huoneessa, jonka seinät tulevat kohti. Sellainen, mitä on kaikissa seikkailuleffoissa aina. Vähän niin kuin pahan unikauhukohtauksen jälkeen. Aivot käskyttävät: "Juokse pakoon! Pakoon! Pakoon! Pakoon!" ja olo on äärimmäisen jännittynyt, koska ruumis valmistautuu todella tekemään niin.

Todella mahtavaa! En siis enää ole pelkästään angst ja itsetuhoinen, vaan myös harhainen! Koskahan alan nähdä ihmisiä, joita ei oikeasti olekaan olemassa. Tai ehkä teen sitä jo nyt. Ehkä minä vain kuvittelen tekeväni jotain ja ratkaisevani ongelmia. Ehkä minä vain kuvittelen kirjoittavani blogiin. Ja pelaavani Kylässä. Ehkä minä todellisuudessa vain istunkin koneella ja kirjoitan Word-tiedostoihin kaikenlaista. Että mitään Kylää ei ole edes olemassa. Eikä tätä blogiani. Olen keksinyt ne kaikki ihmiset itse.

Apua, nämä ajatukset saavat minut ihan sekaisin, pakko lopettaa kirjoittaminen, ennen kuin tulen ihan hulluksi.