On ollut taas muutama tapahtumantäyteinen päivä. Tänään heräsin viideltä aamulla ja lähdin kuuden junalla Helsinkiin rottanäyttelyyn. Oli sellainen 10 tunnin rupeama ja sitä on vain vaikea kuvailla, miten loputtoman pitkältä se tuntuu, kun ei ole oikein mitään tekemistä, ainakaan 10 tunniksi, mutta on vain pakko pysyä  siellä. Jaska jäi kämpälleni nukkumaan kun lähdin aamulla, ja oli vähän miettinyt, että tulisiko sittenkin sinne. No, päätyi taas siihen, että ei tule, ja suutuin siitä vaihteeksi jonkin verran. Sitten kun olin jo junassa tulossa kotiin nyt illalla, juttelin Jaskalle ja hän sanoi, että hänellä on todella paska olo siitä, että ensin mainitsi siitä messuille tulemisesta ja jätti sitten taas tulematta, etenkin kun hän sanoi, että hänestä tuntui, että se oli minulle tosi tärkeä juttu, jossa hän olisi voinut olla mukana, mutta ei sitten kuitenkaan ollut. Ja että sitten kun häntä alkoi harmittaa se, niin hänestä kuulemma tuntui, että ei hän voi edes sanoa sitä, kun sittenhän se vaikuttaisi vain siltä, että hän yrittäisi saada vain hyväksynnän sille.

Olin vähän aikaa käärmeissäni siellä näyttelyssä tuosta, mutta se meni sitten ohi, etenkin kun Jaska sitten soitti, kun laitoin viestiä, että sain rotalleni jo toisen L2-arvostelun. Se oli tosi kivaa, vaikka me ei puhuta puhelimessa melkein ikinä. Mutta kyllä iltaan mennessä olin jo aika leppynyt, kun mietin asiaa Jaskan kannalta, kun hänen rahatilanteensa ei ole hyvä, ja sitten tuo koko juttu olisi maksanut junamatkoineen ja sisäänpääsymaksuineen 50€, ja sitten kun Jaska ahdistuu etenkin julkisilla paikoilla joissa on paljon ihmisiä. Isot väkimäärät eivät koskaan ole olleet ongelma minulle, mutta tuolla messukeskuksessa oli tälläkin kertaa niin paljon ihmisiä, että välillä kun yritti kulkea mateluvauhtia keskellä sitä ihmismassaa jotain käytävää pitkin, välillä tuntui siltä että ilma loppuu.

Nyt on sitten paikat kipeät, kun joutui taas kantamaan kaikenlaista, mutta jalat eivät ole niin kauhean kipeät kuin yleensä, koska minulla oli mukana retkituoli! Olen miettinyt sitä, että pitäisi hankkia sellainen, että voisin ottaa sen tuonne näyttelyyn, jolloin voisin istua jossain, koska messukeskuksessa ei vain ole oikein istumapaikkoja. Valitin tuota Jaskalle kun olin hänen kämpällään tällä viikolla ja sitten hän sanoi, että itse asiassa, hänellä on varastokaapissa retkituoli, joka menee kasaan sellaiseksi kapeaksi pitkulaksi. Se tuntui kyllä yhtäkkiä kauhean pelottavalta, että ottaisin tuolin mukaan, enkä tiedä oikein edes miksi. Kai ajattelen vain liikaa sitä että mitä muut ajattelevat.

Tuo tuli ilmi myös eilen, kun huomattiin Jaskan kanssa jotenkin yllättäen, että yhdellä tytöistäni on käsivarren ja rinnan kohdalla ihan valtava pallo, tai siis se mitä siitä pallosta oli jäljellä, koska ilmeisesti se oli osittain paise, koska siinä vaiheessa kun huomattiin se, siitä pallosta oli jäljellä ehkä puolet, ja se ei ollut enää pallo vaan pikemminkin iso verinen kraateri. Ja "valtavalla pallolla" tarkoitan jotain golfpallon ja rypäleen välistä, mutta arvelisin, että se kokonainen pallo oli lähempänä golfpalloa. No, hätäännyin ihan järkyttävästi, koska en ollut missään vaiheessa huomannut mitään minkäänlaista palloa. Samana päivänä aikaisemmin oltiin katsottu kun annoin pienille kuorellisia maapähkinöitä ja sitten tämä tyttö ja yksi toinen tarttuivat saman maapähkinän eri päihin ja kiskoivat molemmat ihan vimmatusti niin että meinasivat tippua, kunnes menin rauhoittelemaan tilannetta ja otin toisesta rotasta kiinni, jotta se päästäisi irti - kuten lopulta päästikin - ja annoin sille oman pähkinän. Ja me Jaskan kanssa katseltiin niitä varmaan jotain 10 minuuttia vain muutamaa tuntia ennen kuin nähtiin se verinen jättipallo, enkä ymmärrä, miten sellaisen olisi voinut olla huomaamatta.

No, soitin sitten eläinlääkäriin ja päästiin onneksi melkein heti sinne. Koko juttu jäi vähän mysteeriksi, koska eläinlääkäri sanoi, että kyse on kasvaimesta, mutta joskus muutama vuosi sitten kun yhdellä silloisista rotistani oli myös patti ja vein sen eläinlääkärille jotta saisin tietää onko se paise vai kasvain, asiaa tutkittiin perusteellisesti ja tulos oli, että kyse on kasvaimesta, koska patin sisällä ei ole mätää, vaan se on vain suht normaalia kudosta. Mutta tällä kertaa mätää oli, mutta verenvuotoa myös ja otin todella järkyttynyt, mutta sitten kun laitoin rotan kantohäkkiin eläinlääkäriä odottamaan, se alkoi rauhassa nakertaa kantohäkissä olevia ruokapapanoita. Ja samalla mietin, että miten joku niin iso patti on tullut ilman että sitä huomaa.

En pitänyt muutenkaan eläinlääkäristä, tai ehkä se oli vain se, että tuntui, että hän ei oikein osannut antaa tarpeeksi tyydyttäviä vastauksia. Lisäksi se, mitä tämä lääkäri suositteli, oli, että tälle aikaisemmin lievästä hengitystieinfektiosta kärsineelle 1,5-vuotiaalle rotalleni tehtäisiin leikkaus, jossa patti poistettaisiin. En ole ikinä törmännyt eläinlääkäriin, joka suosittelisi, että ylipäätään millekään rotalle tehtäisiin leikkaus. Se kyllä oli sinänsä ymmärrettävää, että tämä kasvain ei ollut kiinni missään muualla kuin ihossa. Mutta silti mietin mielessäni, että ehkä lopetus olisi parempi, ja että ehkä ei kannata sijoittaa 200-300 euroa noin vanhan rotan leikkaukseen, josta se ei välttämättä edes selviäisi, tai jos selviäisikin, niin siitä jäisi iso haava, joka ei välttämättä paranisi kauhean hyvin, kun rotta voisi sitä koska tahansa nuolla tai raapia. Mutta vaikka oma kokemus ja arvostelukyky sanoisikin että lopetus on tähän kohtaan ikävä kyllä paras vaihtoehto, niin miten sen sanoo jollekin eläinlääkärille, joka on jo sanonut, että "jos mä laitan tällaisen antibioottikuurin sille ja sitten katsotaan sitä leikkausaikaa ensi viikolla"?

Jaska oli tullut mukaani, niin tukeuduin kauheasti häneen siinä. Tuntuu vain jotenkin, että sisältäni jotain kuolee, kun vain ajatteleekin sanovan eläinlääkärille, että haluaisin että hoitoa ei yritetä vaan että rotta lopetetaan nyt, ja niin ja 200-300 euroa on tosi paljon. Vaikka pystyisin perustelemaan sen itselleni loogisesti, niin tulee kuitenkin sellainen olo, että olenko jotenkin kylmä ihminen, kun en ole valmis tekemään kaikkea mitä ikinä voisikaan kokeilla, jos olisi pienikin mahdollisuus, että rottani jäisi eloon? Enkö vain välitä siitä tarpeeksi? Eikö se ansaitsisi emännän, joka on valmis tekemään kaikkensa, maksoi mitä maksoi? Ja vaikka osittain tiedän, että ei välttämättä ole eläimenkään edun mukaista, että sitä ruvetaan leikkaamaan ja lähetetään ensin takaisin kotiin vain antibioottien kanssa, kun raukalta puuttuu puolikas golfpallo kehosta. Ja vaikka se aluksi söi, niin sitten välillä se lopetti, ja oli paikallaan ja hytisi. Se on kauheinta mitä voi nähdä: ei niinkään valtava verinen kraateri (vaika se kyllä oli myös aika kauheaa), vaan se, että rotta on ihan paikallaan mutta vain tutisee.

Ja niin se sitten lopetettiin. Ja se menee jotenkin aina samalla tavalla, en tiedä kuvittelenko vain itse, että ne käyttäytyvät jotenkin eritavoin, ja ylipäätään, että tarkoittaako se mitään, mutta tämäkään rotta, kuten useimmat tyttörotat, ei ole ollut sellainen joka viihtyy rauhassa sylissä rapsutettavana, mutta kun se lääkäri jätti minut ja Jaskan keskustelemaan siitä että mitä tehtäisiin asian kanssa, niin tämä tyttö ei vain halunnut olla kuljetuslaatikossa, vaan halusi syliin. Ja se tuli väkisin syliin ja työnsi naamansa jonnekin takin onkaloon ja jäi siihen silitettäväksi. Ja se on aina jotenkin yllätys, kun on joku tällainen rotta, joka ei ole niitä suosikkejani, vaikka kaikista tietysti välitän silti, ja joka ei ole koskaan oikein osoittanut liiempää kiinnostusta minua kohtaan: lähinnä tuntuu, että joillekin rotille olen se, joka antaa nameja ja päästää ulos häkistä jaloittelemaan. Mutta sitten kun vaikuttaa että ne ovat kuolemassa, vaikka tällekään ei mitään lääkkeitä siinä vaiheessa oltu edes annettu, ne yhtäkkiä muttuvat avuttomiksi pikkuotuksiksi, jotka haluavat vain mamin syliin turvaan.

Sitäkin mietin sitten, että kun minulta aina kysytään, että onko minulla hautapaikka valmiina, niin sitten sanon, että sen voisi laittaa siihen yhteistuhkaukseen. Jätän rotan sinne, se menee johonkin tuhkaukseen yhdessä muiden kanssa ja siinä se. En myöskään ole oikein koskaan kokenut tarvetta jäädä yksin sinne huoneeseen sen jälkeen kun rotta on jo kuollut. Niillä hetkillä on enemmän väliä jotka tulevat ennen sitä kuolemaa, sen jälkeen minulle riittää vain se, että hieman silitän niiden päätä ennen kuin lähden. En halua edes yksityistuhkausta josta saisin rotan tuhkat takaisin, koska mitä minä niillä tekisin? Levittäisin jonnekin kauniiseen luonnon paikkaan, josta tämä kyseinen rotta on aina pitänyt? Mutta kun sellaista ei ole, koska pääasiallisesti ne eivät poistu asunnostani. Jokaisella rotalla on paikka sydämessäni, mutta mitä tekisin niiden tuhkilla? Ja tuntuu, että jos sanon tuon ääneen, tai jos laitan rotan ilmaiseen yhteistuhkaukseen, niin tuntuu että olisin jotenkin paha ihminen. Tuntuu, että minulta odotetaan jotain, mutta en sitten täytä niitä odotuksia. Ja sitten mietin, että tarkoittaako se, että en välitä tarpeeksi? Ja sekin on hullua, että haluaisin vastata näiden eläinlääkäreiden odotuksiin, mutta toisaalta en vain halua itkeä siellä, koska sitten mistään ei tule mitään, enkä saa laskua hoidettua ilman että nolaan itseni totaalisesti.

Mietin vain liikaa.

Nyt stressaan myös sitä, että äitini soittaa huomenna ja kysyy näyttelystä. Olen aina valittanut jalkojani, joten äitini todennäköisesti kysyy siitä. Silloin minun täytyy sanoa, että minulla oli tuoli mukanani, niin nyt jalat eivät ole niin kipeät. Sitten hän kysyy, että mikä tuoli minulla oli, jolloin minun pitää selittää, mistä tuoli tuli. Ja niin minulla olisi tilaisuus mainita Jaska äidilleni ja tuoda suoraan ilmi se että me ollaan yhdessä. Joo, ollaan oltu n. 7 kuukautta yhdessä sen eron jälkeen, mutta en ole kertonut äidilleni. Puhuttiin tuosta terapiassa ja vaikka sain selitettyä mielestäni tyhjentävästi terapeutilleni sen, että miksi en vain kerro äidilleni tällaisia asioita, ja että se olisi etuoikeus, enkä koe että hän ansaitsee sellaisen etuoikeuden. Eikä hänkään ole kysynyt mitään. Terapeuttini sanoikin, että on outoa, että minä en ole kertonut äidilleni ja että äitini ei myöskään kysy, vaikka on monta kertaa käymään tullessaan nähnyt ne Jaskan vuodevaatteet sängylläni ja hänen vaatteitaankin ympäriinsä kämppääni, mutta ei ole kysynyt tai sanonut mitään.

Terapeuttini sitten sanoi, että tavallaan on outoa, vaikkakin ymmärrettävää, että kun tällä hetkellä elämäni tärkein ihminen on varmaan Jaska, mutta silti keskityn jatkuvasti vain siihen puoleen, että olen todella vihainen äidilleni monista asioista. Ja kun keskityn olemaan vihainen äidilleni, jonka kanssa välit eivät ole koskaan olleet sillä lailla hyvät, mitä ajattelisin normaalien äiti-tytär -suhteiden olevan, niin tämä negatiivinen suhde äitiini menee Jaskan edelle. Keskityn vain siihen, että olen vihainen ja jätän Jaskan ja hänen tarpeensa huomiotta. Eikä Jaska kai oikein edes haluaisi mitään ihmeellistä: vain sen, että myöntäisin perheelleni, että hän on olemassa. Enkä tee edes sitä. Terapeuttini sanoi sitten toisaalta sitäkin, että toisaalta tilanne on siinäkin mielessä outo, että äitini taatusti tietää, että minulla on joku mies elämässäni ja terapeuttini mukaan hän kuulemma myös osaisi arvata että kyse on Jaskasta, niin periaatteessa sanoisin ääneen asian, joka jo tiedetään. "Äiti, huoneessa on virtahepo." "Niin on." Hieno keskustelu, joka ei voi olla mitään muuta kuin äärettömän kiusallista.

Ongelma on vain se, että en vieläkään vain keksi, että miten saisin sen sanottua. Se tuntuu mahdottomalta, yhtä mahdottomalta kuin se että yhtäkkiä vain päättäisin yrittää lentää. Ja tuntuu, että en edes halua lentää. Ajattelen, että jos sanoisin äidilleni Jaskasta, vaikka ohimennen, niin jotenkin pelkään, että hän tulkitsisi sen niin, että annan hänelle luvan puuttua asioihini. Tai siis, en ole kertonut hänelle, koska en koe, että asia kuuluu hänelle. Meillä ei ole sellainen suhde, että kertoisin hänelle sellaisia asioita. Eikä asia vaivaa minua, koska minulle ei ole väliä, mitä äitini Jaskasta ajattelee. En tarvitse hänen hyväksyyntäänsä, en koe tarvetta ylipäätään kertoa hänelle asioitani. Joten siihen kuvaan ei sovi, että kertoisin hänelle mitään tällaista, koska miksi tekisin niin nyt, kun en ole tehnyt sitä aikaisemman 25 vuoden aikanakaan. Voi tosin myös olla, että äitini ei kinä mainitsisikaan asiaa vaikka kertoisinkin hänelle. Eihän hän reagoinut mitenkään siihenkään, kun YO-päivänäni menin puhumaan silloiselle ihastukselleni, NN:lle, vieläpä hänen nähtensä. Asiaa ei koskaan mainittu, ei edes sivuttu.

Mutta ymmärrän Jaskan näkökannan. Vaikka Jaskan perhe tietää minusta, niin minua hieman kiinnostaisi tavatakin hänen perheenjäseniään. Eikä heilläkään välttämättä ole niin hyvät välit, joten luulisi, että en olisi kiinnostunut heidän tapaamisestaan, mutta jotenkin silti olen. Terapeuttini sanoi jotenkin fiksusti, että kun se toinen ihminen ei ole tullut tyhjästä. Joten reiluuden nimissä pitäisi vaikka vain ohimennen mainita Jaska kerran äidilleni. Ja huomenna on mahdollisuus ja jos en tee sitä, niin sitten se on todella suuri pettymys, koska jotta pystyn selittämään tuolijutun, minun pitäisi sitten valehdella, esim. "yksi kaveri lainasi sen". Se olisi alhaisempaakin alhaisempi. Mutta olen vanha koira, enkä voi oppia uusia temppuja. Paitsi että jotta elämästäni tulisi mitään, se oikeastaan perustuu nimenomaan siihen, että opin jotain uutta enkä tee vain sillä tavalla kuin olen aina ennenkin tehnyt.

Tämä on vaikeaa. Ja pitäisi nukkua, kun on ihan järjetön univaje, kun vieläpä nukuin törkeän huonosti sen 4 tuntia mitä viime yönä ehdin nukkumaan. Enkä tiedä miten pystyisin sanomaan äidilleni huomenna vain yksinkertaisesti: "Jaska lainasi sen mulle." Tuollainen tuntuu vieläpä olevan jotenkin ihan helppoa suunnilleen kaikille muille. Plääh.