Tänään (tai kellon mukaan eilen) oli sitten se kuoroesiintyminen. Ja TSH. Ja derivoinnin harjoittelua. Kuoroesiintyminen meni aika mahtavasti. TSH:nkin ehdin katsomaan melkein kokonaan ja derivointikin on paremmalla mallilla kuin edelliseen kokeeseen mentäessä.

Kuoroharjoitusten ja kuoroesiintymisen välissä kaikki nuorisokuorolaiset pääsivät ilmaiseksi pitsalle. Minä en aluksi ajatellut syödä yhtään, mutta sitten sovimme Nanin kanssa, että syömme pitsan puoliksi. Sitten koska käytimme nyt hänen pitsakorttinsa, joskus myöhemmin menisimme toisen kerran syömään pitsan puoliksi minun pitsakortillani. Oli ihan mukavaa, aluksi ainakin. Olen toivottoman hidas syömään, se teidän tulee tietää, jotta ymmärtäisitte edes hieman, mitä tapahtui ja etenkin miksi. No, lainaus Nanilta tänään kertonee teille jo paljon: "Se on ihan hyvä, että me otetaan se tällei niin kuin kahdessa puolikkaassa. Kato siis jos se olisi koko pitsa, mitä me molemmat syödään, niin me oltaisiin täällä yömyöhään."

Se oli hauskaa. Minä olen aina ollut huono syömään. Etenkin kun hermostuttaa ja on kiire. Silloin tuntuu kuin kurkku laittaisi vastaan. Ja nyt oli hetki ennen kuoroesiintymistä kirkossa. Pitseriassa oli tukahduttavan kuuma ja se oli täynnä ihmisiä. Nan oli syönyt oman puolikkaansa jo, kun minä olin syönyt vasta puolet omasta puolikkaastani. Kokonaisen pitsankin ottaneet  alkoivat syömiseni loppuvaiheilla luovutella ja ottivat loppupitsan mukaansa. Kai minä hermostuin, vaikka en oikein huomannut sitä. Tai ahdistuin, tai molempia.

Olin saanut pitsani syötyä ja kokiksen juotua. Oloni oli ihan hyvä. Nan kyseli pikkusiskoltaan, joka oli syönyt kokonaisen pitsan nopeammin kuin minä puoliskan, että eihän hän ollut syönyt itseään ähkyyn asti. Sitten me (vanhimpina ja vastuullisimpina) jäimme odottamaan, että ne pikkuihmiset saisivat syötyä syömisensä loppuun. Sitten minä aloin voida huonosti. Näytin kai oudolta ja Nan kysyi, olinko väsynyt. Sanoin, että voin huonosti. Nan selitti minulle, missä vessa oli ja sinne minä sitten päädyinkin. Ette varmaan kaipaa tarkempia yksityiskohtia, eikä minulla ole mitään intoa niitä kertoakaan. Ajattelin vain, että ei kai se sisäinen buliimikkokaan niin kovin kaukana ole.

Kun tulin hetken kuluttua takaisin ruokailutilaan, Nan kysyi minulta heti, olinko kunnossa. Sanoin olevani ihan kunnossa. Nan sanoi, että hän oli huolestunut minusta. Sanoi, ettei tiennyt, pitäisikö hänen tulla vessaan minun perässäni tarkistamaan, että selviäisin vai odottaa pöydässä. En muista tarkkaan, mitä sanoin. Sanoin kai, että olin jotakuinkin kunnossa. Sitten kysyin häneltä, että kävisikö, jos lähtisimme kävelemään jo kirkkoon, koska pitseriassa oli enää vain kaksi pöydällistä kuorolaisia, jotka taatusti selviäisivät kahdensadan metrin matkan kirkkoon kirjaston pihan läpi.

Niin me sitten lähdimme. Ulkona värisin kylmästä ja tunsin oloni hyvin sairaaksi. Sanoin Nanille, että ei varmaan kannattaisi seuraavalla kerralla tulla syömään pitsaa hermostuneena, kiireessä erityisen täysinäiseen ja kuumaan pitseriaan. Nan myönsi, että hänelläkin tuli joskus huono olo sellaisessa tilanteessa. Kävelimme kirkkoon ja jäimme eteisaulaan. Nan kävi kirkon vessassa ja sillä aikaa minä yritin kohentaa oloani ja kävellä hieman ympäriinsä. Kun Nan tuli vessasta, hän kysyi, että haluaisinko mennä pihallepihalle kävelemään vielä vähän, vai selviäisinkö siinä eteisaulassakin. Sanoin selviäväni.

Minä en voi kunnolla kuvailla sitä, miten typeräksi tunsin oloni. Ajattelin, että joo, nyt onnistuin taas kohentamaan sitä minun avuttoman ja voimattoman ja yksin selviämättömän ihmisen kuvaa, joka ei pärjää ilman jatkuvaa kyttäämistä. Nan ei kuitenkaan käyttäytynyt niin. Hän oli huolissaan minusta, hän jopa sanoi sen ääneen. Sitten hän ei puhunut koko aikaa, eikä katsellut minua pelokkaasti, vaan käveli hiljaa minun vierelläni. Aina välillä hän kysyi, mikä oloni oli. Menimme lopulta sisään ja istuimme paikoillemme. Nan keskittyi paljon muihin ihmisiin, mutta kysyi minulta aina välillä oloani. Hän antoi minun olla rauhassa ja puhumatta, hän antoi minun jäädä ulkopuolelle, ja juuri sitä minä sillä hetkellä halusin. Puhuminen teki oloni vielä huonommaksi.

Olen niin äärettömän kiitollinen Nanille siitä, miten hän toimi. Hän ei holhonnut tai ylihuolehtinut, mutta silti osoitti välittävänsä ja huolehtivansa. Sanonta: "Ystävä hädässä tunnetaan" on ollut mielessäni paljon. Nan todella oli minulle sellainen. Minä itse en varmaan osaisi käyttäytyä sellaisessa tilanteessa yhtä taitavasti kuin hän. Ja äitini ei ollut. Hän oli sanonut tulevansa kuuntelemaan esitystä, mutta hän ei tullutkaan. Tultuaan hakemaan (kunhan olin soittanut hänelle ensin), hän sanoi, että kirkon lähistöllä oli niin paljon ihmisiä, ettei hän viitsinyt tulla. Minä olisin niin halunnut hänen kuulevan niitä kauniita kuorojen laulamia joululauluja. Hän ei ole kertaakaan nähnyt kuoromme esiintymistä.

Ja menetin malttini kyläläisen kanssa. Heti kun sain vain pienenkin tekosyyn purkaa hänen sanojensa aiheuttaman raivo/tuska/pettymys -patouman häneen itseensä, en jättänyt tilaisuutta käyttämättä. En sanoisi, että käyttäydyin mitenkään järkevästi tai fiksusti, mutta tehty mikä tehty. Olen kai jotenkin maaninen (vaikka olo ei tunnu siltä) tai yliherkkä tai jotain muuta, mutta en tunne oloani syylliseksi siitä. Minä en kadu sitä, että saatoin loukata häntä. Itseasiassa toivon, että loukkasin. Toivottavasti loukkasin häntä yhtä paljon kuin hän loukkasi minua. Tietäisipä sitten miltä minusta tuntui...

Nyt on kuitenkin vielä paljon derivoitavaa. Huomenna on konserttikin, joten kappaleenkin voisi soittaa vielä hitaasti kerran. Eikä oloni ole vieläkään mikään erinomainen, joten taidan painua nyt lukemaan sitä matikkaa, että pääsisin mahdollisimman pian nukkumaan.