Tänään oli hyvä päivä. Kävin pääkaupunkiseudulla katsomassa Nataliaa ja oli tosi kivaa. Tuntui ihan kivalta päästä välillä pois täältä kotikaupungista ja tajusin, että siitä onkin varmaan vuosi kun olen edellisen kerran poistunut kaupungin rajojen ulkopuolelle. Lisäksi Natalian kanssa sai jutella ihan kasvotusten ja tehdä ihan arkisia asioita toisen kanssa.

Sain käytyä Twining-asioita läpi ja muutenkin olen miettinyt niitä edellisen kirjoituksen jälkeen. Kun vaikka osa minusta edelleen pelkää, että ehkä Twining on kyllästynyt minuun ja että ehkä hän halusi vain jonkun lomaseuralaisen ja että sen takia minusta on tuntunut viime kertoina, että en saa kontaktia häneen, niin osa minusta miettii niitä kaikkia asioita, jotka kertovat muuta. Kun puhuttiin Natalian kanssa niistä, niin Natalian mielestä ei kuulosta siltä, että Twining ei olisi kiinnostunut, vaan päinvastoin, jos hän on kerran kysellyt minulta mitä mieltä olen lapsista ja avioliitosta, jne. Tokihan niitäkin voi kysyä ihan muuten vain tai siksi että hän ajattelee, että niistä kuuluu kysyä, mutta kai minun pitäisi vain ajatella, että varmasti hän sanoo, jos ei halua olla kanssani, niin minun ei tarvitse liikaa miettiä sitä nyt.

Niin kun hankin Veljelle kortin lähetettäväksi, ostin kortin myös Twiningille. En mitenkään muista Twiningin asunnon numeroa, joten joudun antamaan sen kortin varmaan ihan vain kun joku kerta nähdään, mutta kai voin antaa sen ainakin sillä lailla yllättäen kun bussi on jo tulossa niin että hän voi lukea sen omassa rauhassaan. Ei siinä ole mitään ihmeellistä, kirjoitin siihen vain, että kesäloman loppuminen on saanut minut miettimään kesää taaksepäin ja että hän on ollut oleellinen osa sitä ja että vaikka loma loppuukin, niin toivon että me jatketaan, ja että halusin kirjoittaa hänelle vain jonkun pienen kesätervehdyksen. Sitten piirsin siihen pieniä tuherruksia selityksineen tämän kesän varrelta.

Yhdessä kuvassa aurinko laskee puiden taakse, joka viittaa siihen, kun istuttiin rannalla ja katseltiin auringonlaskua ja kilpailtiin siitä, kumpi arvaa tarkemmin sen hetken kun aurinkoa ei enää näy. Sen vieressä on iso musta pötkömäinen tuhru ja nuoli, jossa lukee selvennyksenä "perhosentoukka", joka viittaa siihen, kun viimeksi rannalle mentäessä keskellä tietä ryömi valtava musta perhosentoukka (oletettavasti), joka me pelastettiin siirtämällä se puunlehden avulla syrjemmälle pusikkoon. Sitten kortissa on kuva epämääräisestä kapeasta suikaleesta ja vieressä lukee: "se ruohonkorsi jolla kutittelit mua rannalla". Kortin alalaidassa on piirustus lokinpoikasesta syömässä Jaffa-keksiä, joka viittaa siihen, kun kerran kun Twining odotti minua autossaan parkkipaikalla ennen rannalle lähtöä, hän bongasi muutaman lokinpoikasen ja sitten kun minä tulin, me heiteltiin niille pieniä Jaffa-keksin palasia. Ja viimeisenä kuvana on saunalautta, joka viittaa siihen, että me nähtiin saunalautta (duh) kerran hengatessa ja mietittiin molemmat, että mikä ihme se on kun se näyttää niin rumalta ja keskeneräiseltä.

En tiedä mitä Twining siitä ajattelee, vai ajatteleeko mitään. Vähän pelottaa antaakin se hänelle ja toisaalta mietin, että annankokaan sitä, kun olen suunnitellut, että seuraavan kerran kun nähdään, kysyn Twiningilta, mitä hän ajattelee tästä meidän jutusta. Kai kun minulla on ollut se epävarma olo, ajattelen, että parempi kysyä suoraan, että mitä hän ajattelee ja haluaako hän jatkaa ja kai myös haluaisin vähän kysyä, mitä hän tuntee minua kohtaan, vai tunteeko mitään. Niin ehkä jos se menee huonosti, niin sitten en halua antaa tuota korttia hänelle, koska siinä sanon, että haluaisin että me jatketaan vaikka loma loppuu. Tuntuu pahalta ajatella sitä, että Twining sanoisi, ettei hän halua jatkaa, mutta parempi kysyä hänen tuntemuksiaan kuin pyöritellä kaikkea vain omassa mielessäni ja stressata sitä.

Mutta tällä hetkellä tuntuu, että tunnen häntä kohtaan jotain enemmän, kun mietin niitä pieniä hyviä hetkiä, joita tänä kesänä on ollut hänen kanssaan, niitä joita piirsin siihen korttiinkin. Kai toivon, että se olisi sellainen pieni kiva juttu, joka ilahduttaisi Twiningiakin.

Alkaa ahdistaa kun kirjoitankin tästä, mutta terapeuttini sanoisi, että siellä on joku tunne taustalla ja olen aika varma, että se tunne on pelko. Pelko siitä, että Twining ei tunnekaan minua kohtaan samoin. Ja se on ihan okei, että minua pelottaa se, kun kai tuo on sellainen asia joka pelottaa aika lailla kaikkia ihmisiä. Ja jos se toteutuu, niin sitten minua varmasti surettaa, mutta sekään ei ole mikään maailmanloppu. Hänen kanssaan on ollut kivaa, mutta jos tämä loppuu, niin sitten se loppuu, ja minulla on kyllä paljon muutakin elämässäni kuin pelkkä Twining, joten vaikka se tietysti sattuisi, selviäisin kyllä siitä.

Mutta tuo työtilanne todella stressaa, niin tuntuu, että se vuotaa ihan kaikkeen ja sitten koko ajan aivoni ovat vääntämässä kaikkea mahdollisimman negatiiviseksi, ei vain Twiningin suhteen, vaan ihan kaiken. Ahdistaa sekin, että terapiataukoa on takana vasta kaksi viikkoa, joten se jatkuu vielä seuraavat kolme viikkoa, joten minun täytyy yrittää selvitä itsekseni. Tuntuu siltä, että tarvitsisin nyt terapeuttini apua, jotta osaisin rauhoittaa itseni, kun tuntuu, että olen vähän väliä ihan lähellä täydellistä paniikkia. Joten nyt tauon aikana ainoa apu minulle on miettiä, mitä uskon että terapeuttini sanoisi, jos olisin terapiassa. Hän varmasti sanoisi, että minun täytyy vain laittaa asiat oikeaan mittakaavaan: tuo työjuttukaan ei ole mikään katastrofi, kun edellinenkään työsopimukseni ei ole edes päättynyt vielä ja parin kuukauden työttömyys ei olisi mikään iso juttu. Ja olihan esimerkiksi Lester työttömänä ihan puolisen vuotta, enkä ajattele hänestä, että se olisi jotenkin häpeällistä, niin miksi ajattelisin niin itsestänikään? Ja Nataliakin oli melkein puoli vuotta työttömänä ennen nykyisen työpaikkansa löytymistä, mutta hän löysi ihan upean paikan! Ja kaikki tämän alan työnantajani ovat olleet minuun todella tyytyväisiä ja minulla on jo suht hyvin kontaktejakin, niin kun mietin rationaalisesti, en näe syytä, miksi minua ei lopulta palkattaisi johonkin hommaan.

Ja Twining on myös vain yksi ihminen, ihan vain tavallinen ihminen niin kuin kaikki muutkin, ja eilen tapasin yhden Kaverihaku-ihmisen ja loppuviikosta on tarkoituksena tavata toinen. Olen jutellut kummankin kanssa jo 2-3 kuukautta, joten vaikka en ole tavannut kumpaakaan aikaisemmin, olen silti viestitellyt heidän kanssa jo pitempään. Olen siis tehnyt töitä sen eteen, että minulla olisi paikallisiakin kavereita.

***

Tässä välissä panikoin hieman ja lueskelin uudestaan työttömyystuesta ja ilmoittauduin samantien työnhakijaksi TE-palveluiden kautta ja tein työllistymissuunnitelman. Se ei auttanut yhtään, vaan stressi melkein nousi, sillä kun laskin menoni uudestaan, niin työttömyystuki + asumistuki ei riitä kattamaan yhdessä edes vuokraani ja laskujani. Muuten pärjäisin kyllä (kituutellen), mutta terapialasku kiikauttaa menoni liian suuriksi. Toki minulla on säästöjä, joiden avulla pystyn elämään edelleen suht normaalisti. Ja koska paniikki iski taas, kävin uudestaan läpi säästöni, laskin yläkanttiin kuukausittaiset menoni ja tulin tulokseen, että minun ei pitäisi alkaa panikoida ennen kuin vasta vuoden kuluttua. Siis vuoden kuluttua syyskuun alusta, koska veronpalautus ja terapian kesätauon aiheuttama terapialaskuton kuukausi pehmentävät työttömyystuelle putoamista.

Jostain syystä mikään noista laskelmista ei kuitenkaan rauhoita oloani, vaan melkein olo tuntuu pahemmalta. Mitä terapeuttini sanoisi? Viime vuonna oli täsmälleen sama tilanne ja silloin terapeuttini sanoi, että tämä todennäköisesti linkittyy lapsuuteeni ja niihin turvattomuuden kokemuksiini, minkä takia koen työttömyyden niin suurena uhkana. Kun vain muistaisin, mitä terapeuttini sanoi silloin... Kai ainakin, että minun pitäisi tuntea empatiaa itseäni kohtaan ja yrittää pitää elämäni paniikista huolimatta mahdollisimman normaalina. Keskittyä tähän päivään ja tämän päivän juttuihin. On jo yli puolenyön, joten mitä voin tehdä tuolle asialle enää tänään? En mitään. Niin nyt vain keskityn hengittämään syvään ja rauhallisesti ja teen jotain muuta. Ja jos mieleen tulvii paniikkiajatuksia siitä, että mitä jos kukaan ei halua palkata minua enää ikinä, tai että miksei Twining kirjoittanut jo vastausviestiä, voin vain sanoa itselleni, että jaa sellainen ajatus, mutta sitä ei tarvitse miettiä juuri nyt.

Tuntuu, että olen ihan paniikin kynnyksellä tuosta kaikesta huolimatta ja kyyneleitä kohoaa jo silmiin kun ahdistus käy niin pahaksi. Mieli on ihan mössöä ja tuntuu, että on vaikea löytää hyvää kiinnekohtaa ajatuksille, koska mieli vääntää kaikki hyvät muistot heti mustaksi. Ehkä lopetan kirjoittamisen ja yritän hengitellä rauhassa ja katsoa vaikka jotain YouTubesta.

Vaikea edes kuvailla sitä, miten vaikeaa on yrittää pitää kiinni siitä realistisesta puolesta, vaikka ymmärrän omia reaktioitani jo sen verran, että se kaiken pimentävä mustuus ei ole se oikea todellisuus vaikka tuntuukin siltä juuri nyt. Rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu.