Otsikko kuvaa hyvin kaikkea. Se on yhdestä meidän kuorobiisistä. Se on törkeän hieno, vaikka Nan ei tykkää siitä yhtään. Hänen mielestään se on muka-harras. Minun mielestäni se on kuitenkin ihana. Olen opetellut soittamaan jopa kaikki stemmat yhtä aikaa pianolla. Okei, ne ei ole kauhean vaikeita, mutta kuitenkin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Porukat lähti tänään käymään mökillä hakemassa joulukuusen ja tarkistamassa, että kaikki on okei. Ne lähti joskus aamulla vähän kahdeksan jälkeen, joten minut jätettiin nukkumaan. En muista oikein tarkkaan, mihin aikaan nukahdin illalla, mutta käsittääkseni kuitenkin ainakin ennen yhtä. Nukuin harvinaisen sikeästi enkä muista heränneeni kertaakaan koko nukkumisen aikana. Yleensä kun nukun viikonloppuisin pitkään, heräilen suunnilleen tunnin välein puolihereille ja jatkan sitten nukkumista. Tänään kuitenkin nukuin heräämättä koko yön.

 

Äiti oli sanonut soittavansa minulle sitten kun he olisivat lähdössä takaisin. Minulla oli kännykkä yöpöydällä, mutta olin unohtanut sen äänettömälle. Sitten viimein heräsin siihen, että jostain kuului kummallinen toistuva ääni, jota ei normaalisti kuulunut. Minun huoneeni ovi oli kiinni ja lukossa, mutta keittiön puhelimen soiminen kuului silti oven läpi, vaikkakin heikkona. Kun tajusin, että se oli puhelin, hätkähdin kunnolla hereille ja katsoin kelloani. Tiputin melkein silmät päästäni, kun huomasin, että se oli puoli kaksi! Siis minä olin ihan tyytyväisenä nukkunut heräämättä yli kaksitoista tuntia!

 

No, en viitsinyt rynnätä keittiöön (minulla herääminen vie aikaa, jos nousen heti, olen hyvin lähellä pyörtymistä ja puhelin oli kuitenkin soinut jo jonkin aikaa), joten jäin odottamaan, että soitto lakkaisi ja soitin sitten äidilleni. Yhdeksän puhelua oli tullut kännykkääni. En tiedä, montako kertaa kotipuhelin oli soinut sen lisäksi. No, äitini sanoi, että he olivat lähteneet jo ajat sitten ja että he olisivat reilun tunnin päästä kotona. Jee. Toiset on ehtineet käydä 200 kilometrin päässä sinä aikana, kun minä vain nukuin.

 

Päätä ei kuitenkaan särkenyt (vaikka yleensä pitkään nukkuessani niin käy) ja olo oli mukavan levännyt. En muistanut yhtään unia. Ajattelin, että niitä ei ollutkaan. Ainakin siihen asti, kun näin televisiossa mainoksen, joka toi mieleeni yhden ajatuksen, joka yhtäkkiä palautti minulle mieleeni yhden unen kohdan.

 

Eilen meni illalla myöhään, vaikka en tehnyt mitään erityistä. Paitsi että kuuntelin Nightwishin Swanheart –biisiä uudestaan ja uudestaan. Minä olin aika surullinen. Se ja tuon biisin kuunteleminen liittyy yhteen asiaan, mitä en ole täällä blogissani tarkemmin puinut. Olen miettinyt sitä jo kauan. Tai no, riippuu siitä, mikä on kauan, mutta monta viikkoa jo. Olen sitä hieman sivunnutkin, ainakin niitä asioita, jotka ovat nämä ajatukset herättäneet, mutta sitä ajatusta en ainakaan muista suoraan sanoneeni.

 

Uni oli onnellinen. Minä olin unessa törkeän onnellinen. Melkein tällaisissa tapauksissa toivoisi, että näkisi mieluummin painajaista kuin jotain onnellista unta. Kun näkee onnellista unta ja on unessa onnellinen, niin sitten herätessään on kauhean surullinen siitä, kun tajuaa, että todellisuudessa ei ikinä kävisi niin, todellisuudessa ei ikinä olisi niin onnellinen.

 

No joo, uni ei ollut kokonaan onnellisuutta. En muista vieläkään ihan tarkkaan, miten se loppui, mutta sen muistan, että aika loppuvaiheessa olin meidän mökillä ja Qaro pääsi vahingossa livahtamaan toisen huoneen ovesta samaan tilaan kuin minä. Se puri minua ja ihmiset yrittivät saada sitä pois. En muista, mitä seuraavaksi tapahtui, mutta sen muistan, että ihmisiä kuoli. Minua ammuttiin. En muista kuka se oli, mutta joku ampui minua käsiaseella päähän seitsemän kertaa.

 

Enkä minä kuollut (en kuole unissani ikinä – en ainakaan muista yhtään unta, jossa olisin kuollut). Minä menetin tajuntani, mutta heräsin jonkin ajan kuluttua. Muistan, miten unessa katselin epämääräisesti ympärilleni ja näin kuolleita ihmisiä ympärilläni. Jotkut olivat yhä hengissä, mutta haavoittuneita. Minä olin ihan veressä ja etuhampaani (???) olivat vääntyneet kummalliseen asentoon (ihan kuin olisin lyönyt itseni johonkin) ja maistoin veren suussanikin. Yritin puhua muille haavoittuneille, mutta puhuminen oli vaikeaa. Minusta ei saatu selvää ja kaikki olivat liian peloissaan ja tuskissaan edes kuunnellakseen. En muista muuta.

 

Alku ei ollut näin synkkä. Päinvastoin, se lukeutuu luultavasti onnellisimpiin hetkiini, joita olen unissa kokenut. En tiedä, huvittaako minua kertoa sitä. Toisaalta huvittaisi, mutta toisaalta ei. Ihmiset nauraisivat minulle, pitäisivät minua säälittävänä. Unet kertovat ihmisestä paljon, ainakin jotkut unet. Eikä näissä pätkissä, joita unesta muistan, ole mitään niin vaikeaa, että en pystyisi niitä joihinkin päivällä ajattelemiini asioihin liittämään.

 

Tai siis, se, että Qaro livahti ovesta ja puri minua, on hyvin tyypillinen asia unessani. On ollut siitä lähtien kun Qaro viimeksi puri minua suunnilleen puolitoista vuotta sitten. Se, että Qaro puree minua, on ehkä yleisin uni, mitä näen. Varmaan siksi, että se on yksi konkreettisimmista asioista, joita pelkään ja sen pystyy helposti kuvitella myös tapahtuvan. Se on niin lähellä joka päivä, se on jotain, mitä joudun ajattelemaan joka ikinen päivä poistuessani jostain suljetusta tilasta. Ei sitä sitten pääse eroon edes unissa.

 

Ja tuo toinen osio... No, olen miettinyt sitä ampumistapausta paljon ja näköjään se tulee minun uniinikin jo. Huomioitavaa on (minunkin mielestäni), että minä en ollut se ampuja, vaan olin joku, jota ammuttiin. En muista sitä ampujaakaan. Muistan tuosta tilanteesta vain sen, että olin lattialla kaatuneena, nousemassa pystyyn. Sitten se ampuja seisoi edessäni, katsoi minuun täysin ilmeettömästi, kohotti aseensa, tähtäsi ja ampui minua ilmeenkään värähtämättä. Minä en ehtinyt tehdä mitään, en sanoa mitään, en edes ajatella mitään. Vain katsoa, miten kaikki tapahtui.

 

Ilmoittauduin vaihteeksi taas Kylän peliinkin. Varapelaajaksi jo käynnissä olevaan peliin, mutta kai sekin on jotain. Joo, koeviikko tulossa, niin todella järkevää ilmoittautua peliin, mutta kuitenkin. Ehkä saan vähän rytmitettyä sitä lukemista, kun on jotain muutakin "pakollista" tekemistä. Sillä vaikka minulla olisi miten aikaa, niin ei sitä tule todellakaan käytettyä kauhean hyvin. Pikemminkin tuntuu siltä, että mitä enemmän tekemistä minulla on, sitä tehokkaampi olen. Koeviikollakin tuntuu soittoläksyt menevän aina kauhean paljon paremmin mitä muuten.

 

***

 

All those beautiful people

I want to have them

I want to have them all

All those porcelain models

If only I could make them fall

 

Be my heart a well of love

Flowing free so far above

 

A wintry eve

Once upon a tale

An Ugly Duckling

Lost in a verse

Of a sparrows carol

Dreaming the stars

 

Be my heart a well of love

Flowing free so far above

 

In my world

Love is for poets

Never the famous balcony scene

Just a dying faith

On the heaven's gate

 

<?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Crystal pond awaits the lorn

Tonight another morn for the lonely one is born

 

(Ja kai pitäisi kerrankin kunnioittaa sitä, että laitan linkin Nightwishin sivuille, kun lainaan lyriikoita. Mutta yleensä laitan vain pätkän, enkä kuitenkaan väitä niitä omikseni, tms. ja kaikki kuitenkin tietävät, että ne ovat Nightwishilta. Mutta joo: Lyriikat osoitteesta www.nightwish.com .)

 

***

 

Minä olen koulussa. Menen johonkin luokkaan ja istun paikalleni. Luokka on jokin outo, jossa en normaalisti ole. Herra Salainen ystävä kävelee minun pulpettini luokse ja sanoo (ystävälliseen sävyyn), että istun hänen paikallaan. Pyydän anteeksi ja mutisen, että muistin tunnin väärin. Ajattelen, että minulla on kemiaa, mutta sitten tajuankin, että herra SY:n pitäisi olla sitten siellä myös. Tulen tulokseen, että minulla onkin hyppytunti.

 

Olen yhtäkkiä ulkona tuntemattomassa paikassa. Ulkona on paljon lunta. Minä juoksen lujaa eteenpäin ja nauran samalla. Yhtäkkiä tunnen, miten kompastun ja kaadun lumeen vatsalleni. Kuuluu tumpsahdus, kun viereeni kaatuu toinen. Käännän itseni kyljelleni ja näen, miten NN makaa vieressäni selällään ja katselee taivaalle. Nostan itseäni hieman pystympään asentoon niin, että kyynärpääni on maassa ja tuen kädellä päätäni. NN kääntyy minuun päin ja tekee samoin.

 

Me puhumme pitkään. Rauhallisesti ja ystävällisesti. En muista, edes mistä kaikesta. Ainakin hän mainitsi jotain koiristaan ja kerroin hänelle, miten olin saanut vasemman poskeni arven. En ole ikinä kertonut sitä kenellekään kasvoista kasvoihin, vaikka minusta tuntuukin, että jotkut miettivätkin, mistä olen sen saanut. Hän kuuntelee minua tarkkaan ja kiinnostuneena. Kun olen lopettanut kertomukseni, hän sanoo jotain, mitä en muista, mutta jotain äärettömän rauhoittavaa ja ymmärtäväistä se oli.

 

Hän on siinä vieressäni ja nojaa käteensä samoin kuin minäkin. On niin lähellä, että minun tarvitsisi nojata vain vähän eteenpäin, jotta voisin suudella häntä. Nolostun ajatuksesta ja katson muualle. Me molemmat olemme ihan hiljaa. Käännän katseeni takaisin häneen. Hän katsoo minuun, on kai katsonut koko ajan, ja näyttää sellaiselta, että välittää. Että jos päättäisinkin suudella häntä, hän suutelisi takaisin.

 

Käännän katseeni taas muualle ja nousen istumaan. Enempää en muista.