Oli yövuoro, joten tulin vasta nyt kotiin. Piti oikein itsekin lukea tuo edellinen kirjoitus, sillä tuosta päivästä oli puhetta terapiassa tällä viikolla. Sanoin, että olen sen päivän jälkeen vain pyöritellyt mielessäni kaikenlaisia haaveita - itse asiassa ne ovat vähemmän kuin haaveita, jonkinlaisia unelmakuvia, jotka ovat täysin irrallaan tästä todellisuudesta. Tuo päivä tuntui jotenkin niin etäiseltä, että kun terapeuttini kysyi että mitä kaikkea töissä oli tapahtunut sinä päivänä, että minä en muistanut. Olen vain elännyt unimaailmassa, koska minun on nyt saatava maanantaiksi yksi tärkeä deadline hoidettua. Terapeuttini sanoi, että se on ihan okei. Hänen mukaansa kuulostan todella väsyneeltä ja varmaan on ihan hyvä, että en yritä väkisin nyt kohdata kaikkia niitä vaikeimpia ajatuksia, vaan odotan rauhassa ensimmäistä lomajaksoani, joka alkaa reilun kolmen viikon päästä.

Mutta tuntuu, että koko ajan on vaarana, että se unikuva pirstoutuu ja putoan takaisin todellisuuteen, ja että se saa minut pois tolaltani. Tänään töissä oli aika hiljaista, joten oli aikaa selailla 9gagia, ja siellä sitten tietysti törmäsin yllättäen yhteen Tom Hiddleston -meemiin. Tuntuu tyhmältä koko juttu, koko Tom Hiddleston ja tämä naurettava ihastumiseni häneen. Mutta vaikka kehittelen mielessäni erilaisia skenaarioita, joissa on pääideana se, että soitan jossain päin Lontoota/Britanniaa katumusiikkia ja se saa hänet pysähtymään - näkemään oikean minun, sellaisena mitä kai kuvittelen sisimmässäni olevan, ja se saa hänet juttelemaan minulle, en kestä kuvia tai videoita hänestä. Tänäänkin kun sitten se Tom Hiddleston -gif lävähti siihen näytölle, se tuntui todella pahalta. Se on kuin todellisuus antaisi litsarin, koska siinä kun näen oikean Hiddlestonen, se konkretisoituu, että mikään niistä kuvitelmistani ei ole totta, eikä tule koskaan olemaankaan, yhtään millään muotoa. Että tässä kaikessa ei oikeastaan varmaan ole edes kyse itse Tom Hiddlestonista, vaan omasta päästäni ja sen epätoivoisista yrityksistä pitää minut edes jotenkin toimintakykyisenä ja estää minua kävelemästä päin punaisia suoraan auton eteen.

Se outo tunne, mikä tulee kun sitten näen Hiddlestonen jossain kuvassa tai giffissä tai jossain, on varmaan jokin oikea tunne, jonka minun kehoni automaattisesti blokkaa. En tiedä mikä se on. Osittain tuntuu siltä että en edes halua tietää. Se sattuu kuitenkin. Tuntuu että jotain menee jossain minussa rikki. Ja se on typerää. Terapeuttini sanoisi, että huomaatko nyt miten annat sille vaativalle puolelle taas sananvaltaa, mutta se vaativa puoli on oikeassa. Se on typerää, ihan säälittävää, minä vihaan sitä, tuntuisi parhaalta, jos jotenkin vain pystyisin yhtäkkiä unohtamaan, että Tom Hiddleston on edes olemassa. Se ei vaikuttaisi tipan tippaa yhtään kenenkään elämään, varmaan vain parantaisi omaa elämänlaatuani. Ainakin hetkeksi, kunnes vastaan tulee jokin toinen asia/esine/tapahtuma/ihminen, joka saa aikaan jonkin vuotokohdan, josta jokin säilötty tunne alkaa vuotaa ulos.

Se kuulostaa ihan klassiselta hullunpuheelta, mutta minulla on taas viimeaikoina ollut sellainen jännä olo, jota ei voi kuvata oikein muuten kuin sanomalla, että tuntuu kuin päässäni olisi joku muukin. Aivoni miettivät jotain, mutta eivät kerro minulle. Tyhjästä tulee ajatuksia, että olisi helppo hypätä tuon auton eteen tai sillan kaiteen yli tai jotain muuta.

Mutta olen varmaan stressaantunut, väsynyt, uupunut ja ehkä tämä kaikki menee ohi silloin lomalla. Olen nukkunut jotenkin huonosti. Rytmi on edelleen aika sekaisin, mutta kun nyt on yövuoroja niin se ei kai haittaa. Mutta näen jatkuvasti outoja unia. Ne ovat sinänsä ihan kiinnostavia, niissä ei ole mitään järkeä. Viime yönäkin muistan tarkkaan, miten näin jotain unta jostain keski-ikäisestä naisesta, joka oli kai opettaja ja hänen siskontyttönsä oli teini-ikäinen ja kähveltänyt jotain alkoholia tämän asunnossa käydessään. Tämä nainen kuitenkin sai sen selville ja kysyi tältä teiniltä siitä suoraan. Ihan yllättäen tämä tyttö sitten kavereineen kävi tämän tätinsä kimppuun. He olivat hakemassa lääkikseen/oikeustieteelliseen ja kai pelkäsivät, että se voisi vaikuttaa jotenkin heidän sisäänpääsyynsä. Joten he löivät ja potkivat tätä naista, mukiloivat ihan henkihieveriin ja lopettivat sitten ja alkoivat tehdä lähtöä. Sitten yhtäkkiä minä olenkin se nainen, minä olenkin makaamassa siinä lattialla, enkä voi liikkua, en edes kääntää päätä. Kuulen loittonevat askeleet ja sen, miten ovi menee kiinni. Mutta en voi nousta, en voi soittaa apua, minä vain makaan siinä.

Toinen uni, sen näin varmaan eilen kun otin ylipitkät nokoset, siinä olin jossain rannalla, ehkä meidän mökillä. Siellä oli iso kala, se oli varmaankin kyllä ahven, mutta valaan kokoinen. Unessa ainakin pidin sitä ahvenena, "koska sillä on oranssi selväevä", vaikka todellisuudessa ahvenen selkäevänä on se piikkinen evä ja oranssia on sivulla olevissa pikkuevissä ja pyrstössä. Se oli todella vanha ja se oli oppinut ymmärtämään puhetta. Olin muistaakseni ylpeä siitä kalasta, ja se ui lähellä rantaa. Mutta sitten minä putosin veteen. Upposin pinnan alle ja näin, miten siinä sameassa vedessä se kalan valtava tumma hahmo lähestyi, ja minä tiesin, että nyt se syö minut, koska kuten sanoin, se ei ollut valas, vaan jättiläisahven ja eivät kalat oikein tee muuta kuin kokeilevat syödä kaiken mikä putkahtaa niiden eteen.

Kaikki unet ovat epämiellyttäviä, vaikkakin sinänsä ihan mielenkiintoisia ja minä muistan ne aika hyvin. Uskon myös, että kävelen taas unissani, koska välillä löydän sängystäni jotain outoja tavaroita ja muutenkin tavarat siirtyvät. Lisäksi ainakin yhden yön jälkeen huomasin aamulla, että minulla oli iso mustelma jalassa ja naarmu kädessä - olin ehkä törmännyt johonkin tai kaatunut yöllä, sillä ne näyttivät ja tuntuivat niin kipeiltä vielä herätessänikin, että luulisi että olisin muistanut mistä ne ovat tulleet, jos olen ollut silloin hereillä. Terapeuttini kysyi, että tuntuuko se minusta pelottavalta, mutta ei se oikeastaan tunnu. Jotenkin oudolta vain. Tai siis taas siltä, että päässäni tapahtuu jotain, mistä minä en tiedä. Eikä vain päässäni, vaan koko kehoni liikkuu ja ilmeisesti teen sitä sun tätä ilman että siitä jää minulle mitään muistikuvaa.

Mutta en ole ollut viime aikoina enää niin raivona. Olen ollut itse asiassa ilmeellisen "seesteinen" nyt sen jälkeen kun olen elänyt vapaa-aikani taas siinä mielikuvitusmaailmassa. Lukuunottamatta siis niitä todellisuuskohtauksia, kun tuntuu että sattuu niin paljon että voisin kuolla. Ja töissä tuntuu siltä että olen tylympi asiakkaille, mutta tänään oli tullut viimeisin henkilökohtainen laatuarvostelu ja se oli edelleen hyvä, kommenttina oli että olen aina ystävällinen ja minulla on lempeä ääni. Tuo tuntuu taas joltain ihan uudelta ja erilaiselta todellisuudelta. En kylläkään ole sanonut mitään asiatonta asiakkaille missään vaiheessa, mutta minusta on tuntunut että olen ollut kärsimättömämpi. Tänäänkin siihen puhelinseksilinjan vaihteeseen tuli yksi ällöpuhelu, ja vaikka siinä tehdään hyvin selväksi sille asiakkaalle ihan alusta lähtien, että he eivät nyt ole siellä puhelinseksilinjalla, niin jotkut asiakkaat eivät välitä. Eli kun olin jankannut niitä fraaseja pariin kertaan ja selittänyt, että täytyy olla sopimus että pääsee eteenpäin, mutta tyyppi silti kyseli "mitä sulla on päälläs", "mikä sun nimi on", "miten sulla menee", niin turvauduin siihen hyvään havaitsemaani ratkaisuun, eli annoin kaksi vaihtoehtoa, joista valita. Tällä kertaa ne olivat: 1. haluatko tehdä sopimuksen että pääset linjoille? 2. Lopetetaanko puhelu?

En yleensä käytä tuota "lopetetaanko puhelu" -vaihtoehtoa usein, mahdollisesti vain kerran aikaisemmin olen käyttänyt sitä, sillä yleensä sen pääsee jotenkin kiertämään tai saman asian saa ilmaistua sanomatta sitä ääneen, mutta nyt en vain jaksanut. Pyrin tosin olemaan asiallinen jo ihan senkin takia, että meille on sanottu että osa niistä soittajista voi saada kiksejä siitäkin että heihin hermostuu. Mutta kun ei selittäminen auttanut, niin minäkin olin sellaisessa kahden vaihtoehdon välissä: 1. Sanonko tyypille että lopetetaan puhelu? 2. Kuuntelenko 9€ tuntipalkalla kun joku runkkaa puhelimeen? Joten kysyin että teetkö sopimuksen vai lopetetaanko puhelu, ja tyyppi valitti että onpas huonoa palvelua ja kai nyt vähän voisit jutella ja kun toistin kysymyksen, niin hän sanoi että jos niistä pitää valita niin lopetetaan sitten puhelu.

Mutta muuten yö oli aika hiljainen eikä mitään ihmeellistä ollut. Nyt on vielä toinen yö putkeen, mutta pitäisi sitä ennen saada nukuttua ja tehtyä sitä kirjoitustehtäväjuttua, jonka deadline on maanantaina. Jos nyt saisi vihdoin nukuttua, kun olo on vähän rauhoittunut.