Sarjassamme tuplablogikirjoitukset. Ja unohtakaa se salaatti. Kun sitä tarkemmin ajattelee, niin ei se nyt niin hyvää ole.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Onnistuin taas vaihteeksi sähläämään ajoituksen kanssa. Olin puolimatkassa kouluun, kun Nanilta tuli viesti, että hän ei olekaan jäänyt syömään. Prkl. No, mitään järkeä mennä yksin syömään, joten käännyin ympäri ja ajoin siihen törkeään vastatuuleen takaisin kotiin. Tosi kivaa. No, Nan kyseli sitten viestitse, että miten on kokeet menneet ja olenko nähnyt NN:ää. Selitin kokeista ja mainitsin tuosta tilanteesta, josta kirjoitin edellisessä kirjoituksessa. Nanin vastaus oli sitten tyypillisen nanimaisen positiivinen: ”NN:ää ujostuttaa!!! Se oli varmaan kiusallinen tilanne et siks ehkä lähti ’pakoon’. Kai.” Joo, pahaenteinen ”kai” siellä lopussa. Sovittiin sitten myös, että maanantaina mennään molemmat syömään. Toivottavasti silloin on vain jotain hyvää ruokaa.

 

Mutta mutta. Nyt voisi kertoa niistä unistakin, joita näin yöllä. Olen varmaan tulossa kipeäksi tai sitten stressi vaikuttaa minuun enemmän kuin aavistankaan, kun herään nykyisin melkein joka yö aivan kauhuissani ja suunnilleen hikimärkänä johonkin. Tänä yönä minä kuolin taas. Se oli kylläkin uudenlainen painajainen, enkä ole nähnyt vastaavaa aikaisemmin. Mutta se oli kauhean realistinen, eikä kyllä kauheasti huvittaisi nähdä sitä uudestaan. Tällä kertaa se oli minun isäni, joka tappoi minut. Hän kuristi minut kaulassani aina roikkuvan TSH-sormuksen hopeisella ketjulla. Ei kiva uni.

 

Näin myös toista hämärämpää unta. Siinä oli NN:kin, joka vaihteeksi suhtautui minuun sillä lailla, mitä todellisessa maailmassakin ja minulla oli ihan hyvä fiilis. Koko unessa ei ollut mitään pääasiaa, vaan se oli outoa sähläystä koko ajan. Olin koulussa kuitenkin. Tuo NN-kohtaus sijoittui aika alkupuolelle ja loppupuolempana minä ja joku toinen oppilas mentiin tapaamaan Kummisetää. Siinä oli sellainen vanha tyyppi ja me käveltiin hänen luokseen ja kumarrettiin ja sitten tämä minun mukanani ollut kysyi: ”Are you the Godfather?” Tyyppi pihisi siihen jotain. Sitten yhtäkkiä käytävän päähän ilmestyi hirviöolio, jolla oli monta kaulaa. Kummisetätyyppi nauroi, pihisi sitten ja kuoli. Se hirviöolio tuli lähemmäs ja minun kanssani oleva oppilas oli aika paniikissa ja lähti juoksemaan pakoon. Minä yritin rauhoitella häntä aluksi ja sanoin: ”Se ei ole oikea! Se ei ole oikea!” Sen jälkeen kun tämä oppilas oli juossut pakoon, minä käännyin katsomaan sitä hirviöoliota. Olin kauhuissani, mutta pakotin itseni seisomaan paikallani ja hoin koko ajan ääneen: ”Se ei ole oikea. Se ei ole oikea.” Sitten se hirviöotus oli ihan minun edessäni ja sen kaikki pitkät kaulat risteilivät keskenään ja sitten se kävi minun kimppuuni ja tappoi minut.

 

...Paitsi että ei tappanut. Seuraava asia, jonka tajusin, oli se, että makasin pitkin pituuttani samalla käytävällä ja että hirviö oli poissa ja että T. Toukka kokeili refleksejäni sellaisilla kumikopauttimella, mitä lääkärit käyttävät. Minä olin tietysti törkeän ärtynyt ja kivahdin todella rakentavasti: ”H*lvettiin siitä tökkimästä!” T. Toukka perääntyi ja naureskeli. Sanoi, että sentään minulla oli jotain järkeä päässä, kun en mennyt halpaan sen otuksen suhteen, joka oli ollut hänen ja herra Friikin suunnittelema hologrammi. Tietysti minua ärsytti moinen toiminta, ja säntäsin pystyyn. T. Toukka juoksi pakoon ja minä heitin häntä sillä kumikopauttimella – enkä osunut ja T. Toukka nauroi.

 

Tuon jälkeen ajattelin, että pitäisi mennä tunnille. Olin yhtäkkiä ulkona jossain kaupungissa – joka taisi olla New York – ja ajattelin, että tuossahan on sellainen kellari, jota kautta pääsee oikaisemalla kouluun. Menin vanhan kellarin ovesta sisään ja kuljin portaita alas. Paikka oli kauhean likainen ja siellä oli pimeää ja muutenkin epämiellyttävää. Kompuroin kuitenkin portaita alas ja käytävää eteenpäin. Sitten saavutin tien pään. Se olikin ollut väärä kellari, yksi niistä kellareista, jotka päättyivät umpikujaan. Minua ärsytti ja lähdin kompuroimaan takaisin.

 

Sitten ”heräsin”. Siis näin unta, että heräsin. Nousin sängystä ja menin keittiöön miettimään, josko söisi jotain. Tukkani oli auki ja tikkusuora, koska minulla ei ollut koetta sinä päivänä. Paitsi että yhtäkkiä tajusinkin, että hemmetti vieköön, minullahan oli sittenkin koe! Nyt oli perjantai ja tänään oli ollut se englanninkoe, jonka jälkeen minun piti väijyttää NN! Katsoin kelloa, mutta se oli vartin yli kolme. Minua ärsytti. Katsoin kännykkääni ja huomasin, että olin saanut viestin herra MaP:lta. Kävi ilmi, että meidän englanninopettaja oli lainannut MaP:n kännykkää ja lähettänyt minulle multimediaviestin, jossa sanottiin, että olin myöhästynyt kokeesta. Olin nolostunut ja pettynyt ja vaikka mitä. Sitten heräsin oikeasti ja kesti hetken ennen kuin tajusin, että se olikin ollut vain unta.

 

Hmm... Teoria numero... Öh, monesko se on? Siis siihen, että miksi NN pakeni niin nopeasti kuin saattoi. Kun hän puhui tänään herra JuT:lle pari sanaa ennen koetta (herra JuT kysyi, että miksi ihmeessä NN teki äidinkielenkokeessa sen ylimääräisen tekstitaitovastauksen ja NN sanoi, että hänellä ei ollut muutakaan tekemistä, koska sai sen varsinaisen osuuden tehtyä vartissa), minä en aluksi edes ajatellut, että se oli NN. Herra MO istui myös siinä lähellä ja koska puhujan ääni kuulosti enemmän herra MO:n ääneltä, ajattelin, että se oli varmaan hän. Kun sitten vilkaisin herra JuT:n suuntaan, tajusin vasta, että se oli sittenkin NN. Tyyppi on ilmeisesti kipeä tai jotain, sillä hänen äänensä on mennyt ja hän kuulostaa ihan totaalisen kummalta. Puolet meidänkin luokasta on enemmän tai vähemmän kipeitä, mutta minä olen jotenkin kuin ihmeen kaupalla pysynyt terveenä (toistaiseksi?).

 

No, suunnilleen aina kun minä olen vähänkin flunssassa, minulta menee ääni jotakuinkin ihan kokonaan. Minä vihaan sitä niin käsittämättömän paljon. Silloin kakkosen syksyllä, kun NN puhui minulle viimeksi vapaaehtoisesti (miten niin siitä on törkeän kauan?) ja me istuttiin yhdessä siinä sohvalla... Minä istuin siinä sohvalla vain siksi, että en ollut mennyt ruokailuun enkä minä ollut mennyt ruokailuun, koska minun kurkkuni oli niin kipeä, että en pystynyt nielemään. Tuon keskustelun jälkeen olisi sitten ollut loistava tilaisuus heittää vuorostaan itse NN:lle jotain ja aloittaa keskustelu hänen kanssaan, mutta minä välttelin häntä parhaan taitoni mukaan, koska minun ääneni oli mennyt ja minua nolotti pelkästään ajatuskin, että sanoisin jotain hänelle, kun minun ääneni oli mennyt niin pahasti.

 

Tuli vasta mieleen, että ehkä se voisi olla osatekijä tässäkin? En ajatellut sitä aluksi, koska NN:hän on poika. Ei kai pojat välitä kauheasti siitä, miltä he kuulostavat? Tai siis niin, että sillä olisi mitään väliä, että onko ääni mennyt vai ei. Ei pojat välitä sellaisista asioista, eihän? No jaa, minä taidan toisaalta olla aika jäävi sanomaan mitään tuohon, kun tyyppi kerran värjää kulmakarvojansakin, kun minä taas en ole koskaan värjännyt edes hiuksia.

 

Ja päivän YMT-annoksen jälkeen voin sanoa, että en tykkää yhtään Haydnin sinfonioista. Tai olisi ne ehkä kivoja vain kuunnella, mutta kun meille lyötiin eteen paperi, jossa oli nuotinnettu jokaisen teeman tai variaation alku ja käskettiin seurata siitä. Minä en pysynyt perässä suunnilleen lainkaan ja se ärsytti minua.

 

Tosi hienoa. Päätin jättää tämän toisen blogikirjoituksen julkaisun vasta YMT:n jälkeen, jotta voisin selittää, mitä siellä tapahtui, mutta ei siitä olisi kyllä tarvinnut kertoa yhtään mitään. Pahus. No joo, mutta tulipas mietittyä taas asioita vähän laajemmin kuin siinä Alfa-kirjoituksessa. Ja mitä nyt tulin vielä ajatelleeksi tuosta NN-asiasta, niin jos tyyppi kerran melkein näytti pelkäävänsä, että sanon jotain, niin hänenkin täytyy olla aika tietoinen siitä, että nyt on käsillä ne viimeiset hetket. Mutta kuten sanoin jo edellisessäkin kirjoituksessa: tuo NN:n pakeneminen oli joka tapauksessa vain paha tapahtuma, vaikka siinä olisikin joku muu syy kuin vastenmielisyys minua kohtaan.