Nyt minua taas vaihteeksi ärsyttää. Yksi netti-ihminen tulee tänne huomenna. Se tuntui viikko sitten vielä kivalta ja jännältä, mutta nyt huomaan, että olen muutaman päivän ajan ollut hieman etukäteisärtynyt ja koko ajan puolustuskannalla. Mitähän minä oikein ajattelin kutsuessani hänet? En tiedä. Toisaalta minulla ei ole mitään häntä vastaan ja minusta on ihan kiva, että hän tulee, mutta... En edes tiedä. Kumma tunne vain.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Viime tapaaminen ei mennyt kauhean hyvin. Tuntui koko ajan lähinnä siltä, että hän yritti kaikin tavoin näyttää, miten hän on paljon parempi minua ihan kaikessa ja että minä olen tyhmä ja huono ihminen. En minä tiedä tarkalleen edes miksi. Ehkä se johtui siitä, että me teimme asioita, joita en yleensä tee kavereideni kanssa tai sitten se johtui ilmapiiristä. Minä pidän lautapeleistä. Ei niitä yleensä Nanin kanssa tule pelattua, mutta pidän niistä kuitenkin. Minulle ei ole väliä, voitanko vai häviänkö. Mutta kuitenkin tämän netti-ihmisen luona siitä tuli huono fiilis. Shakki on peli, josta pidän ehkä kaikkein eniten. Mutta tuossa tapauksessa minä aloin inhota sitä. Hävisin koko ajan, ja aina tehdessäni tyhmän siirron ja vastapuolen hyödyntäessä sen täydellisesti, hän virnisteli tyytyväisenä, mutta ei ikinä sanonut mitään. Kolmannella kerralla hävitessäni hän ei sanonut enää edes sitä, että voitti, vaan laittoi minut sanomaan sen itse. Jälkeenpäin kertoi mesessä, että se oli tuntunut ”pirullisen hyvältä”, kuten sekin, kun hän oli kysynyt, että pelataanko uusi erä ja minä olin sanonut: ”Ehkä jotain muuta välillä.”

 

Paitsi että tuosta pelistä, myös noista mesessä jälkeenpäin puiduista asioista tuli jotenkin negatiivinen olo. Kun sitten mainitsin siitä tälle ihmiselle, hän kysyi vain, että olenko huono häviäjä. Silloin minusta tuntui vain entistä vahvemmin, että asiat ei toimi. Ei se pelkästään tuo shakkipeli ollut, mutta se jotenkin tiivistää sen koko tunteen. Nyt sitten pelkään, että tulee samanlainen olo.

 

Ei minulla koskaan ennen ole pelatessa tullut tuollaista oloa. Viimeksi pelasin Nanin kanssa toissapäivänä laivanupotusta ja hävisin aika räikeästi. Mutta ei se tuntunut lainkaan pahalta. Sillä ei ollut mitään väliä. Me vain heitettiin läppää koko ajan ja vaihdettiin ajatuksia siitä, että mikä olisi paras taktiikka. Se ei periaatteessa teknisesti eronnut kauheasti siitä netti-ihmisen luona pelatuista peleistä. Mutta se oli silti täysin erilainen. Se tuntui aivan erilaiselta. Se tuntui oikealta ja kivalta. Sen netti-ihmisen kanssa pelatessa tuli vain sellainen tunne, että hän nautti pelaamisesta vain minun tehdessäni virheitä ja hävitessäni.

 

Ja loppujen lopuksi koko hommasta jäi tuollainen tunne. Nyt kuitenkin on uusi tapaaminen. Enkä minä käsitä lainkaan, miksi asiat olisivat erilailla kuin edelliselläkään kerralla. Tai sitten tyyppi on kauhean ylivarovainen ja pelkää koko ajan tekevänsä jotain väärin ja on ylikohtelias koko ajan. Tietysti haluan, että hän viihtyy ja että hänellä on kivaa, mutta olisihan se kiva, jos itsekin viihtyisi.

 

Minä en tunne olevani mikään munankuori-ihminen. Että minua pitäisi kohdella jotenkin erityisen varoen. Koulussakin Nania lukuun ottamatta ne ihmiset, joiden kanssa tulen parhaiten toimeen, eivät todellakaan ole mitään ylikilttejä ja kohteliaita, vaan pikemminkin jopa epäkohteliaan suorapuheisia. Minä en tarvitse ylikilttiä ja varovaista suhtautumista. Mutta silti olen huomannut, että sellaiset ihmiset, jotka ovat periaatteessa ylikilttejä ja hyveellisiä ja kaikkea, ovat kuitenkin kaikkein ilkeimpiä.

 

Minä olen huomannut tämän ennenkin. Riparilla ja koulussa, kun on se kilttien tyttöjen porukka. He eivät tee suoraan mitään ilkeää, vaan käärivät sen melkein kuin piikin lahjapaperiin. Jos joku sanoo jotain, mistä he eivät pidä, niin he eivät kritisoi sitä, vaan ovat epätavallisen hiljaa. Eivät luultavasti tarkoituksella, mutta vain siksi, että ovat eri mieltä, mutta ajattelevat, että turha sen toisen kanssa on ryhtyä kinaamaan, kun se ei kuulu hyviin tapoihin. Ja muutenkin noin, sitä on hankala selittää.

 

Tuollaiset ihmiset tuntuvat olevan sellaisia ihmisiä, jotka eivät suunnilleen koskaan sano mitään huomiota herättävää. Eivätkä teekään mitään varsinaista ystävällisyyden lisäksi, vaan kiertelevät ja kaartelevat ja vääntävät itsensä mutkalle jonkun tunteen tai ajatuksen takia, jota he eivät halua näyttää tai sanoa, koska ajattelevat, että se ei ole hyveellistä. Mutta kyllä se silti näkyy ja minulle tulee siitä henkilökohtaisesti ainakin vielä negatiivisempi olo kuin siitä, että joku täräyttää jotain päin kasvoja.

 

Minulla on yhdeksännen luokan jälkeen ollut kauhean tiukassa epäilys tällaisia ihmisiä kohtaan. Silloin Merry – tuollainen perustyypillinen ”kiltti” ihminen – ja minä ajauduttiin erilleen ja koska Merry oli olemukseltaan kiltimpi kuin minä (Merry luki välitunneilla yksikseen, näytti eksyneeltä ja epävarmalta ja häpeilevältä yksinäisyytensä takia, kun minä puolestani kävelin itsepäisen ylpeästi ja vapaasti ympäriinsä ja seisoin tai istuin jossain pakottaen itseni täysin tyynen ja tyytyväisen näköiseksi enkä näyttänyt laittavan pahaksi yksinäisyyttäkään), niin tämä kilttityttö-jengi otti Merryn melkein avosylin vastaan.

 

Mutta koska minä ja Merry ei oltu väleissä, niin siitähän seurasi tietysti se, että koska kiltit tytöt ovat enemmän ryhmä kuin joukko yksilöitä, niin eihän olisi lainkaan loogista, että he olisivat yhtä ystävällisiä sekä minulle että Merrylle. He eivät koskaan olleet minulle avoimen epäkohteliaita tai syrjineetsyrjineet minua kauheasti. He vain pysyttelivät etäisempinä ja puhuivat minulle paljon vähemmän. Selkeästi tuli kuitenkin selväksi, että okei, minua pidetään jotenkin huonompana ihmisenä.

 

Uskoisin, että se on melkein niin kuin ne kympin oppilaat ja opettajien suosikit, jotka tottelevat jokikistä sääntöä, jonka joku keksii heille asettaa, katsovat nenän vartta pitkin niitä, jotka kiroilevat paljon, pärjäävät huonommin koulussa, polttavat tupakkaa tai vetävät kännin törkeän usein. Okei, eivät nuo kyllä minunkaan silmissäni arvostusta lisää, mutta niillä ei ole minulle kauheasti väliä. Mutta niille kilteille ihmisille tuollaiset asiat tuntuvat olevan jotain, jonka perusteella ihminen arvotetaan. Minusta se on sanoinkuvaamattoman inhottavaa.

 

En minäkään aina näin ole ajatellut, mutta yhdeksännellä luokalla aloin kallistua tuolle kannalle. Kun minä en tuntunut enää täyttävän kauhean hyvin kiltin ihmisen määritelmää, niin nämä todellisesti kiltit ihmiset alkoivat vältellä minua hieman, melkein kuin minulla olisi ollut sairaus tai jotain. He valitsivat joko Merryn puolen (siksi, että Merry mateli heidän jalkojensa juuressa päästäkseen mukaan sakkiin) tai ”olivat puolueettomia” (=eivät puhuneet kummallekaan mitään). Ne, jotka kohtelivat minua entiseen tapaan tai puhuivat puolihuolimattomasti hieman enemmän, olivat niitä ”pahempia” ihmisiä. Tuntui siltä, että he eivät joko suuremmin jaksaneet piitata siitä, kenen kanssa olin kaveri ja kenen kanssa en, tai sitten muutamat jopa (esim. pääkiusaajani) tuntuivat löytävän aivan uutta kunnioituksentapaista minua kohtaan.

 

Nykyisin se on edelleen samoin. Toki ne kiltitkiltit ihmisetkin minulle nykyisin jotain sanovat, mutta enimmäkseen tuntuu siltä, että olen paljon hyväksytympi niiden ”paheellistempien” ihmisten joukossa. Olin etenkin yläasteella kauhean epäluuloinen heidän suhteensa, mutta nykyisin olen oppinut, että he ovat oikeastaan paljon avoimempia kuin ne kilttikiltit ihmiset.

 

Tämä huomenna tapaamani ihminen on aika lailla kilttikiltti ihminen. Hän on vielä rutkasti nuorempikin, niin ehkä se johtuu siitäkin, että tunnen oloni hieman vieraaksi hänen seurassaan. Tai sellaiseksi, että hän on kuten ne muutkin kilttikiltit ihmiset ja katsoo minua kuitenkin hieman nenän vartta pitkin joissain asioissa. Ja vääntelehtii mutkalle yrittäessään olla kilttikiltti.

 

Enpä tiedä. Minulla ei ole mitenkään erityistä halua olla hänelle ilkeä, mutta jos hänen tapaamisensa saa aikaan taas sellaisen ikävän fiiliksen, niin se on hyvin hankalaa silloin. Minä en tykkää mutkalla olosta. Parempi vain sanoa asiat suoraan. Mutta ei se ole mitenkään kivaa kuitenkaan. En tiedä vielä, miten tuossa käy, mutta tuntuisi jotenkin kurjalta, jos kävisi kuten viime kerralla ja minulla olisi ärsyyntynyt ja negatiivinen olo, kun taas tämä toinen olisi niin mielissään kaikesta ja hehkuttaisi minulle, miten ihanaa se oli. Tietysti haluan, että ihmiset ovat onnellisia, mutta minulla ei silti ole mitään hinkua tehdä jotain toista pelkästään onnelliseksi, kun itse en sitä lainkaan ole.

 

Ihmiset sanovat aina, että eivät halua, että minä teeskentelen pitäväni jostain tai olevani iloinen jostain, jos en ole, mutta silti minusta tuntuu, että siitäkin huolimatta he loukkaantuvat, jos en tee niin. Tai pikemminkin he loukkaantuvat siitä, että en pidä jostain asiasta tai en ole iloinen. Tuollainen negatiivinen olo on minulle hyvin ominainen, joten se ei tarkoita mitään, että tilanne olisi ollut mitenkään erityisen kamala. Tuntuu, että ihmiset ajattelevat kuitenkin niin, jos en vaikuta iloiselta tai ylionnelliselta. Ihmiset ovat sen jälkeen tyyliin: ”Ei sitten. Hmph.”

 

En minä tarkoita pahaa, en minä tahallani tai ilkeyttäni ole nauttimatta joistain tilanteista tai tapaamisista. Enkä minä tahallani tunne oloani pahaksi minkään asian takia. Se olo vain tulee, enkä minä voi sille kovinkaan paljon. Jos sitten yritän teeskennellä sen pois, niin se jää kuitenkin vaivaamaan minua ja lopulta se tulee kuitenkin hyvin todennäköisesti ulos. Tuntuu vain niin kahlitulta, kun pitäisi teeskennellä toisen mieliksi. Eikä siitä seuraa muuta kuin se, että seuraavalla kerralla sekään ei riitä. Ja vaikka kaikki menisi hyvinkin, niin sekään ei ole mitään muuta kuin pelkkä rima, joka täytyy seuraavalla tapaamisella ylittää.

 

Minusta on joskus mukava olla ihmisten kanssa, joskus ei. Kaikkein parhaiten viihdyn sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat valmiita antamaan minulle tilaa, ja jotka pystyvät edes suunnilleen lukemaan minusta sen, kaipaanko sillä hetkellä heidän seuraansa vai en. Minusta on ihan kiva olla ihmisten kanssa silloin tällöin. Sen sijaan minusta ei ole kiva, että se on mitään suorituspainotteista, jossa pitäisi edetäkin jonnekin ja jonka pitäisi aina sujua juuri täydellisesti, jotta se olisi tarpeeksi.

 

Niin kuin esimerkiksi koskeminen. Tämä ihminen kysyi heti ensimmäisen tapaamisen aikana, että saisiko hän halata minua. Minä en tykkää halata yhtään ketään, en ikinä, en missään vaiheessa. En tykkää muutenkaan siitä, että yhtään kukaan koskee minuun yhtään. Vaikka olen sitä tällekin ihmiselle hokenut, niin silti minusta tuntuu, että hän ei ihan käsitä sitä, vaan että hän ajattelee, että ”sitten kun me ollaan niin ja niin hyviä kavereita niin silloin”.

 

Olo tuntuu aika skeptiseltä. Melkein tuntuu siltä, että tapaisi mieluummin jonkun ilkimyksen IRL-ihmisen. Sitten minuun ei ainakaan kohdistuisi tällaisia odotuksia. Kuin olisin joku laite, jota tämä henkilö tulee vaihteeksi taas testaamaan nähdäkseen toiminko minä, vai onko minussa vieläkin jotain vikaa, joka jonkun pitäisi korjata, jotta toimisin niin kuin pitäisi.

 

Äh, mitähän siitä tapaamisestakin tulee...