Alf ei tullut tänään osastolle. En tiedä, miksi ei. Eilen hän ainakin lähtiessään sanoi: "Nähdään huomenna." Mutta en ollut mesessä eilenkään, niin voi olla, että hän on taas suuttunut. Ja eilen hän yritti taas käpälöidä minua ja minä en pitänyt siitä. Lopulta sitten kun kyselin tarpeeksi monta kertaa, että koska hän lähtee, hän kysyi minulta, että haluaisinko että hän jäisi, haluaisinko että hän lähtisi, vai olisiko se ihan sama. Minä sanoin, että halusin hänen lähtevän. En halunnut halata häntä, vaikka hän kysyi siitä taas.

Eli joko hän tänään nukkui taas liian pitkään, tai sitten hän on ärsyyntynyt minuun. En kauheasti jaksa kiinnostua hänen ärsyyntymisistään taas. Tuota tunnetta vahvisti tänään keskustelu Odéen kanssa. Oltiin kaksistaan kuvataideterapiassa ja sen jälkeen hän sanoi haluavansa jutella kanssani. Aavistin kyllä, mitä oli tulossa, joten sinänsä se ei ollut mikään kauhea yllätys.

Odée halusi selittää Alfista. Selitti vähän omaa näkökulmaansa ja sanoi, miten hänestä on kurja, kun hänestä on tuntunut, että sekä Alf että minä olemme hänelle vihaisia. Sanoi, että minä en ole vihainen, vaan että olen ollut vain epätietoinen siitä, miten pitäisi käyttäytyä. Myönsin kuitenkin sen, että Alf tuntui olevan hänelle vihainen ja ajattelevan myös, että Odée vihaisi häntä.

Odée selitti, miten hänen ja Alfin välinen juttu oli oikeastaan kuolleena syntynyt, koska hän ei pystynyt sanomaan Alfille ei. Odée käytti ilmaisua, että Alf halusi niin kovaa tyttöystävän ja jos kieltäytyi jostain, tämä tuli joko todella surulliseksi tai sitten suuttui. Ja aluksi Odée meni mukana, koska ei vain pystynyt sanomaan ei, vaan myöntyi Alfin mielen mukaan. Odée selitti, että kaikkihan me osastolla olemme kipeitä, niin ihmissuhteet eivät toimi niin kuin täysin terveillä ihmisillä ja että sitä ei voi odottaa, saati sitten että sitä vaatisi. Odée sanoi, että Alf ei tuntunut käsittävän, että hän oli myös kipeä. Ja sitten Odée oli ilmeisesti sanonut aika pahasti totuuden, vaikka hän vakuuttikin minulle, ettei lainkaan ollut halunnut satuttaa Alfia.

Alf sitten oli kuitenkin jälkeenpäin lähetellyt Odéelle viestejä ja ollut virallisesti se, joka oli laittanut "välit poikki" sanomalla, että halusi Odéen häipyvän elämästään. Odéen mielestä Alf saisi jo antaa asian olla, koska eihän se ollut oikein häntä kohtaan, eikä kuulemma myöskään minua kohtaan, sillä Odéen mielestä Alfin tulisi suunnata huomio minuun ja meidän suhteeseen. Hän sanoi myös, että Alf oli ryhtynyt ottamaan kaiken itseensä. Odée tiesi, että Alf luulee hänen vihaavan tätä. Odée sanoi myös, että aina kun hän hymyili tai oli hymyilemättä tai nauroi tai oli nauramatta, Alf otti sen nykyään aina itseensä ja ajatteli heti, että Odée teki sillä pilkkaa hänestä.

Kenestä tuo kuulostaa aika hemmetin ymmärrettävältä? Minusta ainakin. Pystyin niin samaistumaan siihen, mitä Odée selitti, että Alf alkoi tuntua entistä vastenmielisemmältä. Alf on aina jankuttanut, että en minä ole toinen Odée, mutta minusta se vaikuttaa enemmän ja enemmän siltä. Ja jos Alf ei tajua sitä, vaikka miten olen yrittänyt sitä hänelle jankuttaa, niin ei lupaa yhtään hyvää. Miten joku voi olla tajuamatta tuollaisia asioita ja sitten toistaa ne niin identtisellä tavalla kuin mahdollista vain on?

En tiedä, mitä pitäisi sanoa Alfille tai pitäisikö sanoa mitään. En aio mennä meseen tänäänkään, niin sitten Alf saa joko pysyä poissa osastolta tai tulla sinne sanomaan, että nukkui pitkään tai sitten, että on vihainen minulle. Osastolla käymisen laiminlyönti on ainakin niin käsittämättömän lapsellista, että jos siitä on kyse, niin kyllä menee sitten aika lopullisesti usko Alfiin ja hänen kykyynsä käsitellä yhtään minkäänlaisia asioita.

Kuvaterapiassa oli kivaa. Minä maalasin hennon vaaleansinisen taivaan ja suuren keltaisen sirppikuun, jolla oli nenä, punaiset huulet ja sininen silmäluomi ja siniset ripset. Kuusta roikkui sellainen keinun ja kehdon risteytys, jossa nukkui se minun perushahmoni vihreän peiton alla. Yksi tähti yritti tökkiä tätä tyyppiä kepillä hereille, joten siltä tyypiltä näkyi nukkuvien kasvojen lisäksi käsi, joka yritti huitoa keppiä pois.

Sen oli tarkoitus kuvata sitä, miten olen väsynyt ja miten tuntuu siltä kuin olisin sellaisessa pehmeässä kangaskeinukehdossa kaukana taivaalla ja rauhallinen kuu tuudittaisi minua uneen ja peiton alla olisi lämmintä ja turvallista. Siltä tuntuu ja olen niin järjettömän väsynyt ja unelias koko ajan. Kohta varmaan minut määrätään taas verikokeisiin, kun tällainen ei ole ihan normaalia masentuneillekaan ihmisille.

Odée piirsi käsittämättömän kauniin naisen. Tai "tädin", kuten hän sitä nimitti (en kuollaksenikaan muista, mitä se oli ruotsiksi). Taiteellisella tavalla "karkea", mustalla vesivärillä piirretty yläruumis - alaston (mikä sekin sopi loistavasti kuvaan!) - ja kasvot. Ne näyttivät hieman itämaisilta kasvoilta ja naisen hiukset olivat pörröiset, osaksi mustat, osaksi violetit. Ja sitten tausta oli sillä lailla epätasaisen pinkki. Välillä oli jonkinlainen voimakas pinkki, välillä ihan vaalea kohta. Mutta se surullinen ilme oli ihan mahtava yhdistettynä siihen aika rohkeaan poseeraukseen. Minä olen muutamaan otteeseen yrittänyt piirtää alastonta naista, mutta en vain osaa piirtää rintoja. Sinänsä yksinkertainen asia, mutta minä en ole vielä osannut, mutta Odée oli saanut nekin juuri toimiviksi ja samalla lailla sellaisiksi "karkeiksi", että vähän erilaiset, eikä mitenkään tarkasti tehdyt.

Jälkeenpäin juteltiin siitäkin ja kävi ilmi, että minä pidän Odéen piirroksissa eniten siitä "karkeudesta" ja siitä, että ne näyttävät luonnollisilta, mutta Odée sitten pitää minun piirroksissani eniten minun tarkkuudestani. Minä vihaan tarkkuuttani välillä. Tänäänkin yritin tehdä sen hennon sinisen taivaan sellaiseksi, että se on välillä tummempi ja välillä sinisempi ja välillä harmaampi, mutta kun se oli valmis, niin se näytti ihan yhtenäiseltä, ihan kuin olisin yrittämällä yrittänyt tehdä siitä yhtenäistä.

Mutta Odéenkin kanssa tullaan juttuun ja jotenkin "synkkaa" heti, vaikka puhutaan äidinkielinä eri kieltä. Odée puhuu kyllä todella hyvin suomea, mutta kyllä sen kuulee, että hän ei ole suomenkielinen. Minä en ole vielä uskaltanut puhua ruotsia, koska pelkään kuulostavani niin typerältä. Kuvaterapiassa minulle oli kuitenkin okei, että Netta ja Odée keskustelivat siitä Odéen työstä ruotsiksi. Ymmärsin lähes kaiken, mutta Odée ei oikein tiennyt vastauksia niihin, niin siksi oli helppo ymmärtää.

Ja eilen, kun olimme taas siellä sairaalan mökillä, niin minä tein taas sellaisen typerän virheen, joka on sellainen, että muut vastaavat ovat syöpyneet pysyvästi mieleeni. Pelattiin Mölkkyä ja Tsärstin piti kirjaa pisteistä. Mutta sitten tuli hänen vuoronsa heittää ja sitten koska Netta oli muualla silloin, hän antoi sen listan minulle. Minua hermostutti kauheasti, kun olihan se tosi vastuullinen homma, pisteidenlasku. Vähän aivot löivät tyhjää, kun yritin laskea, paljonko oli neljä plus kahdeksan, mutta kun olin tarkistanut sen mielessäni ainakin kymmenen kertaa, laitoin sen juhlavasti paperiin. Annoin sitten vihkon taas Tsärstinille, ylpeänä siitä, että en ollut möhlännyt. Paitsi että olin. Olin laskenut kyllä pisteet oikein, mutta koska eräällä toisellakin oli entuudestaan neljä pistettä, olin laittanut sen kaksitoista pistettä siihen perään. Ja se toinen, jolle olin ne pisteet vahingossa laittanut, olin vielä minä itse.

Tsärstin huomautti siitä ja minusta tuntui niin pahalta, että olisin voinut kuolla siihen paikkaan. Tuntui samalta kuin silloin puolitoista vuotta sitten se penkkarikarkkisekaannus. Ja se vaivaa minua edelleen. Tarvitsee vain miettiä sitä yhden hetken, niin sitten jo tuntuu siltä kuin jokin voimakas happo korventaisi minua sisältä.

Mutta. Nyt sitten melkein opin keinon siihen, että mitä joku muu voi parhaimmillaan tehdä tuollaisessa tilanteessa. Tsärstin antoi minulle sen vihon vain uudestaan ja silloinkin, kun hänkin olisi voinut merkitä tuloksia. Se vähän lievensi sitä pahaa oloani. Tai siis, kun järjellä ajattelee, niin jos joku merkitsee ensimmäisellä yrittämällään vahingossa ylimääräisiä pisteitä itselleen, niin tulisiko mieleen antaa pisteiden merkitsemistä hänen vastuulleen enää? Mutta minulle annettiin, enkä tehnyt enää yhtään virhettä, joten saatoin todistaa, että en tahallani yrittänyt huijata laittamalla muiden pisteitä itselleni.

Mutta joo. Alf siis yritti silitellä hiuksia ja pitää kädestä ja painaa päätä olalleni ja kaikkea. Hän tuijotti kasvojani (koska hän kuulemma tykkää niistä) ja hän sanoi, että minä tuoksunkin hyvältä, onko hän koskaan sanonut. Tuo tuoksujuttu oli kyllä hämmentävyydessäänkin huojentava. Ala-asteella kun minua kiusattiin sillä lailla, että sanottiin, että minä haisen pahalta, niin on sen jälkeen tuntunut ihan senkin takia pahalta olla ihmisten lähellä, sillä ehkä minä haisinkin - olisivathan he voineet jostain muustakin kiusata. Mutta jos edes Alf pystyy sanomaan, että tuoksun hyvältä, niin ainakaan en kai voi haista mitenkään häiritsevästi. Tuo on jäänyt kyllä minulle aika pahaksi pakkomielteeksi. Jos minut jättää yksin jonkun stressaavan tapahtuman aikana, niin sitten minä aina yritän haistella itseäni ihan henkeä myöten, että en vain haise. Enkä kehtaa sanoa kenellekään, että nyt on niin törkeän kuuma, että hiki valuu selkää pitkin, koska hiki = haju, joten en voi sanoa sitä. Ja on tyhmää nytkin sanoa. Pelottaa, että jos joku blogiani lukevista painaisi tuon mieleensä, niin sitten jos sattumalta sellaisen ihmisen tapaisi jossain, niin sitten tämä ainakin kiinnittäisi huomiota siihen, haisenko vai tuoksunko vai olenko hajuton. Äh.

Mutta joo. Väsyttää. Ja päätin sittenkin mennä meseen. Ainakin hetkeksi. Voi kysyä Alfilta, miksi hän ei ollut osastolla, jos hänellä vaikkapa oli siihen ihan järjellinen syy... Nania pitäisi yrittää nähdä ennen perjantaita (koska silloin Tao tulee armeijasta lomille ja Nan on täystyöllistetty), sillä sitten hän muuttaa virallisesti Tampereelle. Mutta niin...