Päivän keskustelu<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

*tanssitunnilla*

Herra A: ”Hei Amia, mitä sä ajattelet siitä, että herra Friikki tulee tansseihinkin tuossa paidassa?” (viittaa ”tuolla paidalla” paitaan, jota herra Friikki on käyttänyt joka ikisenä koulupäivänä ala-asteen viidenneltä luokalta asti)

Amia: *tyrmistyksestä mykistynyt*

Herra Friikki: ”No enkä tuu!”

Amia: ”Katokki sitte kans et et.”

Herra V: ”Joo, herra Friikkihän laittaa tohon paitaan vaan rusetin lisäksi.”

 

***

 

Joo, että tänään oli taas tanssia ja sain ensimmäistä kertaa osakseni virallista vinoilua herra Friikistä. Tänään oli myös ensimmäiset harjoitukset kengät jalassa ja pitkään stressattuani vedin sittenkin jalkaan ne kengät, jotka kesällä hankin, vaikka olinkin epävarma siitä, onko niissä liian pitkät korot. Nyt on molemmissa jaloissa rakko, mutta uskon selviäväni tanssista silti niillä kengillä.

 

Tanssi ei mennyt erityisen kehuttavasti. Yhdessä tanssissa edes minä en muistanut, mitä piti tehdä, joten herra Friikki oli totaalisen ulalla kaikesta. Poloneesin herra Friikkikin sentään käveli jotakuinkin kunnialla läpi. Minä vain melkein kompastuin niissä kengissäni, kun olin unohtanut harjoitella sitä sivulaukkaa kotona. Pitäisi muka yrittää laukata tahdissa, mutta minulla oli täysi työ siinä, että yritin pysyä pystyssä niillä kengilläni. No, sai herra Friikki tällä kertaa hieman tasoitusta. Neliövalssissa hän sai jopa näpäytettyä puolestaan minua, kun olin aloittamassa valssia väärällä jalalla. Hän pakotti minut sitten sanomaan, että kyllä hänkin jotain sentään osasi.

 

Asia, mitä kärsivä ihminen eniten tahtoo kuulla on, ettei ole yksin.

 

Tuo on suurinpiirteinen lainaus kirjasta Hyviä Enteitä, jota kohtaan minulla on äärettömän suuria ennakkoluuloja. Tuo lainaus on kuitenkin tästä minun negatiivisuudestani sitä kohtaan huolimatta yksi niistä harvoista megaoivalluksista, joihin olen elämäni aikana törmännyt. Ärsyttää sitten, että se on kirjassa kuulemma tungettu johonkin humoristiseen kohtaukseen, jolloin se on minun mielestä ainakin pilalla.

 

Mutta megaoivallus mikä megaoivallus. Heti lauseen eilen Kylässä luettuani tajusin, että tämä on niitä oivalluksia, joita minä olen yrittänyt selittää pitkillä kirjoituksilla vähän aiheen vierestä. Minä haluan olla erilainen, se on hyvin selkeä asia minulle. Kuitenkin vaikka haluan olla erilainen, niin joskus kun olen erilainen, se saa minun oloni ahdistuneeksi. Koulussa olen ollut jo muutaman vuoden selkeästi joukosta erottuva, koska en ole tehnyt niin kuin muut odottavat, vaan olen tehnyt niin kuin itse olen nähnyt parhaaksi. Lukion alkaessa olin ehkä kaikkein poikkeavimmillani ja se tuntui aika pahalta.

Ehkä juuri tästä syystä tunsinkin heti ensimmäisestä keskustelusta asti suurta hengenheimolaisuutta NN:n kanssa. Hän oli hyvin erilainen kuin minä, mutta silti niin äärettömän paljon samanlaisempi kuin kukaan johon olen ikinä törmännyt.

 

Nykyisinkin kun jatkan edelleen sillä erilaisuus -linjallani, enkä pyri olemaan kuten muut, enkä yritä sulautua siihen suureen massaan, minusta tuntuu joskus äärimmäisen ikävältä. Se on korostunut etenkin siksi, että minulla ei ole yhtään hyvää ikäistäni kaveria, joka olisi samassa tilanteessa kuin minä. Vaikka Nan on hyvä ystävä ja ymmärtää paljon, on eri asia keskustella hänen kanssaan esimerkiksi vanhojen tansseista tai sitten siitä, montako kurssia aikoo viimeiselle vuodelle ottaa ja mitä aikoo koskakin kirjoittaa. Kyllä niistä Nanin kanssa voi puhua, mutta silti tuntuu siltä, että olen yksin sellaisten asioiden kanssa.

 

Eli asia, mitä minä eniten haluan kuulla, on se, että en ole yksin. Kyllä sen pystyy kaikella logiikalla päättelemään, että jossain maailmassa on oltava ihmisiä, joilla on joitakin samanlaisia piirteitä kuin minulla. Kyllä minä tiedän, että minun luokallani on ihmisiä, jotka ovat kanssani samassa tilanteessa, mutta silti he tuntuvat kaikki joskus niin etäisiltä!

 

Joskus muutama viikko takaperin oli välitunti englannin tuplatuntien välissä ja katselin ikkunasta ulos neiti R:n ja M:n kanssa. Neiti R selitti, miten hän kärsi unettomuudesta ja miten häntä stressasi seuraavan vuoden valinnat. Se oli vain jotain niin huojentavaa kuultavaa. En minä mitenkään iloinen siitä ollut, että hän kärsi näistä asioista, mutta koska minä kärsin niistä myös, niin tuntui käsittämättömän huojentavalta kuulla jonkun toisen kuvaavan sanoillaan samoja tunteita kuin minä kuvaan täällä.

Ja tänäänkin yksi luokkalaiseni sanoi toiselle luokkalaiselleni, että hän on kauheasti stressannut sitä englannintuntien esitelmän pitämistä. Tuo on jotain, mihin Nan harvoin kykenee: Vain hyvin harvoin hän sanoo ääneen omia tunteitaan, jotka voisivat olla yhtä hyvin minun tunteitani.

 

En halua ihmisten kärsivän, mutta kuitenkin haluan. Minä en halua kärsiä, mutta jos minun kerran täytyy kärsiä, niin se on paljon siedettävämpää, jos ei tarvitse kärsiä yksin. Maailmassa ei ole mitään niin ihanaa tunnetta, kun olla tuskastunut jostain asiasta ja sitten kuulla, että joku muu tuskailee täsmälleen saman asian kanssa. Sellaisina hetkinä minä voisin melkein itkeä ilosta.

 

Minä haluan olla erilainen, mutta minä haluan, että joku on erilainen minun kanssani. Ei käy järkeen, mutta miksi asioiden pitäisi aina olla järkeviä?