Minulla on ihan kauhean uupunut olo. Tuntuu siltä, että on tullut taas takapakkia, kun en jaksa taas paljon mitään. Ja olen melkein koko ajan ahdistunut ja sydän hakkaa, vaikka en käsitä yhtään, että miksi.

Tänään minun olisi pitänyt mennä taas lähikaupunkiin hakemaan yksi resepti, josta soitin eilen. Ja enhän minä mennyt. Se kuvastaa hyvin sitä, miten tämä uupumus valtaa taas alaa. Heräsin aamulla oikeaan aikaan ehtiäkseni junalle, mutta sen jälkeen ei mistään tullut mitään. Kasvoni punoittivat ja näyttivät kauhean väsyneiltä, hiukseni olivat kauhean likaiset ja sekaiset, koska en ollut jaksanut pestä niitä eilen... Ja sitten oli vielä se, että en päässyt pesemään hampaitani kylpyhuoneeseen, koska isäni oli vallannut sen omaan käyttöönsä, koska hän sekoitteli taas joitain viini-litkuja.

Soitin sitten äidille, että jos hän voisi mennä hakemaan sen reseptin. Todella fiksua. Yritän saada vähän väliä äitiini, mutta sitten kun olen liian väsynyt, laitan hänet omille asioilleni. En vain voi mitään muuta, koska olen niin väsynyt!!

Olen päättänyt, että ehkä sittenkin menen osastolle. Päiväosastolle. Viimeksi se lääkärinainen kysyi taas, että olenko ihan varma, että en halua osastolle, enkä edes päiväosastolle. Tuosta päiväosastosta minä en ollut kuullut vielä lainkaan. Siinä mennään aamulla sinne ja sitten illalla kotiin. Se olisi sentään jotain, mitä voisin harkita. Se ei olisi sellainen liian ahdistava 24/7 –osasto, mutta kuitenkin sellainen, että siitä voisi olla apuakin. Ja päivät kotona eivät ainakaan mitenkään tue parantumistani, kun minun täytyy olla kotona kaksistaan isäni kanssa, mikä tarkoittaa sitä, että lukittaudun yhteen huoneeseen ja odotan, että äiti tulisi kotiin.

Ja voisin pitää huolta rotistanikin. Jotenkin Dostojevski ja minä tulemme paremmin toimeen kuin Tolstoi ja minä. En saa Tolstoihin samalla lailla yhteyttä kuin Dostojevskiin. Dostojevski on oppinut enemmän sanoja ja tottelee paremmin kieltoja kuin Tolstoi. Lisäksi se on viime päivinä ottanut tavakseen tulla tuijottamaan minua. Se tarkoittaa aina sitä, että se haluaa rapsutuksia. Se tykkää nykyään rapsutuksista paljon enemmän kuin ennen. Ja joskus, kun makaan sohvalla molempien rottien kanssa ja katson telkkaria, juuri Dostojevski kiipeää syliini ja tulee rintakehän päälle asti tuijottamaan minua. Jos sanon jotain oikealla tavalla, se välillä ottaa tassuillaan kiinni minun leuastani ja näyttää ihmettelevältä. Se on niin suloista.

Mistään ei tule mitään. En voi käsittää, miten kaikki tuntuu taas laittavan näin kauheasti vastaan. Nukkuminen on onnistunut hieman paremmin, kun olen yhdistänyt kaksi Ketipinor-tablettia yhden Azona-kapselin kanssa. Sillä lailla saan nukahdettua ja myös nukuttua aika hyvin. Tarvitsen kuitenkin jostain syystä kauheasti unta. Nukun joka yö oikeastaan 9-12 tuntia, joskus enemmänkin. Silti kun yritän nousta, olen kauhean väsynyt ja uupunut, enkä mitenkään jaksaisi.

Tällä viikolla ei ole lainkaan sitä mielisairaalapaikkakäyntiä, kun se nainen on lomalla tämän viikon. Ensi viikon tiistaina on taas, jolloin aion todennäköisesti pyytää, että jos pääsisin sinne päiväosastolle. Varmaan se olisi melkein ihan sama kuin kokoaikaosasto, mutta se tuntuu paljon vähemmän hermostuttavalta. Kokopäiväosasto tuntuu enemmän sellaiselta mielisairaalalaitokselta, jossa minut laitettaisiin valkoiseen huoneeseen ja kytättäisiin kaikkea, mitä teen. Ei, ei, ei, ei sitä.

Tasan kaksi viikkoa, niin täytän 20. Huvittaisi tehdä jotain sinä päivänä, mutta jaa-a... Voisin ehkä ehdottaa jotain Nanille, mutta hänellä on joskus silloin vielä kirjoituksia. Koskahan ne taas loppuvatkaan... Hän on sanonut sen minulle ties miten monta kertaa, mutta en vieläkään muista.

Haa! Nanilla on viimeiset kirjoitukset juuri 18.3! Ehkä sitten, jos ilmoitan tarpeeksi ajoissa, voisin keksiä jonkun hienon ei-kotona sijaitsevan hieman erilaiset tavan juhlistaa syntymäpäivääni. Minusta tuntuu todella oudolta, että täytän jo 20. Se tuntuu niin suurelta ja erilaiselta. Ja hieman ahdistavaltakin. Mutta silti sellaiselta, että haluaisin, että voisin tehdä sinä päivänä jotain sellaista, että ei joskus myöhemmin tarvitsisi miettiä, että se 20-vuotispäiväkin oli ihan tavallinen päivä ja angstasin vain kotona yksin, eikä kukaan muistanut.

Lähikaupunkiin voisi mennä, mutta minä en tiedä sitten yhtään mitään, mitä voisi tehdä. Varmaan voisi mennä syömään jonnekin, ehkä vaikka leffaan sen lisäksi. Tuo kyllä kuulostaa melkein enemmän kliseetreffeiltä kuin syntymäpäiväjuhlilta, etenkin kun juhlavieraita on vain yksi, muttah... Periaatteessa voisi ehdottaa sille matikkatyypille, että hänen kanssaan voisi suunnitella jotkin yhteisjuhlat, kun hänellä on syntymäpäivä päivää ennen kuin minulla. Mutta hän asuu niin kaukana, enkä usko, että hän kauheasti on sitä tyyppiä, joka juhlistaa synttäreitään. Ei kuitenkaan ole oikein muitakaan nettituttuja, joita voisi pyytää seuraksi.

Jotenkin minulla on ollut viime aikoina enemmän tarve sellaisiin ryhmäjuttuihin. En tiedä miksi, yleensä ne ovat olleet minun mielestäni vain kauhean tylsiä ja muutenkin epämiellyttäviä. Mutta yliopiston ja niiden sen aikana olleiden Kylä-miittien jälkeen... En tiedä. Voisihan sille matikkatyypille jotain ehdottaa. Hän tuntee netistä joitain ihmisiä, niin sitten voitaisiin järjestää joku puoli-miitti jonnekin puolimatkaan, tms. jonne voisin raahata Naninkin. Ehkä. Emt. Jotenkin on kuitenkin tarve tehdä jotain erityistä.

Pitää ehkä miettiä vielä. Ja päätäkin alkaa vaihteeksi särkeä.