Ehkä pitäisi katkaista hiljaisuus taas hetkeksi ja kirjoittaa jotain, vaikkei oikein ole mitään kirjoitettavaa.

Kaikki on mennyt ihan samalla kaavalla ja Elämäni Murmelina tuntuu edelleen toistuvan päivästä toiseen. Viime viikolla oli sentään yliopistolta vapaa viikko, niin olen saanut hieman kerättyä taas voimia ja latinantunnit on nyt tämän kuukauden ohelta tauolla, koska meillä on vain itsenäistä projektityöskentelyä ennen loppurutistusta. Tuntuu että tälläkin viikolla energiaa on vielä riittänyt ja toivottavasti tämä nyt on pitempi trendi.

Töissä on hirveä kiire. Edellisen kirjoituksen aikaan olin juuri vaihtanut siihen eri tiimiin ja olen siellä edelleen. Vastuuta on paljon enemmän ja työtä enemmän kuin ehdin tekemään. Kai se on silti parempi kuin se tylsyys ja aivottomat oikolukutehtävät. Ne tehtävät on lykätty nyt meidän uudelle harjoittelijalle: Lesterille. Joo, Lester aloitti vuoden alusta siellä meidän firmassa, mutta koska itse olen nyt pääasiassa eri tiimissä, olen onnistunut välttymään suurimmaksi osaksi työskentelyltä hänen kanssaan. Muutamaan kertaan meidän työt on menneet ristiin ja olen joutunut tekemään hänen kanssaan jotain ja silloin olen jälkeenpäin aina miettinyt, että ehkä olisin voinut olla vähän kivempi. En minä mitenkään suoranaisen tyly ole ollut, mutta olen jättänyt sanomatta kivoja asioita, joita ehkä toiselle ihmiselle olisin sanonut.

Se on stressaavaa ja vaikka tuntuu, että alan päästä yli Lesteristä lopultakin, kai minua edelleen harmittaa ja satuttaa se, miten hän jätti mainitsematta siitä tyttöystävästään. Mutta me ollaan nyt samassa työpaikassa töissä, niin minun on osattava suhtautua häneen. Yleensä kun jossain kohtaa huomaan ensimmäistä kertaa sen, että hei nyt on riski että minä ja Lester joudutaan jopa vuorovaikuttamaan tämän tehtävän yhteydessä, jotenkin se saa oloni hermostuneeksi. Mutta sitten kun se vuorovaikutuksen hetki tulee, mikään ei tunnu miltään. Puhun kyllä hänelle ja mielestäni ihan ystävällisesti ja asiallisesti, mutta aina jossain kohtaa keskustelua tulee mieleen ajatus, joka yleensäkin pulpahtaa ihmisten kanssa keskustellessa mieleeni: "Tuo ei ollut oikeastaan kysymys, mutta pitäisikö siihen reagoida verbaalisesti jollain lailla?" Yleensä sanon aina jotain, mutta Lesterin suhteen vastaus tuohon kysymykseen on sen loppusyksyisen romahduksen jälkeen ollut lähes aina "ei".

Hän on tuntunut olevan jotenkin superkiva minua kohtaan. En tiedä yhtään että onko hän aina ollut, mutta olen tunteideni takia nähnyt sen eri tavalla, onko hän jotenkin kiva koska aistii että olen pahoittanut mieleni, vai onko kyse siitä, että hän yrittää jotenkin olla erityisen kiva minua kohtaan sen takia, jos ajattelee minun vaikuttaneen siihen, että hän sai sen paikan sieltä meiltä (en ole varma vaikutinko, mutta ainakin pomo kysyi minulta Lesteristä, minä suosittelin häntä, ja pomo mainitsi minut Lesterille kuulemma kutsuessaan hänet työhaastatteluun). Välillä mietin tuota, mutta en kauheasti. Yritän vain olla ajattelematta koko tyyppiä.

Mutta välillä se tulee mieleeni, kun jotenkin reagoin edelleen siihen, kun joudun olemaan tekemisissä hänen kanssaan. Vähän sen jälkeen kun Lester aloitti meillä, hän sai tehtäväkseen tarkistaa kaikenlaisia tylsiä juttuja ja siinä yhteydessä hän löysi yhden typerän mokan, jonka minä olin tehnyt. Ei se ollut aiheuttanut mitään vahinkoa, se oli vain yksinkertainen linkitysvirhe, joka oli nopeasti korjattu, mutta muistan kun näin sen viestin siellä meidän työpaikan chatissa, kun Lester kyseli, että tähän asiaan liittyvä tällainen juttu antaa jonkun errorin. Ja minuun iski ihan hirveä paniikki, ihan järjetön pakokauhu. En ole varma miksi, mutta pääni vain meni jotenkin ihan sekaisin ja aivoni lakkasivat toimimasta ja minulla kesti ikuisuus korjata se yksinkertainen moka. Halusin tehdä sen mahdollisimman nopeasti valmiiksi, jottei Lester ehtisi kysyä siitä minulta siinä meidän tiimien aamukokouksessa, jottei minun tarvitsisi puhua hänen kanssaan, vaan voisin vain laittaa viestin sinne yleiseen chattiin, että tuo vika on nyt korjattu. Osittain siinä oli kyse myös siitä, että tuntui hirveältä, että juuri Lester löysi jonkun mokani, koska kai siinä vaiheessa edelleen halusin jotenkin antaa itsestäni mahdollisimman täydellisen kuvan, ja tuntui melkein maailmanlopulta kun hän löysi selkeän virheen jonka olin tehnyt.

Se kuitenkin tuli ilmi, koska aivoni olivat niin lukossa, että se korjaaminen kesti sen kokouksen alun ajankin. Sentään kun se kokouksen vetäjä kysyi, että onko tuohon kysymykseen tullut vastausta, niin sain vain sanottua, että joo se oli minun mokani ja että olin vain mokannut sen linkityksen mutta että olin saanut sen juuri korjattua. Lester sitten kommentoi siihen, että vau, hän oli juuri puhunut Ramonan kanssa, että minä voisin olla se joka tietäisi siitä errorista jotain, mutta että näköjään olin ollut niin tehokas että olin saanut sen tehtyä valmiiksi jo ennen kuin he olivat ehtineet edes pyytää minua katsomaan sitä. Se ei ollut kysymys, joten en sanonut mitään. Mielessäni olin jotenkin ärsyyntynyt ja mietin että "vittuako mulle lässytät", koska tuo hänen kommenttinsa tuntui turhalta. Yleensä jos on joku ongelma ja joku ratkaisee sen, niin sitten siihen kommentoidaan vain jotain tyyliin: "Ai, no pääasia että se toimii taas."

Sitten viime viikolla oli taas joku minun uuden tiimini ja sen vanhan tiimini (jossa Lester ja Ramona molemmat ovat) asioita sivuava homma, joka oli Lesterillä tehtävänä ja sitten se meidän tiiminvetäjä sanoi siinä aamukokouksessa, että hei Lester sinähän voisit vaikka Amian kanssa katsoa jos hänellä olisi jotain hyödyllistä tietoa siihen sinun tehtävääsi liittyen. Minä sitten sanoin, että jos se liittyy nimenomaan tuohon yhteen tuoteominaisuuteen, niin minä en ole ollut suoraan sen kanssa itse tekemisissä niin en välttämättä osaa auttaa. Ja sitten se tiiminvetäjä sanoi, että jaa no Lester sinä voi olla sitten yhteydessä vaikka Henkilöön X ja kysyä häneltä. Mutta heti kun se meidän aamukokous oli ohi, Lester laittoi viestiä, että voidaanko ottaa puhelu ja katsoa sitä juttua läpi. Sanoin että joo tietysti voidaan ottaa puhelu, ja toistin että jos kyse on siitä tietystä tuoteominaisuudesta, niin minusta ei taida olla pua. Mutta Lester halusi silti ottaa puhelun, niin eihän siitä voi töissä kieltäytyäkään.

Hän ei puhunut minulle niin kuin kollegalle, vaan niin kuin kaverille, liittolaiselle. Me katsottiin yhdessä niitä juttuja ja kävi ilmi että - niin kuin olin sanonut - en osannut auttaa, koska minun työnkuvaani ei kuulunut juuri se tuoteominaisuus. Mutta Lester halusi silti jutella ja hän vaikutti todella stressaantuneelta ja selitti, että hänestä tuntuu, ettei hän tajua yhtään mistään mitään, että hänelle ei ollut edes ihan selvää mikä se hänen tehtävänsä oli, koska kukaan ei ollut kertonut hänelle siitä oikein mitään eikä hän kehdannut kysyä ja että hän oli ihan pihalla eikä tiennyt yhtään mitä hänen pitäisi tehdä seuraavaksi. Sanoin sitten, että se meidän tiiminvetäjähän oli antanut sen yhden tyypin nimen, niin varmaan hän voisi lähteä siitä, että kysyy tältä ja jos se asia ei selviä, niin kysyy sitten uudestaan siltä meidän tiiminvetäjältä ohjeita tai vinkkejä. No, lopeteltiin sitten suht pian sitä puhelua ja sanoi jotain perus kollega-kommentteja, tyyliin "toivottavasti saat asiaa selvitettyä muuta kautta" ja "musta ei nyt tainnut ikävä kyllä olla kaheasti apua". Lester kuitenkin sanoi kyllä se puhelu auttoi vähän.

Jälkeenpäin mietin, että ehkä sitä olisi voinut sanoa jotain sympatisoivaa Lesterille siihen hänen purkaukseensa siitä, että hän kokee olevansa ihan pihalla. En kommentoinut hänen niihin kommentteihinsa mitään, koska, no, eihän siinä ollut suoraan mitään kysymystä. Mutta jälkeenpäin tunsin oloni vähän vittumaiseksi ämmäksi, kun vasta sen puhelun jälkeen tuli se sympatia Lesteriä kohtaan ja ajatus siitä, että ehkä Lester halusi puhua kanssani enemmänkin siksi, että saisi emotionaalista tukea siihen uuden työpaikan stressiin, ja että oli paljon sellaista mitä minä olisin voinut sanoa hänelle ihan helposti ja saada hänet näkemään, että se on ihan okei, että siinä vaiheessa tuntuu siltä, kun hänelläkin on vasta kaksi kuukautta takana. Ja tuo työpaikka on ihan kauhean monimutkainen ja minusta tuntuu näin seitsemän kuukauden jälkeen edelleen, että olen noin 90% ajasta ihan pihalla kaikesta. Mutta Ramona on Lesterin tukityyppi siellä töissä, niin eihän se sinänsä ole minun tehtäväni toimia Lesterin henkisenä tukena.

Tuntuu pahalta sanoa noin, koska en ole oikein koskaan ajatellut kenestäkään noin. Työnnän nenäni aina muiden asioihin, ainakin silloin jos joku on stressaantunut, koska jotenkin samaistun aina niin voimakkaasti ihmisiin, joilla vaikuttaa olevan kurja fiilis ja haluan tehdä sen, mitä toivoisin muiden ihmisten tekevän minulle kun minulla on sellainen fiilis. Mutta Lester on kai mennyt toiseen ääripäähän nyt minun mielessäni. En halua hänelle pahaa ja tunnen kyllä sympatiaa häntä kohtaan, mutta jotenkin haluan pitää hänet vähän kauempana. En tiedä mistä tuo johtuu. Olenko vihainen hänelle ja haluan rankaista häntä? Vai onko kyseessä vain ihan normaali itsesuojeluvaisto, joka on tässä tilanteessa oikeutettu? En tiedä. Enkä oikeastaan halua miettiäkään sitä.

Korona-aika käy edelleen hermoilleni. Äitini on saamassa rokotteen tämän kuun aikana, Veljen pitäisi myös saada se aika pian. Itse tietenkin odotan sitä vaikka kuinka pitkään vielä. Olen ollut oikeastaan vain kotona. Nyt viime viikon energistymisen jälkeen olen alkanut taas tehdä enemmän liikuntajuttuja kotona ja ulkonakin, koska viimeiset kolme kuukautta olen vain nököttänyt kotona ja yrittänyt olla ajattelematta mitään. Mutta nyt olen taas siivonnut kämppää, uudelleenjärjestellyt tavaroita ja yrittänyt muuttaa rutiinejani. Saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta vasta nyt pari viikkoa olen ottanut rutiiniksi sen, että kun herään, nousen ylös ja menen takaisin sänkyyn vasta illalla kun menen nukkumaan. Aikaisemmin olen aina hengannut sängyssä, katsoen TV:tä ja näpräten kännykkää ja ties mitä. Mutta nyt nousen ja teen sen kaiken sohvalta sen sijaan. Ei tuo mitenkään kauhea muutos aktiivisuuden kannalta ole, mutta se tuntuu hieman erilaiselta. Aikuismaisemmalta.

Olen yrittänyt pitää rytmistä kiinni, sillä olen entistä paremmin huomannut sen, että jos nukun huonosti tai syön epäsäännöllisesti tai teen liikaa töitä/koulujuttuja tai minulla on liian vähän virikkeitä, menen helpommin pois tolaltani ja ahdistun. Ei tuonkaan pitäisi olla mikään ihmeellinen huomio, koska kyllähän psyko-fyysisyys on hyvin tunnettu ominaisuus ihmisessä. Mutta ensimmäistä kertaa olen pystynyt itse havainnoimaan, että kun kaikki pahat muistot ja ajatukset tulevat ja vyöryvät päälle ja ylireagoin jostain pikkujutusta, se tapahtuu yleensä silloin kun olen laiminlyönyt jonkun noista perustarpeista. Toisaalta ärsyttää, kun tuntuu melkein kuin olisi jotenkin mielen diabetes, että pitää nähdä kauheasti vaivaa, että se oma olo olisi mahdollisimman tasaista viivaa, eikä tulisi heittelyjä ylös tai alas, mutta toisaalta on helpottavaa huomata, että on oikeasti jotain, mitä voin tehdä mieleni hyvinvoinnin eteen niin että näen jopa itse tuloksia. Tokihan olen aikaisemminkin lääkärien sun muiden hoitajien ohjeistuksesta pitänyt yllä rutiinia, mutta en ole silloin havainnut mitään eroa. Nyt havaitsen ja se tuntuu isolta.

Tuo eron havaitseminen johtuu tosin todennäköisesti siitä, että ehkä viimeisen vuoden aikana olen alkanut vasta huomaamaan kun olen poissa tolaltani. Ja huomaan sen suht aikaisessa vaiheessa, en vasta silloin kuin kaikki on jo niin päin helvettiä että sitä kierrettä ei saa enää helposti katki. Mutta nyt sekin on toisin. Esimerkiksi viikonloppuna menin pois tolaltani, kun äitini laittoi sähköpostilla kuvia lautasista, joista oltiin puhuttu aikaisemmin. He muuttivat joulun aikoihin (ei minun kaupunkiini, onneksi, vaan sopivan kauas) ja äitini on muuton yhteydessä löytänyt kaikenlaisia tavaroita joista on hankkiutumassa eroon. Olen onnistunut rikkomaan muutaman syvän lautasen, joten sanoin hänelle, että jos on ylimääräisiä syviä lautasia, niin voisin ehkä ottaa niitä joista hän on luopumassa. Joten hän laittoi niistä kuvia ja ne ovat juuri ne lautaset, jotka oli jokapäiväisessä käytössä kun asuin vielä kotona. Toisaalta ajattelin, että lautaset kuin lautaset, mikä ongelma siinä muka on että ne ovat ne, joilta söin kun olin pieni. Toisaalta sitten ne kaikki muistot tulivat takaisin ihan vyörymällä. Miten lämmitän mikrossa jotain ruokaa niistä lautasilta, koska olen taas viikonlopun yksin kotona, koska vanhempani ovat mökillä enkä itse aio mennä mistään hinnasta sinne, vaan mieluummin olen yksin kotona ja pelkään että joku tulee sinne. Tai miten äiti sujauttaa sen lautasen siitä ovenraosta, jotta saisin ruokaa kun olen siellä yhdessä huoneessa jonne koira ei pääse, ja miten syön siellä yksin ja kuuntelen, miten kaikki muut syövät keittiössä yhdessä.

Menin todella pois tolaltani ja vaikka en tajua ihan miksi ja vaikka toisaalta en halua tuntea edes sympatiaani itseäni kohtaan, kun olen niin vitun heikko että ahdistun jostain tyhmistä lautasenkuvista, niin kun menin pois tolaltani, huomasin sen. Sitä on hankala kuvailla, mutta olen alkanut hieman tuntea sitä kehossani. Silmät alkavat kostua ja yleensä se on minulle merkki siitä, että minun täytyy kiinnittää huomiota hengitykseeni. Olen alkanut huomata, että melkein välittömästi kun joku ikävä ajatus tulee mieleen, alan hengittää ihan eri tavalla. En mitenkään tietoisesti tietenkään, vaan se tapahtuu ihan itsekseen ja sitä on vaikea hallita vaikka huomaisinkin sen. Hengitän nopeammin, mutta kai pinnallisemmin ja melkein alan haukkoa henkeä. Jos en huomaa sitä heti (ehkä n. esimmäisen 1-2 minuutin aikana), pääni alkaa sumentua, mikä pahentaa sitä hengitystä entisestään, mikä sumentaa päätä lisää, ja mikä saa minut melkein kuin irtoamaan siitä oikeasta todellisuudesta ja katoamaan jonnekin pääni sisään. Mutta jos huomaan tuon hengityksen muuttumisen, voin yrittää keskittyä siihen. Aina se ei auta ja jos auttaa, niin silloinkin se on kovan työn takana. Tuntuu kuin pitäisi tapella omaa kehoaan vastaan. Ja jos onnistunkin, niin minä hetkenä hyvänsä voi tulla taas vastaan jotain muuta joka saa minut pois tolaltani.

Olen aika varma, että se on terapian ansiota että huomaan tuon nyt paremmin. Toki idioottimaista, että täytyy käydä 8 vuotta terapiassa ennen kuin pystyy edes huomaamaan että aha, olen nyt näköjään poissa tolaltani. Mutta kai se on hyvä alku.

Nyt kello lähenee jo yhtätoista, joten täytyy varmaankin yrittää siirtyä yöpuulle, jotta saan pidettyä sen mielialakäyrän mahdollisimman vakaana. Ehkä katson vielä yhden jakson The Crown -sarjaa ennen kuin menen nukkumaan. Huomenna onkin onneksi vapaapäivä. Ehkä yritän kirjoittaa lisää taas jossain vaiheessa. Onhan tämä hyvä tapa järjestellä ajatuksia, vaikka välillä tuntuukin siltä, että olisi parempi jos ei tarvitsisi ajatella yhtään mitään.