Tänään oli kahden tunnin harjoitukset kirkossa huomista kuorokonsertti varten. Nyt olo on taas ihan sellainen, että tekisi mieli paiskoa tavaroita. Aluksi laulu sujui kai ihan hyvin, mutta sitten oli melkein puolen tunnin tauko, jonka aikana kylmässä kirkossa ääneni meni takalukkoon. Ja sen jälkeen tuli heti nuorisokuoron soolobiisin harjoitusvuoro. Nuorisokuorosta oli melkein puolet poissa, joten minä olisin joutunut sen biisimme lopuksi yksin hajautumaan muusta altosta. Eikä se sujunut lainkaan. Koska muutenkin alttoja oli tänään vain kolme (eli kaksi minun lisäkseni), se minun äänettömyyteni pisti esille selkeästi.

Sitten kun olimme jo viimeisessä biisissä, enkä saanut kurkustani minkäänlaista ääntä aikaiseksi, alkoi ahdistaa. Laulaminen ahdistaa minua kauhean usein. En alkanut ihan itkeä, mutta ei sekään kaukana ollut. Nani lauloi vieressäni ja varmasti ihmetteli, että miksen minä laula, kun se olisi ollut erityisen tärkeää juuri silloin. Ei hän kuitenkaan jälkeenkään päin sanonut mitään. Ajattelin jo miten helppoa hänen olisi ollut sanoa: "Amia sä et kans laulanu yhtään, oot vain koko alton riippakivi." Kuvittelin, mitä naiskuorolaiset ajattelivat minusta, pelkäsin koko ajan että kuoronjohtaja sanoo, että minä voisin myös laulaa...

Jouduin alunperin kuoroon, koska en pystynyt laulamaan musiinkinteorian säveltapailussa. En saanut kurkustani irti mitään muuta kuin pelkkää pihinää. Kun hän käski minun yrittää uudestaan ja sanoi, että se oli ihan helppoa, aloin itkeä. Minä en voi laulaa yksin tai niin että joku kuulee, se saa minut ahdistumaan niin kauheasti.

Olen miettinyt, mistä tämä kauhea pelko on tullut, mutta en ole vielä keksinyt mitään syytä siihen. Lapsena lauloin paljon ja koulussakin pidin laulamisesta. Mieleeni muistuu vain kolme negatiivista tapausta laulamisesta, mutta minusta tuntuu ainakin oudolta, että ne olisivat pelkästään aiheuttaneet tämän laulamisahdistuksen. Ensimmäinen niistä tapahtui joskus kolmannella tai neljännellä luokalla. Musiinkintunneilla istuimme kuuden oppilaan pöydissä ja lauloimme niistä. Vieressäni istui poika, myöhemmin Smile-tyypiksi nimetty, joka valitti, etten laulanut tarpeeksi kovaa ja löi minua aina kesken kappaleen, kun halusi minun laulavan kovempaa. Sitä jatkui viikosta toiseen. Lopulta aloin "olla kipeä" aina perjantaisin, kun oli musiikin kaksoistunti. Kerroin äidilleni, joka kertoi opettajalleni, joka siirsi minut eri pöytään.

Toinen tapaus oli kuudennella luokalla. Meidän oli tarkoitus sanoittaa uudestaan jokin tuttu laulu ja sitten laulaa se pareittain/pienissä ryhmissä videolle. Minä olin Merryn ja Jesin kanssa. He olivat molemmat hyvin eri äänialaa kuin minä. Merry oli jonkin aikaa samassa kuorossakin, ja silloin hän lauloi sopraanoa, kun minä lauloin alttoa. Jes oli minun käsittääkseni myös sopraano. Merry valitsi meille kappaleen, joka meni niin korkealle, etten minä pystynyt sitä laulamaan. Sanoin sen heille, mutta Jes syytti, etten yrittänyt kunnolla. Hän sanoi, että pystyihän hänkin laulamaan sen ja pystyihän Merrykin laulamaan. Niin minunkin olisi hänen mielestään pitänyt, mutta en vain pystynyt. Sillonkin aloin itkeä ja pelästytin kai hieman Merryn ja Jesin. Muistan, miten minua nolotti mennä takaisin luokkaan (olimme harjoitelleen käsityöluokassa kolmistaan), koska kasvoni olivat itkemisen jälkeen ihan kirjavat. Loppujen lopuksi opettaja "unohti" meidän laulumme kokonaan.

Kolmas tapaus sijoittuu myös kuudennelle luokalle. Meillä oli laulukoe, jossa piti laulaa mankalle. Olin ollut juuri melkein koko viikon kipeä ja koelaulu oli minulle ihan vieras. Minä en ollut koskaan kuullut sitä ja minun piti laulaa se mankalle tuosta vain. Ehdin harjoitella sitä hieman kotona, mutta se meni silti huonosti. Sain seiskan. Silloin istuin Tiedät-kai-kenen takana ja vertailimme arvosanojamme. Hän sanoi, että oli saanut laulusta paremman kuin minä (8+) ja nauroi minulle. Ala-asteen jälkeen laulu on ollut minulle vain tuskaa, enkä voi laulaa, jos joku kuulee. Siksi kuoronjohtaja (joka opettaa myös musiikinteoriaa musiikkiopistossa) kai määräsi minut käymään kuorossa.

Tänäänkin teki mieleni kysyä häneltä, että mitä hän oikein kuvitteli sillä saavuttavansa, sillä en pystynyt laulamaan. Joskus sain vähän jotain hentoa ääntä kurkustani, mutta yleensä en mitään. En edes harjoituksissa, en koskaan, paitsi silloin, kun olin yksin kotona tai yksin jossain muualla. Silloin pystyn laulamaan itseasiassa melko hyvin. Mutta kun muita ihmisiä on samassa huoneessa, on laulaminen mahdotonta. Säveltapailun suorituksetkin olen suorittanut viheltämällä (mikä on niin pirun vaikeaa), koska laulamaan en pysty. Jouluna tulee kaksi vuotta täyteen kuorossa, mutta en vieläkään pysty laulamaan. Se on vain jotain, mitä en osaa.

Tänään sitten harjoitusten jälkeen olo oli itkettävä. Äiti oli hakemassa minua ja kun kotona yritin avata hänelle autotallin oven, kuorokansioni putosi. Satoi ja tuuli, joten irtonaiset nuottini levisivät ensin märkään maahan ja sen jälkeen tuuli alkoi riepotella niitä ympäriinsä. Tuntuu, että huominen esitys menee täysin penkin alle. Lisäksi huomasin, että missaan osan TSH Kaksi Tornia alusta, koska olen silloin vielä kirkossa laulamassa! Ärsyttää niin pirusti.

Niin joo, tässä blogissani on ollut joitain ongelmia liittyen kommentointiin, mutta nyt ainakin minun käsitykseni mukaan sen pitäisi taas toimia. Jos ei toimi, niin sopii ilmoittaa vaikka e-maililla (amiale@luukku.com) minulle, että tiedän sitten yrittää vielä jotain. (Tietysti muutenkin saa mailata, jos ei halua asiaansa kommentissa sanoa.)

Nyt derivoimaan.