Päivän huijaus
Amia: *tulee omahoitajakeskustelusta oleskeluhuoneeseen*
*musiikkihuoneesta kuuluu taidokasta pianonsoittoa, jossa on sen verran pätkiä ja epämääräisyyksiä, että se ei voi tulla nauhalta*
Amia: *katselee ympärilleen ja miettii, kukahan soittaja voisi olla*
Amia: *kuuntelee soittoa lumoutuneena ja odottaa jännittyneesti, että musiikkihuoneen avoimet ovet menevät kiinni*
Thomas: *pelmahtaa huoneeseen*
Amia: "Hei olitko sä tuolla musiikkihuoneessa?"
Thomas: "Joo."
Amia: "Kuka siellä soitti?"
Thomas: "Minä."
Amia: "Ei, ei kun siis kuka soitti pianoa sillein hienosti?"
Thomas: "Minä."
Amia: *on äärimmäisen hämmentynyt*
Thomas: *virnistää* "Sain kusetettua sua! Siinä pianossa oli sellainen harjoitteluohjelma, että kun vaan painoi mitä tahansa koskettimia oikeassa tahdissa, niin siitä kuului se soitto. Ja sä tietysti ajattelit, että nyt joku vetää siellä oikeen kunnolla."

***
Tänään on ollut melko huono päivä, joka parani loppua kohden. Toki tuo Thomas oli taas yksi päivän piriste ja muut osastolaiset, mutta on pakko sanoa, että se Särkänniemi-uutinen oli minulle niin iso juttu, että olen ollut enemmän tai vähemmän palasina hienosta juhlasta huolimatta. Jo sinä päivänä, kun se uutinen tuli, vain hajosin ja itkin, eikä tietenkään sitten ollut syömisfiilis. Nyt joudun oikein näkemään vaivaa sen eteen, että saan mitään alas, koska vierailu kaverin luona ahdisti niin järjettömästi, kun olin ymmärtänyt vähän väärin, että siellä on kolme minulle täysin tuntematonta koiraa, joiden kanssa pitäisi tulla toimeen. Muutenkin on ollut sellainen pakkofiilis, kun se uusi pääsykoekirja tuli joskus noin viikko sitten, mutta ensin se lojui siinä lattialla postiluukusta tulleena monta päivää, jonka jälkeen jaksoin lopulta avata sen, mutta en jaksanut vilkaista edes sisällysluetteloa tai mitään. Siis pieni paniikki on ollut iskemässä ja jotenkin sitä itsekin nyt ymmärtää vähän sitä, että ehkä toisaalta oli hyvä, että en päässyt Särkänniemeen, koska se olisi voinut olla liian aikaisin, koska tuollainen asia sai minut vain hajoamaan niin totaalisesti, että silloin perjantaina vain itkin ja itkin, joten oli pakko turvautua siihen ainoaan hallintakeinoon jonka osaan: itsevihaan. Sain itseni rauhoitettua sillä, että päätin, että vaikka en ole mitöön itsetuhoista tehnyt pitkään aikaan, useampaan vuoteen, sinä iltana voisin tilannetta rauhoittaakseni leikata käteen.

En osaa kunnolla edes kuvailla, miten hajalla olen ollut. Nyt kun bileistäkin olen rauhoittunut, niin se alakuloisuus on palannut ja pitkästä aikaa ahdistus tuntuu voimakkaana. En tosiaan ole saanut paljon mitään alas, koska kurkku ei vain tunnu toimivan. Osa ahdistus johtuu tietysti Thomasista, sillä ylipäätään pelkään sitä ihastumisen tunnetta ihan hemmetisti. Mutta nyt on parempi fiilis, kun menen kaverille huomenna ja palaan vasta keskiviikkona illalla, joten on tosi hienoa päästä hetkeksi pois tästä tämänhetkisestä rutiinista, jonka äärellä tämä ahdistus on kehittynyt.